28 September 2009

aina on aikaa





Eräänä yönä, ei kovin kauan sitten, näin unta, jossa 90 vuoden ikää lähentelevä pappani oli sahaamassa pihastamme vanhaa koivua joka joudutaan kaatamaan pois naapurin uuden pihatien alta. Herättyäni ajattelin aikaa: miten sitä on, miten se kuluu niin nopeasti, miten sitä tarvitaan täyteen mittaan kasvamiseen, miten toisten aika loppuu vaikka toisilla se on vasta aluillaan.

Vanhoissa ihmisissä aika näkyy vähän samalla tavalla kuin vanhoissa taloissakin. Ne ovat täynnä tarinoita ja tietoa menneistä, niissä on pieniä ja suuria kulumia, toisinaan korjauksen ja tukirakentamisen tarvetta. Molemmille pitäisi antaa paljon aikaa, vaalia rakkaudella niin kauan kuin ne ovat vielä läsnä, olemassa.

Naapurustossamme on paljon ihania vanhoja taloja, joita ohitan päivittäin kävellessäni pienen tyttäreni kanssa. Palan halusta kurkistaa niihin sisälle, katsoa millaisia merkkejä aika on niihin ja asukkaisiin jättänyt. En uskalla koputtaa oveen, en edes sen mahtavimman, joka on aivan talomme lähellä.

Sitä upeaa punaista hirsitaloa asuttaa noin kahdeksankymppinen vanhapoika, niin hyväkuntoinen, että niitti vielä tänä syksynä yksin viikatteella heinää ja ajoi ne ikivanhalla traktorinromullaan latoon. Hän pyöräilee päivittäin kauppaan, talvella kulkee potkukelkalla. Aikoinaan hän on joka syksy käynyt pikkutraktorillaan nostamassa tämän talon perunat, niitä on ollut pellollinen.

Kuvittelen usein, kuinka jonakin talvi-iltana istun hänen korkeassa olohuoneessaan teekupin ääressä kuulemassa tarinoita kaikesta, mitä hän on elämänsä aikana nähnyt. Mutta vaikka olemmekin hyvänpäiväntuttuja, tervehdimme ja juttelemme postilaatikolla, en uskalla pyytää vanhaa herraa kahvipöytään. Kun huomaan nuorten sukulaisten hurauttavan pihaan, käyvän sisään, kolaavan lunta, korjaavan kattoa, on se minulle ilonpäivä; sellaista onnea toivoisi kaikille.

Ehkä uneni olikin tarkoitus olla muistutus siitä, että kun aika on täysi, vanha kaatuu vaikka sitä ei toivoisi. Että mummoni ja pappani, tyttäremme ainoiden elossa olevien isoisovanhempien, aika voi koittaa koska tahansa. Että käymään pitäisi mennä muka-kiireistä huolimatta, kun itsellä sitä aikaa on oikeasti niin paljon.

3 comments:

MariaK said...

Kirjoitat sattuvasti, koskettavasti ja tärkeästä asiasta! Olet aivan oikeassa.
Ja nuo kuvat, ihania!

Riikka said...

Tuota usein itsekin ajattelen, ainoa elossaoleva isovanhempani on nyt 86-vuotias. Pitäisi päästä käymään useammin, nyt kun hän vielä on täällä. Kiitos näistä lauseista.

Mimmi said...

MariaK: Kiitos. <3

Riikka: Minäkin aina ajattelen, että pitäisi käydä. Ehkä voisin ajatella, että saa.