20. lokakuuta 2014

miksei se koskaan valmistu





Kuvat lempisisustuskirjastani Jane Cumberbatch: Puhdas tyyli (1996).

Päätimme ostaa sen melko tasan tarkkaan kaksi vuotta sitten. Koko lokakuu 2012 pyöri sen ajatuksen ympärillä, ainakin tänne tehdyt päivitykset. Kaksi vuotta, mihin ne ovat menneet. Kuinkahan monta kertaa olen ehtinyt sanoa nuo otsikon sanat.

Mutta talon remontti etenee, tullaankin vaiheeseen jossa siellä voi vihdoin, ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, yöpyä. Kohta. Mielessä pyörii vielä miljoona ajatusta sisustusratkaisuista, joista pitää päättää nyt heti melkein. Käyn yön valvottuina tunteina mielessäni ikuisuusväittelyä talon hengen ja omien mieltymysten välillä. Kun toissa keväänä podin kaupanteon jälkeen poisrepijän tapettisurua, lupasin, ehkä eniten itselleni (ei kai talolle sentään voi luvata?) että korvaan tämän. Että laitan poisrepimieni tapettien tilalle vastaavat, että teen talosta taas semmoisen kuin se oli. Mutta remontin lähestyessä sitä vaihetta en pysty valitsemaan tapetteja, enkä päättämään paljon muutakaan, koska talossa alunperin olleet asiat eivät monilta osin käy lainkaan yksiin oman makuni kanssa. Haluaisin sittenkin tehdä talosta ihan toisen näköisen.

Tämä ei ollut lainkaan tarkoitus silloin, kun taloa alettiin purkamaan. Repimään lattioita, tapetteja, seinälevyjä. Emme ehkä ylipäätään käsittäneet, miten massiiviseen hommaan olimme ryhtyneet kun ensimmäisen talven ja kevään ja alkukesän aikana tyhjensimme talosta sinne kertyneen roinan ja aloitimme purkuhommat. Tiesimme kyllä vuosia talossa asuneina, ja myös kiitos hyvien ystävien jotka ovat alan ammattilaisia, mitä oli pakko purkaa ja miten lämmitysjärjestelmä kannattaisi rakentaa. Mutta emme sitä, miten valtava työ siinä olisi, kaiken poistamisessa.

Salaojia tehdessä piti tuhota koko entinen kuisti, paukahtelivat poikki vanhat sokkelilevyt, jotka piti korvata uusilla, ja samalla kannatti tietysti lisäeristää kellariakin. Sisällä otettiin vanhat putket pois lattian alta, vanhat sähköjohdot ja pistokkeet pois seinistä, vesijohdot poikki, eteisen ja vessan lattiat valettava uudelleen. Kohteessa vierailevat säikähtivät yleensä ulko-ovella ja totesivat että talohan on kuin pommin jäljiltä, ja niinhän se olikin. Ei enää mitään pientä pintaremonttia.

Lämmitysjärjestelmän suhteen tuntui melkoiselta erävoitolta se, että mies onnistui puhdistamaan vanhan öljykattilan, joka oli ollut edellisessä elämässään puu-uuni, ja saamaan sen toimimaan. Mutta kun pellettipoltin oli asennettu, pitikin alkaa rakentamaan sitä varsinaista järjestelmää: piti tehdä ahtaaseen pannuhuoneeseen sopiva varaaja, viedä putket kellarista lattian läpi yläkertaan, vetää lattialämmitysputket jokaisen huoneen lattiaan, kaikkea semmoista mitä en ymmärrä edelleenkään. Siihen meni viime talvi. Järjestelmä saatiin toimimaan kesällä, joten talossa on nyt, ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen, toimiva lämmitys. Ja vielä itse rakennettu!

Nyt kesällä ja syksyllä taloon on uusittu viemäröinti (jihuu, meillä on kohta oma vessa eikä enää tarvi juosta naapuriin), keittiö on levytetty puukuitulevyillä ja ne on paperoitu makulatuuripaperilla. Olohuone on niin ikään levytetty ja paperointia vaille. Ennen sysipimeä eteinen on maalattu pariin kertaan maalarinvalkoisella, mutta lopullista väriä en ole vielä osannut päättää. Testipaikkana olen käyttänyt kellarinportaikkoa, jossa on samanlaista paneelia -- näyttää tällä hetkellä tietyssä valossa epämiellyttävän sitruunaiselta (kuva alla). Lattialaudat odottavat asentamistaan, ne ovat mäntyä ja ne on tarkoitus vahata. Osa katoista (puupaneelikatot keittiössä ja eteisessä) onnistuttiin säilyttämään, olohuoneeseen on tehtävä uusi.

Talo on sama kuin ennenkin, mutta en jotenkin pysty pysymään lupauksessani. Haluan aiempaa pelkistetympää, vaaleaa värimaailmaa. Ei ornamentteja, suuria kuvioita, suuria värejä. Puhdasta, simppeliä, yksinkertaista. En ole varma, olenko valmis edes "efektiseiniin" eli yhden tai kahden seinän tapetointiin per huone. Toisaalta en ole varma valkoisistakaan. Nyt kun olisi aika päättää, en osaa. On liiaksi semmoinen lopullisuuden tuntu: apua, se valmistuu!

Sen jälkeen ei enää tarvitsekaan päättää pelkästä paperin väristä vaan esimerkiksi siitä, milloin ja miten taloon muutetaan... Apua! On muistutettava itseään Riikka Pulkkisesta, tehtävä päätös. Jos haluaa olla sellainen nainen, joka... Niin, millainen nainen sitä haluaakaan olla?


17. lokakuuta 2014

pieniä iloja




Liikaa asioita listoilla, kaikenlaista pientä mitä pitäisi ja on tullut luvattua. Tulee lamaannus, ei jaksa mitään, ei tarttua ensimmäiseenkään. Makaa sohvalla, valittaa ettei saa nukutuksi öisin. Ei saa päivisinkään, ja se on kaikkien muiden vika paitsi sen itse. Jää makaamaan omaan surkeuteensa. Tai sitten alkaa miettiä pieniä iloisia.

Näistä viisivuotias tulee iloiseksi:
- koirat (pehmo- ja oikeat)
- puuhakirjat
- paperinuket
- Onneli ja Anneli -äänikirjat
- ballerinat ja ballerinapuku
- äidin jättihali iltaisin ennen nukkumaanmenoa
- baletti- (tai sirkus-, tai koira-)esityksen esittäminen
- otollinen yleisö
- suklaakakku
- syksyn lehdet

Näistä surkea makaaja tulee iloiseksi:
- ihanan värinen lanka
- inspiroivat sisustukset
- halaava ja suukottava viisivuotias
- teevaihtoehtojen määrä kaapissa
- pienet valmiiksi tulevat asiat
- baletti-, sirkus- ja koiraesitykset
- iltapäivä naapurikahvilassa
- yhä edelleen Amelien soundtrack
- kynttilän valo
- se, että joku muu hoitaa ruokaostokset
- pieni rauhallinen hetki yksin kotona ja lempiblogit
- ilolistat, joilla voi kumota ne vaativat listat

Ja kas, kaikki onkin jo paremmin.

14. lokakuuta 2014

sisämaassa sumenevaa






Talo alkaa palata pikku hiljaa vanhaan muotoonsa kaiken sen purkamisen jäljiltä. Samalla se alkaa haluta asioita, väittää minulle vastaan. Kokonaisuus sumenee, näen pikku paloja, en enää osaa sanoa kumpi on oikeassa, minä vai talo. Harmaa lattia, vai puun värinen? Vaaleita pintoja, tai ehkä sittenkin värejä ja räiskyvät tapetit? Ja se keittiö, ikuinen murheenkryyni. Lakkaan päättämästä asioita, vatvon vain. Tänään annan ääneni talolle, huomenna taas olen ehkä toista mieltä.

Ei kaikki ole kirkasta länsirannikollakaan. Selkeämpää, mutta vaikeammin ennakoitavissa. Välillä muistutan itseäni siitä, minkä tiesin jo neljä vuotta sitten: be the change. Olisi paljon helpompaa antaa tulevaisuus toisten käsiin kuin tehdä päätöksiä itse.

PS. Mietin usein, missä Solen on. Eilen tein yläkuvan papudippiä hänen reseptillään, oli hyvää ruisleivällä! 

1. lokakuuta 2014

syyskuu oli







monellakin tapaa jaksamisen osalta pohjakosketus, vaikka näitä ilon hetkiäkin mahtui, onneksi. Jaksaakseni delegoin kotona miehelle asioita jotka yleensä hoidan (vain siitä syystä, että olen hoitanut ne jo yli kolme vuotta, otin hoitaakseni kun olin vielä kotona) ja aikataulutan työt uudelleen lokakuun alkajaisiksi. Ehkä muistinkin väärin, ehkä lempikuuni olikin vasta tämä?

Muistutus itselle: pakkaa laukkuun kudin ja kamera joka aamu.

29. syyskuuta 2014

parasta menoa






Lauantaina maalattiin yhden työpäivän verran, sunnuntaina oli vuorossa vähän sähkötöitä ja ne ihanimmat: puutarhapuuhat. Omalla pihalla, omalla maalla, oman pihatien risusavotta ja ensimmäinen oma omenasato. Suurin osa omenoista lahjoitettiin pois kun hillot on jo tehty, piirakan verran otettiin kotiinkin. Tämä oli äiti parasta menoa! sanoi lapsi.

Lämmin kiitos Liivialle kauniista ja lämpimistä lapasista!