22 November 2009

kuin koko tämä talvi


Puolilta päivin näyttää kevätillalta. Teen melkein vastahakoisesti italialaista sienirisottoa. Enkä ole jaksanut etsiä reseptiä, johon ei tulisi viiniä, tai täysjyväriisiä, joka kävisi risottoon. Teen vanhasta tottumuksesta.

Lapsi on saanut juuri tänään sen, jonka pitäisi suojata häntä taudilta, ja reipasta täytyy rutistaa ja helliä. Vähän myöhemmin kävelemme saman puron yli monesta kohtaa. Vielä virtaa.

Vaikka oikeastaan tämä tapahtui eilen (teen ei-puhdistavaa risottoa viikonlopun kunniaksi). Mutta ei sillä ole mitään väliä, tällaista tämä on ollut koko marraskuu: talvi hidastuu, hidastaa. Sitä tulee talvenkankeaksi, semmoiseksi ettei taipuisi enää huuruisessa joogasalissa niihin samoihin asanoihin mihin ennen. Ja sitä kaipaa joogasalia, sen erityistä tuoksua ja humisevaa hiljaisuutta. Talvella äänet ovat niin isoja.

Nykyään istun joka päivä tuolissa, jonka mieheni pappa teki seitsemänkymmentä vuotta sitten, jota minä olen hoitanut että se säilyisi. Ajattelen sitä aina kun istun. Miten onnekkaita me olemme, kun meillä on tämmöistä.

2 comments:

Celia said...

Ihanaa kirkasta valoa kuvissasi.

Huomaan itsessäni myös tuon talvikangistumisen. Monena vuonna olen ajatellut, että kunhan tämän marraskuun jaksaa niin kyllä tämä tästä.

Pitäisi minunkin aloittaa tuollainen sokeriton vaihe. Tuntuu, että mitä harmaampaa, sitä enemmän tekee makeaa mieli.

Mimmi said...

Celia, se sokerittomuus tosiaan virkistää aika kummasti, ja oli aika hyvä juttu tähän marraskuun harmauteen, joka yleensä vain masentaa ja kangistaa. Joulukuussa saa sentään jo oikeasti odottaa joulua, se piristää silloin. Ja tietysti marraskuussakin nämä kirkkaat päivät, aivan hirveästi; kiitos valosta, luonto!