31 December 2009

Iloista ja onnellista uutta vuotta!



Uudeksi vuodeksi toivomme:
- rauhallista aikaa perheen kesken
- lumisia mutta leutoja kelejä ulkoiluun
- kykyä nauttia arjesta yhdessä ja arvostaa sitä
- voimaa antaa toisillemme kaikki rakkaus, jota meissä on

Uutena vuotena päätämme:
- sulkea digiboksin laatikkoon, teipata laatikon kiinni ja kantaa sen kellariin
- ulkoilla perheen kesken vähintään kolme kertaa viikossa
- olla ystävällisiä ja kärsivällisiä toisiamme kohtaan
- tukea toisiamme omissa päätöksissämme ja auttaa niiden pitämisessä

Kylläpä 2000-luku onkin suhahtanut ohi huimaa vauhtia, muistan milleniumin vielä kuin eilisen päivän. Kymmenen vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan muuttavani takaisin maalle, enkä missään tapauksessa halunnut koskaan saada lapsia. Aika muutti mielen, onneksi. Mitä sinä ajattelit tämän vuosikymmenen alussa?

30 December 2009

arki



Saimme viettää pitkän ja rauhallisen joulun ajan pääasiassa kotona: elokuvia katsellen, jouluruokia syöden, kirjoja lukien, musiikkia kuunnellen, leikkien, laulaen, riemuiten. Ulkona ei juuri päästy käymään, oli niin kylmää, mutta siitä ei parane valittaa. Oli ihanaa saada kunnon valkea joulu -- harvassa olivat tällä vuosikymmenellä.

Eilen teimme viimeisen joulunajan vierailun, ajoimme serkkuni vanhalla kylmällä autolla mummolaani sakeassa lumipyryssä. Pyrytti niin monta päivää, että menin jo laskuissa sekaisin. Tänään se lopulta lakkasi, lunta on tullut ainakin puoli metriä.

Paluu arkeen tarkoittaa paljon pikku puuhia. Mies keittää kinkkukeiton jäljelle jääneistä rippeistä ja lapioi talon kivijalan lumen peittoon, se on kuulemma ekologinen lämpöeriste. Minä pesen pyykkiä, miten sitä on päässytkin kertymään niin paljon, että jos pesisi viikon ajan kolme koneellista päivässä eikä tekisi yhtään lisää voisi ehkä saada pyykkikorit tyhjiksi. Pyykkiä on enemmän kuin mahtuu kuivumaan, se on ihan hyvä syy olla pesemättä enempää kuin viitsii.

Tänään kokeillaan vihdoinkin lapsen uutta lainapulkkaa kunnon toimessa, viis arkipuuhista kun on pulkkailukelit. Ja yksi juhla vielä, kai sitä saa nämä välipäivät lekottella.

17 December 2009

valinnat



Autosta luopuminen muutama viikko sitten on aiheuttanut jo tällä viikolla ongelmia miehelle. Tiistaina hän joutui lainaamaan veljensä autoa ja ajamaan sillä kaupunkiin luennoille, että ehtisi ajoissa takaisin hääharjoituksiin tänne maalle.

Tänä aamuna hän puolestaan käveli juna-asemalle -- käveli, koska ei tarjennut pyöräillä. Sitten hän käveli juna-asemalta takaisin kotiin, soitti VR:n puhelinpalveluun ja perui eilisiltana ostamansa lipun. Juna oli puolitoista tuntia myöhässä, eikä hän enää olisi ehtinyt sillä tärkeään seminaariinsa.

On vaikeaa perustella viideltä aamulla heränneelle, liki kolmenkymmenen asteen pakkasessa asemalle turhaan kävelleelle ja seminaarinsa missanneelle, että autottomuus on ympäristöystävällinen valinta. Ei kai me näin vähällä luovuteta? -- ja tiedän jo tämän ääneen sanoessani miehen olevan oikeassa siinä, ettei ole kysymys aivan vähästä mikäli näin käy vielä useita kertoja.

Tässä tilanteessa meillä on kolme mahdollisuutta: muuttaa kaupunkiin (mitä emme kumpikaan halua), ostaa joku halpa auto (mitä minä en halua) tai todeta, että näillä mennään. Jotenkin jälkimmäinen tuntuu hiukan ilmaisen huippukoulutuksen aliarvostamiselta.

15 December 2009

montako aamua




Kuin olisi lukenut ajatukseni mies alkoi perjantaina pohtia, tulisiko jouluisempi tunnelma, jos vähän laittaisi. Hän aloitti silittämällä keittiön verhot, sitten laittoi valoja ulos. Minä vaivasin suuren piparitaikinan, neilikan tuoksu täytti koko huoneen, ja uunista tuli tuoreita joulupipareita kahtena päivänä. Sieltä se sitten pikku hiljaa alkoi tulla, vähä vähältä, meidän joulu.





Sunnuntaina pidimme lapsen kanssa lepopäivän ja pyrähdimme vanhempieni kyydillä äitini lapsuusmaisemissa, tätini luona kylässä. Mietin, miten rauhaisaa, vähän pelottavaakin, mahtaa olla asua metsän keskellä, suurten kuusten siimeksessä. Miten lapset ovat sieltä kävelleet ja hiihtäneet maantien reunaa kyläkouluun, semmoisen matkan jonka nykylapset menisivät vanhempiensa autolla jos kunnallista kyyditystä ei olisi saatavilla. Montako pimeää talviaamua on mummoni sydän ollut huolesta sykkyrällä hänen laittaessaan lapsensa koulumatkalle, kovassa pakkasessa, onko ollut villieläimiä ja tarpeeksi vaatetta päälle. Vai onko se ollut niin tavallista, ettei ole edes osattu pelätä, ei nähty sen olevan tarpeen?

Ja kuitenkin onnellisena siitä, että äitini kotitalo on pidetty kunnossa, naapuritalosta ovat lapset lähteneet maailmalle, etelään, ja siellä se rapistuneena kököttää, äitini eläkepäivähaaveiden tontin paikalla.

11 December 2009

mustavalkoista





Yhtenä päivänä olen innoissani lähestyvästä joulusta, toisena ei voisi vähempää kiinnostaa. Onneksi elämä ei kuitenkaan ole ihan niin mustavalkoisen ristiriitaista; tänään tuntuu siltä, että voisin sittenkin leipoa pipareita löydettyäni eilen ihanan punaisen joulupiparirasiani.

Ristiriitaista sen sijaan on se, että toisaalta hehkutan vihreitä arvoja, toisaalta olen muotilehtiaddikti. Laskin lukeneeni viimeisen kahden viikon aikana kuusi eri muotilehteä, ja erityisesti Voguen "vihreän numeron" lukeminen sai minut pohtimaan tämän kaiken ristiriitaisuutta.

Lehdessä käsiteltiin vihreyttä hyvin voguemaisesti keskittyen lähinnä vihreään lomailuun ja erilaisiin extreme-ilmiöihin kuten guerilla gardeningiin. Samassa lehdessä hehkutettiin kuitenkin myös muodin bileiltaa New Yorkissa (Fashion's Night Out) -- iltaa, jolloin putiikit olivat auki puoleen yöhön, ja myynnit nousivat yli 30 prosenttia. Muotijutuissa ekologista linjausta ei jatkettu tuotteiden puolesta millään tavalla.

Vogueen
(ja muihin muotilehtiin) pätee kuitenkin sama kuin Playboyhinkin: artikkelit eivät suinkaan ole ostavan kuluttajan silmissä pääsisältö, vaan kuvat, joista puhuminen yhtä aikaa eettisten arvojen kanssa on täysin naurettavaa. Muotilehtien kuvien tehtävä on saada lukija ostamaan vaatteita, kosmetiikkaa, koruja, matkoja -- kaikkea mitä ostaa voi. Ne tekevät sen niin tehokkaasti, että kuluttaja ei usein edes tajua "tarvitsevansa" laukkua, kenkiä tai takkia vain siksi, että on nähnyt vastaavan lehdessä. Olisi tekopyhää väittää, ettei niillä ole tismalleen samanlaista vaikutusta myös minuun, vaikka itseäni tiedostavana kuluttajana pidänkin.

Sattumalta samana päivänä Voguen kanssa käsiini osui ikivanha Olivian numero, jossa Hanna Jensen kirjoittaa vuoden kestäneestä vaatteidenostolakostaan. Vaikka olin lukenut artikkelin aiemmin, se oli uudelleenluettunakin pysäyttävä -- varsinkin kohta, jossa Jensen huomauttaa kaikkien muotigurujen muotigurun Marc Jacobsin pukeutuvan lähinnä mustiin neuleisiin ja valkoisiin paitoihin tippaakaan muodista välittämättä. Ja tietysti myös se, miten suvereenisti toimittaja pärjäsi vuoden ostamatta edes sukkaparia.

Pärjäisinköhän minä? Ensin ajatus kauhistuttaa: eihän ihminen mitenkään voi kulkea vuotta samoissa vaatteissa. Entä jos vaatteet menevät rikki?

Sitten alan laskea. Minulla on neljä villakangastakkia, kolme toppatakkia, yksi vuorellinen vakosamettitakki, yksi vuorellinen huppari ja yksi maiharitakki. Minulla on viidet saapikkaat (kahdet käytännölliset, kolmet kauniit), neljät nilkkurit, yhdet talvilenkkarit ja yhdet vuorelliset & varrelliset tennarit. Minulla on seitsemän villakaulahuivia ja useita tavallisia. Minulla on laatikollinen pipoja, myssyjä ja hattuja sekä toinen laatikollinen käsineitä. Ja tässä olivat vasta talviulkoiluvaatteet.

Alan leikitellä ajatuksella: entä jos? Ehkä tässä olisi ainesta uudenvuodenlupaukseksi. Sellaiseksi, joka pidetään.

P.S. Palautin kaikki ensi viikonlopun häihin ostamani vaatteet kauppaan. On se nyt kumma, jos ei täpötäydestä vaatehuoneesta jotakin talvihäihin sopivaa löydy.

10 December 2009

eipä täsä ny jouva




Viikko on mennyt juosten: opiskelujen vuoksi kaupungissa, kotipaikkakunnalla lääkärissä, neuvolassa, ruokakaupassa, hammaslääkärissä, häävaateostoksilla. Karhunpentu on sairastanut, äiti hellinyt. Sairastamisesta huolimatta rakas pentu on jaksanut innostua uusista taidoistaan, taputtamisesta ja vilkuttamisesta, yhä uudestaan ja uudestaan.

Sellaisesta positiivisesta joulustressistä, joka yleensä lakoaa päälleni viimeistään itsenäisyyspäivän tienoilla, ei ole nyt tietoakaan. Se ei johdu kiireestä, vaan mielenkiinnon puutteesta. Työelämässä tuo positiivinen stressi ja joulufiilis hiipivät päälle vähän puoliväkisillä kaikenmoisten pikkujoulujen, joululaulujen laulamisen, joulujuhlien ja varsinaiseen työhön liittyvien joulukiireiden mukana. Kotiarjessa sen tulo kai riippuu siitä, miten paljon jaksaa valmisteluihin panostaa.

Minun kohdallani lista aiotuista on paljon pidempi kuin lista tehdyistä. Tekstiilit (pöytäliinat, verhot, sen sellaiset) on, joulukortit tilattu, joululahjat hoidettu. Muutama kutomus tosin on vielä kesken, mutta ne nyt tulevat päivien vieriessä siinä sivussa, mieluisimpana niistä lapselle tuleva vaaleanpunainen, toppatakkiin sopiva kaulahuivi, johon on tarkoitus tehdä päihin violetit toppahousuihin sopivat tupsut. Mitä muihin valmisteluihin tulee, heittäydyn vapaahetkinä mieluummin vaikka sängylle lukemaan lehtiä kuin leipomaan pipareita, suunnittelemaan ruokalistoja, tutustumaan tryffeliresepteihin tai ylipäätään tekemään mitään jouluun liittyvää.

En tiedä mistä tämä totaalinen kiinnostuksen puute johtuu, mutta ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että tästä joulusta tulee täysin erilainen kuin aiemmista. Ennen lapsen syntymää olemme miehen kanssa viettäneet joulumme molemmat omien perheidemme kanssa, näitä vuorotellen kohteliaisuudesta tervehtimässä käyden. Oma perheeni -- vanhemmat ja sisarukset -- ovat viime vuosina tulleet jouluksi minun luokseni, sillä olen ainoa, joka enää asuu lapsuuden kotipaikkakunnallamme.

Viime jouluna mies vietti enemmän aikaa meillä kotona, ja säikähti perheelleni tyypillistä viime tingan hössötystä niin, että kieltäytyi tänä vuonna ottamasta meille jouluvieraita. Joulustamme vierailuineen meidän molempien perheiden luona on siis muodostumassa pienoinen logistiikkaongelma, etenkin kun autoa ei enää ole. Varmaa on se, että rauhallista joulua emme tälläkään tavalla saa.

Mutta ensi viikolla tänne Suomeen tulee sentään talvi, viimeisetkin villat on syytä nyt kaivaa esiin. Ehkäpä jäälyhtyjen tekemisestä tykkäävä mies innostuu lyhdyistä ja pakkasesta niin, että saa viimeinkin ripustetuksi jouluvalot pihapuihin. Ja ehkäpä minä innostun lyhdyistä ja valoista niin, että askartelen pilttipurkeista ja rautalangasta lukemattomia tuikkulyhtyjä koivukujalle. Ja lasihelmikranssin ulko-oveen, jotenkin sellainen tuntuisi sopivan pakkaskeleihin.

Ehkä se siitä sitten lähtee, jos lähteäkseen on. Mutta jollei lähde, aion olla ihan että eipä täsä ny jouva, niin kuin silloin teininä kun jotain ei huvittanut tehdä. Eiköhän se joulu tule tekemättäkin.

6 December 2009

Hyvää itsenäisyyspäivää!



Maassa lunta, vihdoinkin. En tänäänkään saanut katsottua Tuntematonta alusta loppuun, vaikka taas yritin. Miehen kotona se on tapahtuma, joka katsotaan jokaisena itsenäisyyspäivänä ja joka kokoaa perheen yhteen. Monien ystävieni perheessä on sama juttu.

Meillä sitä ei katsottu koskaan (ylipäätään tv:n ääreen kokoonnuttiin yhdessä hyvin harvoin). Siksiköhän mies on paljon isänmaallisempi kuin minä?

Talo kuitenkin tuli siivottua juhlan kunniaksi jo eilen, ja ne ensimmäiset joulutortut leivotuksi tänään kuten minulla ja siskollani on tapana ollut. Kun en Tuntematonta onnistunut, koetan saada seurattua edes Linnanjuhlat. Rauhallista ja juhlavaa itsenäisyyspäivää kaikille!

4 December 2009

pyöräilyn ilot



Aamulla kirosin mielessäni monta kertaa. Jos olisin pari kuukautta sitten hammaslääkäriaikaa varatessani tiennyt olevani nyt pyöräihminen, olisin ottanut myöhäisemmän ajan. Kiukun paremmalle puolelle päästyäni, oltuani niin lähellä ajan peruuttamista tai taksin tilaamista, hyppäsin pyörän selkään lämpimästi varustautuneena. Pakkasta oli melkein kymmenen, mutta aurinko sentään oli jo noussut.

Siinä sairaalalle ajellessani ihastelin huurteesta ja auringosta kiiltäviä puiden latvoja, ihmettelin joen vesipaljoutta, harmittelin ettei mukana ollut kameraa ja totesin, kuten niin monesti ennenkin, että kyllä joenvarren puistot ja sairaalan alue ovat tämän kaupungin kauneinta. Aikaa tähän hyväntuulen zen-pyöräilyyn meni lopulta parikymmentä minuuttia. Noin kymmenen enemmän, kuin auton rappaamiseen ja ajomatkaan olisi mennyt.

Palatessa pistäydyin kaupassa ja pitäydyin täysin listassa. Tai no, taisin ostaa banaaneja, niitä siinä ei lukenut. Muita heräteostoksia en kuitenkaan tehnyt, sillä pyörällä niitä ei yksinkertaisesti olisi saanut kuljetettua kotiin. Koska kotimatkalla ei ollut kiirettä, ajelin erikoisempia reittejä: sen suloisen talon ohi, jossa asuin kolmivuotiaaksi saakka; jokivarren kauneimman puiston polkua pitkin; läpi asutusalueen, jossa harvoin tulee käytyä, sillä se jää kahden päätien väliin.

Jos auto vielä olisi, tämä kaikki olisi jäänyt näkemättä, ja aamulenkki tekemättä. Kun auto on, sillä tulee mentyä joka paikkaan, myös niihin, joihin ihan hyvin pääsisi pyörällä tai kävellen. Mutta voi miten kiireetön pyöräily pikkupakkasessa virkistää! Onneksi sairaalalla on käyntiä ensi viikollakin; silloin otan myös kameran mukaan.

Reipasta ja rentouttavaa viikonloppua!

3 December 2009

kolmas




Tänä aamuna heräsin ja luulin, että on satanut lunta. Ei, se olikin vain kuuraa, mutta niin valkoista, niin valkoista. Tämä tuntuu loskaa jouluisemmalta, eikä joulusuunnitelmien tekeminen tunnu enää niin hullunkuriselta kuin vielä viime viikolla.

Paljon pitäisi, mutta se on ihan mieluista. Koskaan en ole ollut mikään jouluihminen tai juhlapyhähössöttäjä ylipäätään. Jotenkin ajatus lapsen ensimmäisestä joulusta on kuitenkin muuttanut suhtautumista. Aamulla, muiden vielä nukkuessa, tein listoja siitätästätuosta mitä jouluksi tarvitaan, mitä haluamme.

Ihan akuutisti pitäisi kai ostaa joulukukkia ja tehdä asetelmia, kokeilla tryffelireseptejä (että tietäisi, voiko itsetehtyjä antaa lahjaksi), tehdä kranssi oveen (ajattelin tänä vuonna tuollaisista lasi-/muovihelmistä tehtyä, kun niitä jo valmiiksi talosta löytyy), viedä joulukorttikuvat paikalliseen valokuvaamoon sekä alkaa miettiä joululahjoja vähän tarkemmin.

Teimme syksyllä sisarusteni kanssa periaatepäätöksen: me, aikuiset ihmiset, olemme tehneet vuosien jälkeen toivelistan joulupukeille. Ajatuksena oli se, että tällöin jokainen saa jotain, mitä oikeasti haluaa ja tarvitsee, eikä turhaa tavaraa tule ostettua. Listat vaihdettiin kuun vaihteessa, ja nyt niiden perusteella pitäisi ostaa jokin kimppalahja -- ei siis kaikkea listalta, vaan jokaiselle yksi. Ekonomista ja ekologista.

Eilen sain lahjojen suhteen esimakua, kun sain avata muutaman syntymäpäiväpaketin. Niistä löytyi listalla toivottua tavaraa: käyttämääni kasvovoidetta, jota ei saa tästä kaupungista; kahdet ruskeat nahkahanskat, toiset oikein lämpimät ja toiset vähän hienommat; korvakorut rikkimenneiden tilalle. Yksi paketti tuli postissa jo viime viikolla, sillä välin kun olimme lapsen kanssa mummolassa -- ei syntymäpäivälahjaksi tarkoitettu, mutta niin olisi voinut ajoituksesta kuvitella. Kiitos, Metsienmamma, valokuvavedos on juuri niin upea kuin ajattelinkin!

1 December 2009

oi joulukuu





Spontaanin blogihiljaisuuden aikana tehty paljon:

Vietetty lapsen kanssa pari päivää rannikolla mummolassa, että mies sai lukea rauhassa tenttiin. Löydetty siellä mummon varastoista kaikenlaisia lankoja, saatu valmiiksi joulupöytäliina ja ostettu värkit kaitaliinaa varten. Lapsi myös nukkunut ensimmäisen kokonaisen yönsä, liekö oudon ympäristön uuvuttamana.

Käyty miehen kanssa kaupungissa ostoksilla: joulumausteita kauppahallista, joululahjoja (miehellekin, kun tilaisuus koitti), lapselle pallo. Kummitytölle, juuri koulunsa aloittaneelle ja lukemaan oppineelle, ihanasti kirjoitettu ja kuvitettu kirja: Anna Talven outo viivytys -- Satu niille, jotka kaipaavat vuodenaikoja. Pakko oli lukea itsekin, olisi pitänyt ostaa myös omalle lapselle tulevaa varten, vaan ehkä saamme sen sitten joskus lainaan.

Maisteltu vaihtoehtoisia booleja ja kuohuviinejä miehen veljen ja tämän avovaimon muutaman viikon päästä pidettäviä häitä varten. Laulettu lauluja, katsottu vanhoja kuvia. Voitu pahoin seuraavana päivänä.

Luovuttu autosta. Päätös oli paitsi rahallinen myös ekologinen, ja jollain tapaa vapauttava. Mutta luopumus merkitsee myös listaa uusista hankinnoista: miehelle pyörä, kunnolliset sadevaatteet meille molemmille (kun kerran sää on mitä on), lapselle pyörän perässä vedettävä vaunu. Miehen äiti toteaa, ettei nykyihminen pärjää ilman autoa. Saapa nähdä.

Ja tänään, lopulta, saa riemuita: Masentava marraskuu on ohi, taivaalta satoi joulukuun kunniaksi vähän luntakin vaikka ei vielä pitänyt. Ja viimeinkin, siltä nyt tuntuu, saa luvan kanssa alkaa odottaa joulua. Tänä iltana otetaan joulukorttikuvia lapsesta; vanhanaikaista, kuulemma, mikäli ystävääni on uskominen, mutta ah niin suloista.

25 November 2009

pakko ostaa


Yleensä kirpputorilla tulee kierreltyä sattumanvaraisesti silmäillen. Tällä kertaa kuitenkin astelin sinne päämäärätietoisesti, enkä lähtenyt tyhjin käsin. Heräteostoksista (savikulho, ryöstöhinta 10 euroa, itsetehdyn näköinen, tällaista olenkin etsiskellyt; sitruunanvärinen maljakko, ehkä kevääksi; kukkopilli, alunperin suunniteltu muusikkoveljen joulupakettiin mutta söpöyden vuoksi taidan säilyttää myöhempää käyttöä varten) huolimatta olen tyytyväinen, sillä löysin sen mitä hain: noin kolme ja puoli metriä paksuhkoa punaista pellavaa, neljä euroa. Vähän reunoista repeillyttä, mutta kyllä siitä yhden joulupöytäliinan, joulukalenterin taustan ja ehkä vielä kaitaliinan tai tabletteja saa.

Ihme kyllä hyllyyn jäi parikin ruskeaa keraamista maljakkoa, joita pyörittelin käsissäni ja olin ostaa. Toinen niistä itse asiassa harmittaa vähän vieläkin; ehkä olisi sittenkin pitänyt... Mikähän siinä on, että varsinkin kirpputorilta tulee usein hankittua kaikenlaista mitä ei oikeastaan tarvitse. Jotenkin sitä ajattelee, että kun ostaa kirpparilta ekosti, saa ostaa mitä vain hyvällä omallatunnolla. Lastenvaatteet onnistuin kerrankin välttämään, lapsi ei juuri nyt todellakaan tarvitse vaatteita, sillä alkuviikosta löysin liinavaatekaapista (?) kassillisen ennen lapsen syntymää tutuilta ostettuja vaatteita, juuri tämän talven kokoa.

Kun tuli tuhlattua kauppareissulla, piti säästää hiustenleikkuussa. Maksan kyllä yleensä mielelläni palveluista, mutta luottokampaajani eli pikkusiskoni asuu muutaman sadan kilometrin päässä, ja nyt alkoi olla jo hätä. Napsautin siis otsatukkani itse -- eihän siitä yhtä hieno tullut kuin kampaajalla, mutta näkeepähän alta. Näinkin heti pihalle tuultumaan unohtuneen maton, sadeveden mukavasti kostuttaman, kylläpä onkin ollut pitkät hiukset kun en ole sitä huomannut! Mietin, että sen voisi ihan hyvin pestä vielä pihalla, semmoisia nämä kelit.

24 November 2009

harmaata valoa


Olen valittanut ja valittanut ja taas valittanut marraskuisen sään kurjuudesta. Tänään avasin silmäni ja huomasin, että harmaalla näkee kaikkea sellaista, mitä muulloin ei niin selvästi:

Miten paljon puissa on tuulenpesiä. Miten monta nyt jo ruskeaksi kuihtunutta villiä lupiinia pienen peltopalstamme laidoilla kasvaa. Melkein umpeen kasvaneen, mutta vielä kulkukelpoisen polun lähimetsässä. Sisälle toisten ihmisten koteihin, jos haluaa katsoa.

(Keltaisesta talosta pilkistävä yläkerran ikkuna oli menettänyt pari metriä kuusiaidastaan ja saanut alakerran. Jotenkin sen salaperäisyys katosi, eikä se ollut enää yhtä kiinnostava, vaikka hieno olikin.)

Tähän päivään mahtuu toinenkin huomio:
Puhdistus todella antaa energiaa, enemmän kuin kuvittelin.

23 November 2009

kuitti


Marraskuu on tänään näyttänyt nurjimmat puolensa, eikä ulkoilemaan juuri ole päästy. Niinpä tästä tuli sisäpuuhapäivä, ja voi miten sitä puuhastelua onkin riittänyt! Olen nimittäin

... keittänyt kalakeittoa ja todennut, että syömme varmaan aika isoja annoksia, kun viiden annoksen keitosta riitti meille vain kolme.

... leikkinyt lapsen kanssa merirosvolaivaa säilytykseen nykyään käytettävällä äitiyspakkauslaatikolla, kun sen kätköistä löytyi merirosvopipo joka oli viime kesänä liian suuri ja on ensi kesänä liian pieni.

... tehnyt parin viikon satsin lapsen kanaherkkua, sitä ainoaa ruokaa, joka menee nirsolta neidiltä mukisematta alas.

... siivonnut ja järjestellyt uudelleen keittiön kaapit, mikä onkin pitänyt tehdä jo monen viikon ajan.

... kuunnellut yhtä ja samaa lastenlaululevyä monta kertaa ja rakentanut legoilla, että lapsi saa purkaa ja etsiä hevosen.

... liimannut ruokaohjeita reseptikirjaan, ja huokaillut, että kyllä sittenkin se äitini tapa (reseptit muovitaskuissa kansioihin) mahtaa olla se käytännöllisempi. Mutta eihän jo aloitettua reseptikirjaa voi kesken lopettaa!

... askarrellut myös joulukirjan parissa -- yhä aikaisemmin ja aikaisemmin se näyttää joka vuosi tulevan.

... kuvannut lasta sekä vähän myös lapsen kanssa.

Nyt olen aika väsynyt. Taidan käpertyä loppuillaksi sohvan nurkkaan kokeilemaan slow lifea.

22 November 2009

kuin koko tämä talvi


Puolilta päivin näyttää kevätillalta. Teen melkein vastahakoisesti italialaista sienirisottoa. Enkä ole jaksanut etsiä reseptiä, johon ei tulisi viiniä, tai täysjyväriisiä, joka kävisi risottoon. Teen vanhasta tottumuksesta.

Lapsi on saanut juuri tänään sen, jonka pitäisi suojata häntä taudilta, ja reipasta täytyy rutistaa ja helliä. Vähän myöhemmin kävelemme saman puron yli monesta kohtaa. Vielä virtaa.

Vaikka oikeastaan tämä tapahtui eilen (teen ei-puhdistavaa risottoa viikonlopun kunniaksi). Mutta ei sillä ole mitään väliä, tällaista tämä on ollut koko marraskuu: talvi hidastuu, hidastaa. Sitä tulee talvenkankeaksi, semmoiseksi ettei taipuisi enää huuruisessa joogasalissa niihin samoihin asanoihin mihin ennen. Ja sitä kaipaa joogasalia, sen erityistä tuoksua ja humisevaa hiljaisuutta. Talvella äänet ovat niin isoja.

Nykyään istun joka päivä tuolissa, jonka mieheni pappa teki seitsemänkymmentä vuotta sitten, jota minä olen hoitanut että se säilyisi. Ajattelen sitä aina kun istun. Miten onnekkaita me olemme, kun meillä on tämmöistä.

21 November 2009

puhdistus


Hedelmiä, marjoja, vihanneksia, täysjyväviljaa. Ei lihaa, sokeria tai suolaa. Ainakin puoli tuntia ulkoilua joka päivä. Puhtaille kasvoille hunajaa ennen lempeän lämpöistä saunaa.

Olo on kevyt, ajatus kirkas. Punajuurta tekee mieli.

Yhdestä en pysty luopumaan: aamukahvi on saatava. Loput kupilliset olen yrittänyt korvata valkoisella ja vihreällä teellä tai kuumalla sitruunavedellä, jossa on vähän hunajaa. Cayenne-pippuriakin kuulemma voisi siihen lisätä, jos sitä olisi.

Viime yönä, neljän tällaisen päivän jälkeen, olin jotenkin energinen. Valvoin pidempään kuin aikoihin, luin lehtiä, kudoin. Vaihdoin profiilikuvankin, se on otettu raskauden alkuaikoina, muistuttaa siitä, että näytin joskus tuolta, ja voin näyttää vieläkin.

Tuntuu hitaalta ja rennolta. Sillä lailla hyvästi.
Raikasta viikonloppua kaikille!

19 November 2009

olin ajatellut


alkaa taas kirjoittaa, pitkästä aikaa.

Yhtenä iltana pääsin hiukan sanan syrjään kiinni, se alkoi yhdestä vanhasta runosta, tilauksesta kirjoitetusta ja muusalle omistetusta, ja yhtäkkiä sanat lensivät paperille ilman, että ehdin edes muodostaa niitä mielessäni, makustella suussani.

Se kävi niin kepeästi että vei yöunetkin, ihan niin kuin tekee myös Joutavuuksien jumala, se on vihonviimeinen kirja ihmisen pitää yöpöydällään iltalukemisena.

Yhden yön sitä kesti, mieleen putkahtelevia sanapareja, lauseita, rytmejä, muotoja. Sitten se taas katosi. Mihin se meni? Milloin se tulee takaisin?

Aiemmin pystyin kirjoittamaan niin, että istuin alas, otin eteeni koneen tai käteeni muistikirjan ja kynän, ja aloin kirjoittaa. Sanoin, etten usko inspiraatioon, kirjoittaminen on kirjoittamista, ei mitään jumalallista väliintuloa tai kirjailijan piilevän nerouden satunnaisia pilkahduksia. Nyt olen täysin inspiraation vallassa, en pysty systemaattiseen sanailuun, en tapailuunkaan.

Varmasti on joku kirja, jonka avulla löytäisin taas sisälle kirjoittajuuteeni. Oletko sinä lukenut sen?