7 October 2009

kun en näe



"Millaisena sinä näet tulevaisuuden ja urasi, missä sinä olet viiden vuoden kuluttua?" Ponteva kysymys seisoo koulupapereissani ja odottaa vastausta. Apua! Minä yritän vasta selviytyä tästä päivästä. Tulevaisuusajatukseni rajoittuvat lähinnä ensi kevääseen ja huoleen siitä, miten selviämme kun mies opiskelee ja minä olen hoitovapaalla.

En ole oikein uraihmisiä. Olen ajautunut useisiin töihin, ja viihdyin hyvin siinä "oman alan työssä" jota tein ennen äitiyslomaani, mutten usko palaavani sinne. Kahdestakin syystä: en kaipaa opettajan työn stressiä pienen lapsen rinnalle ja me myös muutamme vuoden sisällä kauas miehen opintojen takia.

Mitä minä haluan? Tärkeintä olisi, että aikaa riittäisi lapselle yllinkyllin. Haluan, että lapsellani on puhtaat vaatteet päällä, tarpeeksi ruokaa ja turvallinen kasvuympäristö. Itselleni haluan hyvän sängyn, lämpimän peiton, aikaa leikkiä karhua tytön kanssa, kirjastokortin, kärsivällisyyttä, maljakon johon poimia kukkia, rahaa kirpputorille ja syksynvärisiä kynsilakkoja aina syksyisin.

Olen miettinyt, että voisin olla taas osa-aikatöissä jossain pienessä sisustusputiikissa niin kuin opiskeluaikoina, siis sitten kun haluan töihin palata, mutta eihän se mikään ura ole. Olen vähällä kirjoittaa lappuun taiteilia, ihan niin kuin siinä PMMP:n laulussa, mutta en halua lyödä koko asiaa leikiksi sillä koulu on kuitenkin tärkeä asia.

Tahtoisin mukavan työn ja vähän rahaa elämiseen, kirjoitan lopulta. Jotenkin minusta tuntuu, että se on kyselynlaatijan odotuksiin nähden kovin pienimuotoisesti sanottu.

6 comments:

MariaK said...

Että minä huokaisin syvää.
Mitä lennokasta, mutta realistisita noihin pitäisi vastata? Miksi tavallinen arki tuntuu noissa papereissa kovin vaatimattomalta?
Luettelemasi toiveet ovat kuin omiani.

Meidän piti opinnoissa visioida itseämme ja elämäämme kymmenen vuoden päähän. Se olisi kait pitänyt olla jotain fiksua. Teki mieli sanoa, että kun saisi edelleenkin juustosiivunkin näkkärin päälle, lapsille ruokaa, vaatetta ja kengät jalkaan, hyvää mieltä ja vähän aikaa haaveiluun. Ei olisi tainnut olla oikea vastaus. :)

Riikka said...

Minäkin olen aina inhonnut noita kysymyksiä. Miten lattea elämä olisi jos sitä suunnittelisi vuosia eteenpäin. Olen myös täysin ei-urakeskeinen mikä taas omalla koulutuksellani on huono juttu. Mutta en olekaan omalla alallani, parisen vuotta on jo tullut mietittyä mikä musta tulee isona enkä sitä vieläkään ole keksinyt. Tällä hetkellä myös tärkeintä on kunhan tulee toimeen ja on lapselle puuroa pöytään. Sun kirjoituksia on kyllä mukava lukea, niistä saa aina ajttelemisen aihetta!

Mimmi said...

MariaK, niinpä. Hirvittää ajatella, että toiset vastaajat ovat varmaan kuvanneet toiveidensa urapolkua ja nähneet itsensä jossain johtotehtävissä. Mutta eiväthän kaikki voi olla sellaisia!

Riikka, kiitos. Ja mukava kuulla, että meitä "välitilassa lillujia" (kuten eräs opiskelukaverini tilaani tarkkanäköisesti kuvasi) on muitakin.

Katja said...

Just noin ajattelen minäkin. Ulkoisesti hyvin pieni riittää ja se pieni on jo paljon. Opehommiin en minäkään enää mieli, en ainakaan kokopäiväisesti. Tuntuu, että se kaikki olisi perheeltä pois eikä minulle mikään ole näitä läheisiä tärkeämpää.

Jännää on silti se, että koin ura-asiat tällaisina jo ennen perhettä eli kyllä tämä on jokin persoonallisuuden piirre, luonne vaatii pysähtelyä ja kiireettömyyttä. Minä koen olevani havainnoija ja etsijä. Ei siitä juurikaan palkkaa saa, mutta niin paljon muuta.

Olen miettinyt, että minulle ihannetyö olisi siivoaminen. Fyysistä vastapainoa kirjoittamiselle. Pääsykokeisiin aikoinani lukiessani siivosin työkseni. Koskaan en ole ollut niin onnellinen kuin silloin. Ei stressannut ja illalla uni maittoi. :)

ElsaIlona said...

Hyvä kirjoitus hyvästä aiheesta.

Pieni riittää ja asiat ovat suhteellisia. Itse haluaisin viiden vuoden päästä olla yhä elossa, haluaisin, että hätäni hetkelläkin näkisin kaiken kauneuden ja tajuaisin olla hyppäämättä parvekkeelta alas. Sellainen on minun viisivuotissuunnitelmani.

(Sanon tämän, no en iloisena, mutta hymyillen kuitenkin, tulevaisuuteen uskoen. Mietin myös, tohdinko tällaista tänne kirjoittaa, mutta kun muutkin ovat kirjoittaneet tulevaisuuden toiveistaan, niin kyllä minäkin sitten.)

Mimmi said...

Katja, sama juttu minulla, en ole oikein koskaan ollut urakeskeinen vaan enemmänkin haaveilija. Kuten kirjoitin, olen ajautunut moniin mukaviin töihin, mutta harvoin tosimielessä hakenut -- tähän viimeisimpäänkin päädyin, kun soitettiin ja kysyttiin tuletko. En edes halua ajatella asioita kovin pitkälle.

Siivoamista muuten inhosin vaikka sitä opiskeluaikoina useaan otteeseen teinkin, mutta myyjänä oli mukava olla, ja kun työpaikan ovi meni kiinni, työhommat jäivät työpaikalle. :)

ElsaIlona, minusta sinun toiveesi ovat sellaisia, että niitä sietäisi monen uraputkessa kiitävänkin pysähtyvän ajattelemaan (ennen kuin on liian myöhäistä). Kiitos rohkeudesta jakaa ne.