30 September 2009

syyskuisia valoja






+ ihana kiinanruusu mieheltä ihan muuten vaan
+ kutomisen opettelu, nyt menossa kaulahuivi nro 3, joululahjatkin hautomossa
+ vanhojen harrastusten aloittaminen uudestaan
+ ihanien kirjojen lukeminen
+ paluu kasvisruokaan
+ oman maan porkkanat ja amerikkalainen porkkanakakku
+ terve ja iloinen lapsi, joka sai myös pienen serkkutytön poikaserkkujen lisäksi
+ syys- ja talvivaatelöydöt omasta kaapista, kaikkea sitä unohtaakin
+ miehen opintojen alkaminen, "työpäivät" lyhenivät huomattavasti
+ luomumysli + luomumustikkajogurtti + puolukat = nam
+ lapsi alkoi kuin ihmeen kaupalla nukkua omassa sängyssään...
+ ... ja syödä pullosta
+ Charlotte Gainsbourgin 5:55
+ aurinkoiset syysaamut ja pimenevät illat jolloin saa sytyttää kynttilät
+ päivittäiset kävelylenkit lapsen kanssa
+ "uusi" olohuone
+ sain viimeinkin tilattua lapsen valokuvia, tulostettua niitä itse ja viimeisteltyä ristiäiskirjan


- en saanut omia opintojani paremmalle telalle tänäkään syksynä (vielä)
- polttopuut ovat edelleen tekemättä (mutta onneksi viimetalvisia on jäljellä)
- kiinanruusu ei tykännyt uudesta ruukustaan eikä valon vähenemisestä (olohuonetta on siis vielä järjesteltävä uudestaan)
- valokuvat eivät ole edelleenkään albumeissa vaan kuorissaan (mutta albumit on jo ostettu!)


Ihan hyvä saldo minusta!

29 September 2009

päivän sää




Eilen illalla kolme lähdettä (miehen äiti, ilmatieteenlaitos ja tv-uutiset) tiesi kertoa, että aamulla on pakkasta, sataa räntää ja tiet ovat lähestulkoon ajokelvottomat. Mies päätti, ettei lähde moisessa kelissä ajamaan autolla opiskelu-kaupunkiinsa taikka pyörällä juna-asemalle parin tunnin luennon takia, vaan pitää ylimääräisen vapaapäivän.

Aamu valkeni kirkkaana ja kuulaana, lämpömittari oli plussan puolella ja aurinkokin nousi, hitaasti (mutta varmasti!) kuten sillä tähän aikaan vuodesta on tapana.

Vapaapäivä keskellä viikkoa tuntui ajatuksena huikealta luksukselta, ja sellaisena se otettiinkin: käveltiin kaupungin ainoaan kahvilaan aamukahville, tehtiin löytöjä kaupoissa joissa emme yleensä juuri käy, laitettiin yhdessä lounasta, saatiin viimeinkin sisälle koukut tytön keinulle (keinuja kiljui riemusta vauhteja saadessaan), ja paljon muuta.

Iltapäivällä alkoi lopulta leppoisa syyssade, hyvä syy mennä päiväunille koko perheen voimin ja jättää vielä tekemättä olevat talven polttopuut edelleen tekemättä.

***
Sorruin jälleen ostamaan Trendin, jota en ole ennen tätä syksyä lukenut vuosikausiin. Nyt se on monipuolisten muotijuttujensa takia löytänyt tiensä käsilaukkuuni jo useita kertoja, ja tällä kertaa lehdestä löytyi jopa jättipotti, ihanat Pariisi-henkiset muotikuvat ja upea Lou Doillon.

Noinkohan vielä tällä iällä joudun tilaamaan lehden kotiin, ihan vähäksi aikaa vain...

28 September 2009

aina on aikaa





Eräänä yönä, ei kovin kauan sitten, näin unta, jossa 90 vuoden ikää lähentelevä pappani oli sahaamassa pihastamme vanhaa koivua joka joudutaan kaatamaan pois naapurin uuden pihatien alta. Herättyäni ajattelin aikaa: miten sitä on, miten se kuluu niin nopeasti, miten sitä tarvitaan täyteen mittaan kasvamiseen, miten toisten aika loppuu vaikka toisilla se on vasta aluillaan.

Vanhoissa ihmisissä aika näkyy vähän samalla tavalla kuin vanhoissa taloissakin. Ne ovat täynnä tarinoita ja tietoa menneistä, niissä on pieniä ja suuria kulumia, toisinaan korjauksen ja tukirakentamisen tarvetta. Molemmille pitäisi antaa paljon aikaa, vaalia rakkaudella niin kauan kuin ne ovat vielä läsnä, olemassa.

Naapurustossamme on paljon ihania vanhoja taloja, joita ohitan päivittäin kävellessäni pienen tyttäreni kanssa. Palan halusta kurkistaa niihin sisälle, katsoa millaisia merkkejä aika on niihin ja asukkaisiin jättänyt. En uskalla koputtaa oveen, en edes sen mahtavimman, joka on aivan talomme lähellä.

Sitä upeaa punaista hirsitaloa asuttaa noin kahdeksankymppinen vanhapoika, niin hyväkuntoinen, että niitti vielä tänä syksynä yksin viikatteella heinää ja ajoi ne ikivanhalla traktorinromullaan latoon. Hän pyöräilee päivittäin kauppaan, talvella kulkee potkukelkalla. Aikoinaan hän on joka syksy käynyt pikkutraktorillaan nostamassa tämän talon perunat, niitä on ollut pellollinen.

Kuvittelen usein, kuinka jonakin talvi-iltana istun hänen korkeassa olohuoneessaan teekupin ääressä kuulemassa tarinoita kaikesta, mitä hän on elämänsä aikana nähnyt. Mutta vaikka olemmekin hyvänpäiväntuttuja, tervehdimme ja juttelemme postilaatikolla, en uskalla pyytää vanhaa herraa kahvipöytään. Kun huomaan nuorten sukulaisten hurauttavan pihaan, käyvän sisään, kolaavan lunta, korjaavan kattoa, on se minulle ilonpäivä; sellaista onnea toivoisi kaikille.

Ehkä uneni olikin tarkoitus olla muistutus siitä, että kun aika on täysi, vanha kaatuu vaikka sitä ei toivoisi. Että mummoni ja pappani, tyttäremme ainoiden elossa olevien isoisovanhempien, aika voi koittaa koska tahansa. Että käymään pitäisi mennä muka-kiireistä huolimatta, kun itsellä sitä aikaa on oikeasti niin paljon.

26 September 2009

mistä on mukavat päivät tehty



... kirjoista, kahvista, kakusta, kukista, musiikista, lapsen naurusta, yhdessäolosta, rauhasta, syksyn väri-ilosta, kynttilöistä ja pimenevistä illoista.

Jotenkin väsähdin kesällä ihan täysin. Menin lukkoon, stressasin, en osannut nauttia mistään, heittäytyä hetkeen. Lapsen mukanaan tuoma elämänmuutos oli niin suuri, ettei siihen osannut mitenkään varautua.

En tiedä, mikä avasi lukon. Se tapahtui aivan vasta. Olen löytänyt taas ilon jokapäiväisestä elämästä ja erityisesti sellaisten asioiden tekemisestä, joista olin aivan unohtanut nauttivani: lukemisesta, musiikinkuuntelusta, iltaisista keskusteluista miehen kanssa...

(Luen parhaillaan useita kirjoja, kaikki yhtä ihania: Waltarin Sinuhe yllätti hienoudellaan, Didier van Cauwelaertin utuisen upea Keijukaisen koulutus tuo kauneudellaan kyyneleet silmiin ja Sari Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille... minä rakastan merta! Kaikista voisi kirjoittaa useita arvioita; tyydyn sanomaan, että ne kannattaa lukea, ihan vain omien maailmojensa vuoksi.)

Tänään vietämme miehen syntymäpäiviä. Syömme hyvin, saunomme, istumme iltaa rakkaiden ystävien kanssa. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tuntuu siltä, että on aihetta juhlaan. Minä aion seuran lisäksi nautiskella tänään noista kaikista alussa listatuista -- niistä on mukavat päivät tehty.

Nautinnollista viikonloppua jok'ikiselle!

25 September 2009

hidastaminen kannattaa


Loppujen lopuksihan mitään ei pidä, ei ole pakko (niin päätin, ja vihdoinkin myös tajusin sen). Nyt kaikki pakolliset ovat saaneet odottaa. Mieli on levollinen, olo kepeä, eläminen helppoa. Jos nyt lähtisin joihinkin juhliin, pukisin kasapäin kauniita koruja. Mutta näinkin on hyvä.

24 September 2009

all-in-one


Ensi talvena en tarvitse hattua, hartiahuivia tai turvaneuletta, sillä se on valmis, ja siinä on ne kaikki (niin valtava se on). Vaikka valmiiksi saaminen olikin hieno tunne, tulin silti vähän surulliseksi. Sen tekeminen oli rentouttavaa. Mitä minä nyt kudon?

Pelkäänpä, että sisarusraukkani saavat tänä vuonna joululahjaksi myös itse tehtyjä paketteja, ja se, onko tyttöni vielä vuosiin kaulahuivi-iässä, on nyt täysin irrelevanttia: hänen pakettiinsa tulee huivi, joka on samalla äidin kaventamis- ja leventämisharjoitus. (Oletan, että valmiita pompuloita tai jonkinlaisia tupsuja voi ostaa jostakin.)

Mies tilasi pipon, joka on myös kaulahuivi. Luullakseni sellaisen, josta korvien kohdalta lähtee kaulan ympärille kiedottavat ulokkeet. Mistähän sellaiseen löytäisi reseptin?

(Jälkiajatus: Jos siihen neuloisi jonkinlaisen takakappaleen, siitä saisi hienon neuletakin.)


23 September 2009

talo Irlannissa




Olen alkanut nähdä irlantilaisia unia. Sumuisia nummia, vanhoja kiviaitoja, loputtomasti lampaita, vellova meri, punakoita lystinnäköisiä vanhoja herroja puhumassa käsittämätöntä murretta tumman oluttuopin ääressä pienessä paikallispubissa, kiemurtelevia pikkuteitä, valkoisia taloja turvekattoineen.

Syynä tähän on Hanna Tuurin kirja Irlantilainen aamiainen, jota olen ahminut aamupalalla, välipalalla, iltapalalla ja (etupäässä) juuri ennen nukahtamista iltaisin. Tuurin kuvaus Irlannista on juuri sellainen, millaiseksi olen maan kuvitellutkin: vihreä, sumuinen, leppoisa, maanläheinen.

En ole koskaan käynyt Irlannissa, joten unikuvieni todenperäisyydestä en tiedä. Aamiainen on vielä maistamatta, enkä onnistu sitä edes kuvittelemaan, vaikka Tuuri sen varsin tarkasti kuvaakin -- tiedän kokemuksesta, että ruoka Brittein saarilla saattaa ylittää villeimmätkin kuvitelmat. (Toisaalta se voi osoittautua iloiseksi yllätykseksikin; ainakaan toad-in-a-holen ei nimen perusteella pitäisi maistua kovin hyvältä, vai mitä?)

Siinä missä toiset haaveilevat lämpimistä kesäpäivistä Etelä-Ranskassa tai Italian Toscanassa, minä haaveilen syksystä Irlannissa; vuokratalosta jonkin pikkukylän laitamilla, keskellä nummia ja yhtäkkiä mereen putoavia kallion kielekkeitä. Reissu on jäänyt tekemättä, lomien sovittaminen yhteen on ollut vaikeaa.

Kun en nyt lähemmäksi pääse, kiitän mielessäni Hanna Tuuria hauskasta kirjasta, ja veljeäni ihanista, ihanista kuvista, joiden avulla pääsen edes mielikuvamatkalle.

Ja Irlanti, kyllä mekin vielä tullaan. Aivan varmasti.

20 September 2009

täydellinen sunnuntai





Laiskoteltu, leikitty, syöty lohkoperunoita, lueskeltu, lauleskeltu, kahviteltu, kylvetty, haaveiltu, haukoteltu, haliteltu, hassuteltu, lekoteltu, ihmetelty, ihasteltu, istuttu aurinkoisella kuistilla, oltu ihanaisia ja rakkaita.

19 September 2009

ekologista matkailua



Eilen luovutin. Olen ahdistellut paikallista, tuttua verhoilijaa jo vuoden; soitellut, jututtanut aamukävelyllä, kysellyt vanhojen, rumien sohvien taikomisesta vaaleiksi tavalla tai toisella. Lähestulkoon naapurissa asuva verhoilija on luvannut ohi kulkiessaan tulla sohvia katsomaan, mittailemaan ja antamaan tuomionsa, aina ensi viikolla.

Mañana, sanovat espanjalaiset, ja sama mentaliteetti näyttää löytyvän tältä pikkukylän verhoilijaltakin, tai sitten hänellä vain on kädet ylivoimaisen täynnä töitä, sillä miestä ei ole hätyyttelyistä huolimatta näkynyt. Kyllästyneenä katselemaan harmaantuneita kulahtaneita sohviani heitin päälle lakanat ja pienempään lisäksi vanhan mummoni kutoman pellavapöytäliinaan, isompaan viltin. Ja valkeus tuli, ilmaiseksi.

***

Illalla istuimme miehen kanssa kynttilöin valaistussa, uudelleen järjestetyssä olohuoneessamme, tuntui kuin olisimme olleet jonkun toisen kotona tai lomalla Marokossa. Sovimme, että ollaankin: unohdetaan huolenaiheet ja eletään vaan, lomaillaan koko tämä elämä.

Tänä iltana lomamme jatkuu pienellä kyläreissulla. Hyvää seuraa, virkistävää keskustelua, maittavaa ruokaa. Olé!

17 September 2009

kirpeää



Tämä on kai ensimmäinen oikea syyspäivä, lämpötila ei ole noussut yli viidentoista, vaikka aurinko onkin paistanut. Yritän säilöä syksyn talteen kuvaten sekä lehtiä ja kukkia kuivaten.

Olo on flunssainen, toivon niin hartaasti ettei tämä ole sitä. Juon höyryävän kuumaa viinimarjamehua, syön ranskalaista kasvispastaa runsaalla valkosipulilla höystettynä, ja kudon, kudon, kudon. Nyt tuolle huiville todella olisi tarvetta, vaan vielä on monta raitaa tekemättä.

16 September 2009

tie valoon



Välillä inhoan aikaisia aamuja lapsen kanssa, ikuinen aamu-uninen. Kun olin töissä, aamut olivat omaa aikaani. Heräsin pari tuntia ennen lähtöä, join kahvia, luin lehtiä, katsoin uutiset. Nautin aamujeni hitaudesta, rauhasta.

Nyt pitäisi puoli seitsemältä olla valmiina toimiin. Poden huonoa omatuntoa siitä, että aamunkankeana vaihdan vaipat hiljaisuuden vallitessa, lapselle puhumatta; että lapsen leikkiessä lattialla tarjoan uutta lelua hänen kyllästyttyään edelliseen sen sijaan että puuhailisin hänen kanssaan; että sanon: äiti juo nyt kahvia. En aina, mutta useimpina aamuina.

Mutta sitten ensimmäinen pikku-uni, kahdeksan kieppeillä. Kirpeät syysaamut, nouseva aurinko, jalkojen alla rahisevat koivun- ja vaahteranlehdet tulisine väreineen, linnut, töihinsä kiirehtivät ihmiset, naapuruston ihanat vanhat talot, maasta vielä viimeisillä voimillaan ponnistavat kukat, lapsen kujerrus vienolla äänellä vaunussa juuri ennen nukahtamista. Nämä kaikki tekevät aamuista nousemisen arvoisia.

Ja miten kiitollinen minä, myrskyjä rakastava syysmelankolikko, olen tänä syksynä ollut tästä valosta, auringosta! Se tuo aamuihini sellaista kirkkautta, joka tuntuu sisällä asti.

Aurinkoisia syysaamuja kaikille!

15 September 2009

ikiliikkuja se on


Kamera, jolla ennen kuvasin kaikkea ja kaiken tännekin laittamani, muutti siskoni mukana pois noin kuukausi sitten. Siis pysyvästi. Se ei ole enää tulossa takaisin.

Sijaisena toimii kiireessä jostakin Oulun korkeudelta ostettu digipokkari; olimme matkalla ystävien häihin Kuusamoon, eikä kameraa ollut. Hääparin kamerakin oli unohtunut kotiin Pohojos-Pohojammaalle. Siispä: kamera, äkkiä!

Mutta digipokkari on toivoton! Kaikki kuvat ovat jotenkin tärähtäneitä, paitsi jos salama on päällä, jolloin ne ovat ihan kummallisen värisiä. (Asiaan vaikuttaa varmasti myös se, että minäkin olen vähän toivoton.) Ei siinä mitään, jos ottaisin kuvia vain tänne blogiin, vaikka eihän tännekään ole mukava huonoja kuvia laittaa. Haluaisin kuitenkin ikuistaa pienen touhottajamme vaiheita, jotta kuvia saisi sitten hänen kanssaan yhdessä myöhemmin katsella ja kertoa niistä tarinoita. En luota omaan muistiini, en usko, että osaan tarinoida hänelle hänen lapsuudestaan ilman kuvien tukea.

Mutta tuo neiti on semmoinen vouhake, ettei kuvista tule mitään. Tuota jatkuvaa liikettä ovat päivitelleet niin vauvoista ymmärtävät vieraat kuin neuvolan lastenlääkärikin. Viisikuukautisena tyttö jo vipeltää pitkin lattioita, ja ehtii milloin minkäkinlaiseen pinteeseen kun silmä hiukan välttää. Aina kun räpsähtää, tyttö heiluu kuin heinäseiväs!

Suunnittelen soittavani veljelleni. Veli on siitä hyvä keksintö, että se tietää musiikkivehkeistä ja kameroista kaikkea sellaista, mistä itse ei tiedä hölkäsenpöläystä. En ole vielä soittanut, mutta olen kuvitellut keskustelun mielessäni monta kertaa:

"Moikka! Kuule, tarvisin sun apua, kun mun tarvis saada joku hyvä kamera. Sellainen, jolla saa hyviä kuvia, ja jossa on paljon pieniä nappeja joita voi painaa ja katsoa, mitä sitten tapahtuu."
"Jaahas. No paljo sulla on rahaa?"
"Ei yhtään."
"No, suosittelen ihan ensimmäiseksi lottovoittoa."

Sitä odotellessa.

14 September 2009

minä sydän neuleet



Inhosin koulussa kutomista. Käsityö oli ainoa kouluaine, jossa olin huono, eivätkä välttävät arvosanat kudelma-yrityksistä juurikaan innostaneet yrittämään lisää. Kenties käsien motoriikka oli vielä hiukan kehittymätöntä, tai sitten kyse oli vain harjoituksen puutteesta. Nekin hetket, jotka pakotettuna käytti pakollisten lapasten vääntämiseen jotta ne olisivat arvosteluun mennessä valmiit, olisi mieluummin käyttänyt piirrellen mahdollisimman pulleita, vähän muotopuolia sydämiä aina sen pojan nimen viereen, josta kulloinkin kuului tykätä. Lapaset (ylimmässä kuvassa) sentään sain valmiiksi, toisin kuin paras ystäväni, jonka lapasenaluista tulikin söpöt pötkyläiset nallet.

Nyt olen innostunut neulomisen alkeista uudelleen. Kiitos siitä kuuluu bloggaajille (kuten Riikalle, Hannalle ja Liivialle) joiden neuletöitä, lankoja ja värejä olen ihastellut ihastelemasta päästyäni. Kirjasta lukien opettelen uudestaan luomaan silmukoita, vaihtamaan väriä, pelastamaan karanneita. Lämpöhuivi valmistuu yhtäkkiä melkeinpä raidan päivävauhtia.

Ehkä se on tämä syksy. Kun lehdet pullistelevat jokasyksyiseen tapaan neulemuotia. Ja kun sääkin on jo sellainen, että aamulla tarvitsee jo lapaset ja lämpimän takin ulos mennessään, ja sisälläkin pitää ensimmäiseksi herättyään sytyttää takkatuli ja vääntää sähköpatterit päälle. Leveä huivi harteilla tuntuu tuikitarpeelliselta.

Mutta on siinä jotain muutakin. Kutominenhan on rentouttavaa! Sen tajusin eilen illalla, kyyhöttäessäni kynttilöillä valaistussa olohuoneessa viltin alla kaulahuivintekeleeni kanssa ihmetellen kaiuttimista joka suuntaan pulppuilevaa The Mars Voltaa, jota en ollut kuunnellut vuosiin. Kerrankin tv ei ollut päällä; ei ollut ollut koko iltana.

Haaveissa siintää kuva itseneulotusta paksusta turvaneuleesta, joka täydentäisi tuota neuletakkien, erävillapaitojen ja äitini kutomien palmikkoneuleiden talvitarpeellista valikoimaa. Siitä, jota ei raaskisi laittaa kesäteloille kaapin perälle ollenkaan.

Mutta alkeet ensin.

12 September 2009

pitäisi



- nauttia aurinkoisesta syyspäivästä ulkoillen
- kerätä ja kuivattaa tillit, viimeinkin
- leipoa hyvä porkkanakakku huomisille vieraille
- hakea kenkäkaupasta varatut saapikkaat
- kaivaa kalsarit sun muut talvivermeet kaapeista ja tarkistaa, tuliko ne keväällä pestyä
- poimia kukkia keittiöön (kärryttelyreitin varrella näkyi vielä olevan, vaan ikinä ei saksia mukana)
- etsiä päiväpeitto ihan vaan vieraskoreuden vuoksi
- silittää pyykit
- siivota vessa

... mutta mieli tekee vain leikkiä konttaamaan opettelevan lapsen kanssa ja käpertyä sohvalle selailemaan lehtiä & kutomaan.

7 September 2009

ei mikään erityinen päivä




Mies palasi aamulla kaupungilta mukanaan kukka ja suklaata. Helppohoitoista kasvia oli pyytänyt, kun on ennenkin minulle kukkia ostanut. Minä puolestani tiedän, ettei tarvitse kysyä miksi. Siksi, että on ihan tavallinen, ihana päivä, jolloin kuunnellaan elokuvamusiikkia ja tanssitaan pitkin taloa tanssista tykkäävän tytön kanssa ja juodaan välillä kahvit.

Kukka haki paikkaansa, asettui lopulta tuohon olohuoneen piirongin päälle. Saa nähdä kauaksiko aikaa.

Amelie from Montmartre soi jo ties monettako päivää, jotenkin ihmeellisesti se kuulostaa vanhalta kunnon levysoittimelta.

6 September 2009

sadonkorjuu






Kohopenkkikokeilumme tuotti kuin tuottikin satoa, mikä meitä suuresti yllätti ja ilahdutti.

Porkkanapenkit harvennettu. Persiljat kerätty, kuivatettu, hienonnettu, purkitettu. Huomenna vuorossa ylikasvaneet puolimetriset tillit -- mitä nyt etanaystävämme niistä ovat meille jättäneet.

Sitä ennen kuitenkin sen täydellisen porkkanakeittoreseptin metsästys.

2 September 2009

hullaannun



Syksy on lempivuodenaikani. Se on minun uusivuoteni, jolloin herään uuteen eloon hullaantuen väreistä, viileydestä ja villiintyvästä luonnosta. Silloin kaivetaan naftaliinista neuleet, haaveillaan sametista ja tummista leningeistä, tankataan laiskoina iltapäivinä haaleaa maitokahvia.

Antaa lehtisateen seurata eteiseen,
valon siivilöityä ovista ja ikkunoista!

Ja pimenevinä iltoina voi laiskuudestaan häpeää tuntematta kääriytyä vällyihin mukanaan kirja ja kupillinen lämmintä teetä -- tällä kertaa Sinuhe, jota olen arvellut tylsäksi ja siksi vältellyt vuosikaudet. Syyttä, näemmä.

Tervetuloa, syksy ja tyylikäs uusi elämä!

(Tämä syksyn ylistys oli muuten osa vastauksestani MariaK:n Idylli-blogissa heittämään haasteeseen "miten sinä sallit syksyn saapua?". Ylistysten sarja jatkunee syyskuun mittaan!)