14 September 2009

minä sydän neuleet



Inhosin koulussa kutomista. Käsityö oli ainoa kouluaine, jossa olin huono, eivätkä välttävät arvosanat kudelma-yrityksistä juurikaan innostaneet yrittämään lisää. Kenties käsien motoriikka oli vielä hiukan kehittymätöntä, tai sitten kyse oli vain harjoituksen puutteesta. Nekin hetket, jotka pakotettuna käytti pakollisten lapasten vääntämiseen jotta ne olisivat arvosteluun mennessä valmiit, olisi mieluummin käyttänyt piirrellen mahdollisimman pulleita, vähän muotopuolia sydämiä aina sen pojan nimen viereen, josta kulloinkin kuului tykätä. Lapaset (ylimmässä kuvassa) sentään sain valmiiksi, toisin kuin paras ystäväni, jonka lapasenaluista tulikin söpöt pötkyläiset nallet.

Nyt olen innostunut neulomisen alkeista uudelleen. Kiitos siitä kuuluu bloggaajille (kuten Riikalle, Hannalle ja Liivialle) joiden neuletöitä, lankoja ja värejä olen ihastellut ihastelemasta päästyäni. Kirjasta lukien opettelen uudestaan luomaan silmukoita, vaihtamaan väriä, pelastamaan karanneita. Lämpöhuivi valmistuu yhtäkkiä melkeinpä raidan päivävauhtia.

Ehkä se on tämä syksy. Kun lehdet pullistelevat jokasyksyiseen tapaan neulemuotia. Ja kun sääkin on jo sellainen, että aamulla tarvitsee jo lapaset ja lämpimän takin ulos mennessään, ja sisälläkin pitää ensimmäiseksi herättyään sytyttää takkatuli ja vääntää sähköpatterit päälle. Leveä huivi harteilla tuntuu tuikitarpeelliselta.

Mutta on siinä jotain muutakin. Kutominenhan on rentouttavaa! Sen tajusin eilen illalla, kyyhöttäessäni kynttilöillä valaistussa olohuoneessa viltin alla kaulahuivintekeleeni kanssa ihmetellen kaiuttimista joka suuntaan pulppuilevaa The Mars Voltaa, jota en ollut kuunnellut vuosiin. Kerrankin tv ei ollut päällä; ei ollut ollut koko iltana.

Haaveissa siintää kuva itseneulotusta paksusta turvaneuleesta, joka täydentäisi tuota neuletakkien, erävillapaitojen ja äitini kutomien palmikkoneuleiden talvitarpeellista valikoimaa. Siitä, jota ei raaskisi laittaa kesäteloille kaapin perälle ollenkaan.

Mutta alkeet ensin.

5 comments:

Annika - Vaahteramäen lapset said...

Minä olin koulussa ihan samanlainen: en millään päässyt käsitöiden jujusta kiinni, ja käsityö olikin ainoa aine, josta en saanut ikinä kiitettävää. Ihan nurinkurista, että nyt itse opetan käsitöitä :D
Syksy todella tekee sen, että lankakorit alkavat jännästi kahista...

Riikka said...

Hyvä! Tsemppiä harjoitteluun ja näytähän täällä sitten mitä sait aikaiseksi:)

Mimmi said...

Annika, vannomatta tosiaan paras: minä kirjoitin vielä lukiossakin aineen siitä, miten minusta ei koskaan tule opettamani aineen opettajaa! Syksyllä tosiaan kaipaa itselleenkin niitä ihania värejä, joita luonnossa näkee.

Riikka, näytän toki, jahka valmista tulee! Tänään lähtee neljäs kerä, saa nähdä montako niitä valmiiseen, täydellisen pituiseen tarvitaan -- ahnehdin nimittäin hiukan leveyden kanssa. :)

14a4:n Hanna said...

Huisia, jos olen innostanut tikuttelemaan!

Ja tiedätkö, minulla on vähän samoin: nyt on intoa tehdä, kun kukaan ei ole selän takana vahtimassa, miten teen ja latistamassa sitä iloa!

Mimmi said...

Hanna, olet kyllä! Varmaan tuo kutomisen ilo aikoinaan latistui juuri siksi, että yhtään virhettä ei olisi saanut tehdä, ja kaiken piti olla just tietynlaista. Nyt saa, eikä haittaa mittään!