13 October 2009

metsä, kaupunki, metsä




Minusta maalla on ihana olla. Kävellä puiden katveessa ja peltojen laidoilla yksin, häiritsemättä. Asua rauhallisessa naapurustossa, joka on pullollaan toinen toistaan idyllisempiä vanhoja puutaloja hoidettuine puutarhoineen. Tervehtiä naapuria postilaatikolla, puhua leppoisasti muutama sana säästä tai mistä nyt vaan. Hengittää raikasta, puhdasta ilmaa joka päivä.

Silti kaipaan joitakin asioita kaupungista, erityisesti siitä, jota joskus kutsuin kodikseni:

1. Kahviloita. Se, että joitakin niistä kutsuttiin myös omaksi olohuoneeksi (kun eihän siinä opiskelijayksiössä sellaista ollut), ei ollut mitenkään liioiteltua. Kahvilat olivat omia olohuoneita, sellaisia, joissa ei tarvinnut siivota, keittää itse kahvia tai leipoa, vaan joihin sai mennä sulkemaan muun maailman ulkopuolelle ja rauhoittumaan. Kun meillä täällä maalla ei ole sellaista paikkaa, tuntuu kuin minulta olisi otettu yksi osa elämää pois.

2. Kauppojen valikoimia. Ei pelkästään vihannes- ja yrttisellaisia, vaan lehtiä (uskokaa tai älkää, tästä kylästä ei saa yhtä ainoaa ulkomaista muotilehteä, ja se on lehtiaddiktille kauhea puutos), vaatteita, kirjoja, meikkejä, konditorioiden tuoreita leipiä ja leivoksia, kenkiä, sisustusputiikkien erikoisuuksia, ihan kaikkea. Eihän ihan kaikkea tietenkään välttämättä edes tarvitse, mutta on mukavaa, jos ne ovat saatavissa kun niitä haluaa.

3. Vapautta. Siinä missä maaseudun rauha tarkoittaa hiljaisuutta ja kiireettömyyttä, kaupungin rauha tarkoittaa jotain aivan muuta: vapautta olla oma itsensä.

Se on vapautta ilmoittaa, ettei erityisemmin pidä paikallisesta teatteriryhmästä, jos ei heidän esityksistään kerran nauti. Vapautta haukkua lyttyyn vaikkapa huono elokuvateatteri ilman, että osoittaa samanaikaisesti kiitollisuutta kyseisen laitoksen olemassaolosta. Vapautta jättää lukematta paikallislehteä ilman, että asiaa täytyy mitenkään perustella keksityillä selityksillä, kun ei voi sanoa, että lehti yksinkertaisesti on niin surkea julkaisu, ettei sitä kiinnosta katsoakaan. Ja minulle se on eniten vapautta näyttää siltä miltä haluaa.

Täällä maalla pukeutumista ohjaa ennen kaikkea käytännöllisyys. Aikuisilla tämä tarkoittaa tuulipukua, vauvoilla kätevää kietaisubodya sekä potkuhousuja, ja vähän vanhemmilla lapsilla vedenpitävää Reiman toppapukua. Kaikki muu on koreilua ja suorastaan turhaa, eikä sen osoittamisessa vähintään arvostelevin ja kummastelevin katsein kierrellä tippaakaan.

Tästä syystä oma arkiunivormuni lapsen kanssa liikkuessa ovat farkut ja miehen vanha parka, ne ovat vaatteistani lähinnä yleisesti hyväksyttyä linjaa. Lapsen pieneksi jääneistä vaatteista puolestaan kirpputorilla jäivät myymättä vain farkut, ihana samettinen kääntötakki sekä folk-henkinen paitapusero.

Ainoat, joille poikkeaminen yleisestä linjasta tunnutaan sallittavan, ovat teinitytöt. Heidän mitä erikoisimmille virityksilleen hymyillään hyväntahtoisesti -- hehän vain kapinoivat matkaallaan kohti sisäistä tuulipukuminäänsä. "Mutta ovatko nuo nyt ollenkaan käytännölliset?" kysyvät äidit heidän tyttäriensä lähtiessä kouluun kymmenen sentin koroissa, mutta luovuttavat odottamatta vastausta, kun teineillä nyt vain on "se aika". Eikö aikuisilla saa olla?

***
Tänä syksynä pääsen muutamana maanantaina matkustamaan junalla kaupungin rauhaan, tuulettamaan vaatekaappiani ja päätäni. Aikaa juna-aikataulujen ja luentojen välissä jää vain hiukan, mutta nautin kaupungistani pienissä paloissa: eilen luppoaika riitti listalla olevien ostosten metsästämiseen ja myöhäisen lounaan nauttimiseen kahvilassa, jonka yläkerrassa ennen asuin. Lempikahvilassani sen sijaan en ehtinyt piipahtaa, seuraavalla kerralla sitten.

Sen huomaan kuitenkin, että pysyvästi en kaupunkiin enää kaipaa. Ehkä ilman lasta, mutta ei lapsen kanssa. Hänelle on parasta saada kasvaa luonnon keskellä, turvassa ja kiireettömästi. Mutta ei tuulipukueristyksessä; kaupunkiin on syytä välillä lähteä tyylikästä maailmaa katsomaan.

2 comments:

14a4:n Hanna said...

Huu, mitkä saappaat!

Niin allekirjoitan tämän kaiken. Nykyinen kaupunki tuntuu kylältä edellisen rinnalla, vaikkei suurensuuri ollut sekään. Tykkään käydä siellä, mutta nautin täällä olosta toisella lailla. Edelliseen kaupunkiin muuttaessa kuvitteli kovastikin hyödyntävänsä niitä kaikkia miljoonia mahdollisuuksia siellä...olipa ne harrastuksia tai paikkoja, joissa vierailla, mitä vaan. Eipä niitä sitten niin kovasti tullut kokeiltua ja käytyä kuitenkaan...

Mimmi said...

Hanna, kaupungissa asuessa taitaa tosiaan usein käydä niin, että monet mahdollisuudet jäävät käyttämättä, kun ajattelee että onhan sitä aikaa, ja siellähän ne pysyvät.

Minäkin esim. kiersin entisen kotikaupunkini museot ja galleriat kunnolla vasta pois muutettuani (joissakin tosin ehdin olla töissä jo kaupungissa asuessani, joten se ehkä lievitti kiertelyn tarvetta). Paremmin ne mahdollisuudet tulee hyödynnettyä, kun pistäytyy vain, silloin tällöin.