10 November 2009

mutta


Olemme aika paljon lapsen kanssa kahden, "kotoilemme" niin kovin trendikkäästi. Päivät vierähtävät leikkiessä, ulkoillessa, lehtiä lukien, siivoillen, kotia ja lähiympäristöä katsellen. Välillä se tuntuu hirvittävän yksinäiseltä. Ystäväni ovat kovin erilaisissa elämänvaiheissa kuin minä; täällä maalla asuvat ovat saaneet lapsensa jo vuosia sitten ja palanneet työelämään tai opiskelemaan, kaupungissa asuvilla puolestaan ei ole lapsia, he keskittyvät uraansa.

Kun ajattelen tilannettamme, voin kuulla mielessäni neuvolantätien, psykologien, isovanhempien ja kaikenmoisten hyvänpäiväntuttujen kehotukset: Meidän pitäisi lähteä päivisin, kahdestaan ollessamme, lapsen kanssa enemmän liikkeelle. Lapsen pitäisi tavata ikätovereitaan, minun muita äitejä. On kaikenlaisia perhekerhoja ja tapaamistupia, ja varmasti löytyisi myös joku harrastus, josta pitäisimme. Se kuulemma virkistäisi.

(Täällä maalla välimatkat ovat pitkiä. Kun miehellä on opiskelupäivä, hän hurauttaa kaupunkiin ja jäämme ilman autoa. Niinä päivinä, kun mies on kotona, on minun vuoroni opiskella. Paikallisliikennettä ei ole.

Kaikki paikkakunnalla järjestettävät äiti-lapsi -kerhot järjestetään aamupäivisin, jolloin lapsemme nukkuu pisimmät päiväunensa. Hän herää hiukan ennen puolta päivää, jolloin kerhot loppuvat.

Mitään iltaharrastusmahdollisuuksia ei ole. Ei ole muskaria, ei värikylpyä, ei vauvauintia, ei äiti-vauvajumppaa. Kun puhuin asiasta paikallisen naisvoimisteluyhdistyksen puuhanaisten kanssa, he ehdottivat että minä alkaisin jotain jumppaa vetämään. Eihän minulla ole minkäänlaista kokemusta sellaisesta, ei mitään ammattitaitoa!)

Piristävää olisi kuulemma myös käydä harrastuksissa ja ystäviä tapaamassa yksin tai miehen kanssa. Muutaman kerran meillä on ollut tilaisuus käydä konserteissa, rokkikeikalla tai elokuvissa, ja se on tuntunut niin luksukselta, ettei sellaista tunnetta olisi voinut etukäteen, ennen lasta, edes käsittää. Ehkä kannattaisi hommata lapsenvahti useamminkin, sanovat, ei se ole heikkoutta jos pyytää apua.

(Ei se minunkaan mielestäni ole. Mutta kuten sanottu, ystävilläni on oma kiireinen elämänsä, ja he ovat viettäneet aikaa lapsemme kanssa hyvin vähän. Sama pätee miehen veljen perheeseen. Omat sisarukseni asuvat Etelä-Suomessa, vanhempani sadan kilometrin päässä. Miehen vanhempia lapsi vierastaa, he kun eivät kiireiltään ole kauheasti kiinnostusta lasta kohtaan osoittaneet.)

Kehotukset liikkeelle lähtemisestä tuntuvat vihjauksilta siitä, että olisin itse valinnut yksinäisyyteni. Haluaisin sanoa neuvojille "mutta", kertoa kaikki nämä asiat. Jotenkin en vain tee niin. Nyökyttelen ihan kuin ideat eivät olisi pälkähtäneet omaan päähäni, alan ajatella, että ehkä vika todellakin on minussa. Ehkä en vain osaa järjestellä. Ja samalla ajattelen, että eihän tämän äitiyden tällaista pitänyt olla, yksinäistä ja vaikeaa.

(Eikä se tietenkään aina olekaan, on näitä päiviä ja sitten niitä, jolloin ei edes tule ajatelleeksi olevansa yksin. Vaikka nyt kirjoitankin tätä kyyneleet silmissäni, ajattelen myös koko ajan sitä, kuinka ihana lapsi minulla on, kuinka onnellinen olen kun minulla on hänet ja rakkautta mieheni kanssa. Mutta.)

Mietin pitkään, julkaisenko tätä vai en. Teen sen koska tiedän, että äitiyden rankoista puolista ei juuri puhuta. Ehkä tämän lukee joku, joka tuntee samoin, ja helpottuu huomatessaan ettei ole ainoa. Koska jotenkin en usko, että minäkään olen.

15 comments:

Satu said...

Hei! Asiaa kirjoitat, tiedän kokemuksesta, kolmen lapsen äiti olen. Vauva-aika jo kyllä muistoissa ja kaupunkilainen, että kaikenlaista tarjontaa kyllä on ollut. Mutta juurikin tuo, että saa ohjeita muualta eikä jaksa selitellä takaisin, se on hyvin tuttua. Kyllä minullakin on aivot päässä ja kykenen ajattelemaan erilaisia vaihtoehtoja, välillä vain ehkä haluaa "valituspuuskassa" purkaa niitä paineita ja aatoksia jollekin, ilman, että toinen esittää sata ja tuhat ratkaisua asiaan. Kun lähinnä kaipaisi ymmärrystä ja ylipäänsä seuraa. Eksyinkö aiheesta? Olen kokenut tätä lapsettomien ystävien kanssa, että jos esim. kerron kuinka rankka vaihe jollakin lapsella on menossa, saan myötätunnon sijaan oikeasti selityksiä miksi se lapsi käyttäytyy niin tai mikä siihen olisi oiva ratkaisu. Että on jo niin, etten edes kaikkien kanssa halua puhua lapsistani tai arjen mutkista. Koska "oma valinta". Heh, toki toki, mutta eikö asioista saisi puhua?

Kiitos tekstistäsi. Voimia arkeen ja rankkoihin hetkiin, iloa hyviin päiviin! Onneksi on tämä blogimaailma! :)

metsienmamma said...

Kuten Satu kirjoitti, onneksi on blogimaailma. Ja blogimaailma tuntuukin olevan kotiäitien valtaama! :D Minä en enää kotiäiti ole, mutta olin sitä ja melko samanlaisesti kuin sinä, jo raskausajasta lähtien. Lähes kolme vuotta. Lapsi on nyt 2 vuotias. Yksinäisyys on rankkaa. Vasta nyt minäkin olen lähtenyt ulkoilemaan, itsekseni, miehen kanssa käymme yhä harvoin missään kaksin. Nautin yhteisistä hetkistä perheen kanssa ja maalla-asumisesta. Sitä on vain punnittava ja tehtävä ratkaisut painavampien syiden mukaan. Olen näet usein, hyvin usein ajatellut, että kaupungissa olisi helpompaa. Mutta haluni asua luonnon äärellä, metsän reunassa, voittaa halun ollaa sosiaalinen edes pienessä kaupungissa. Vaikka taistelua näiden kahden vaihtoehdon välillä käyn mielessäni yhä melkein viikottain, on lopputulos aina sama. Enkä usko taistelunkaan jatkuvan loputtomiin.

Pitää siis vain tehdä elämänsä mahdollisimman mukavaksi ja helpoksi siellä, missä itsellän kuitenkin on parempi olla. Ja yrittää vaikeinakin aikoina muistaa, että kohta se lapsi jo menee kouluun ja silloin ei enää yksinäisyydet vaivaa. Ei lasta, eikä niin ikään äitiäkään enää.

MariaK said...

Minulla nousi kyyneleet silmiin.
Vaikka oma tilanne on nyt aika erilainen, muistot ovat vielä kovin tuoreita.

Me asuimme kaupungissa, kun ykkönen ja kakkonen syntyivät. Kuljin, menin, tein, olin. Oli kivaa.

Ennen kolmosen odotusta toteutuimme unelman ja muutimme maalla. Virhe. Minä, syntyperäinen kaupunkilainen maalla, syrjässä, ilman autoa. Syntyi kolmas. Yksinäisyys, syrjäytyminen, vauvamasennus.
Jos jollekin puhuin, olin negatiivinen ja itseeni käpertynyt. Joten opin olemaan hiljaa. Ja entistä surullisempi ja masentuneempi. Puolitoista vuota syrjäseutua riitti. Muutto kylille. Vähän helpotti, mutta ei tarpeeksi. Neljä vuotta yritin "päästä piireihin", lopulta turhauduin ja ilmoitin miehelle, että nyt riittää.

Neljäs lapsi sairasteli ja neljän kanssa sairaalamatkat neljänkymmenen kilometrin päähän olivat liikaa. Mies oli täysin samaa mieltä, kun toin kaupunkilaiset tonttipaperit keittiön pöydälle. Talo myyntiin, tontti hakuun ja elämä uusiksi.
Ihana koti jäi ja paljon rankkaa liittyi rakennusaikaan.
Meille se oli ainut vaihtoehto. En olisi kestänyt yhtään enempää elämää "maaseudun rauhassa".

Hyvä näin. Sain ystäviä, tekemistä, mahdollisuuden tehdä töitä, hyvät hoitopaikat ja sisältöä elämään.

Ja ei, et sinä valita, puhut vain rehellisesti totta. Muistan liian selvästi, miltä tuntui olla "tuolla asenteella" toisten mielestä. Yksinäisyydessä pienetkin vastoinkäymiset korostuvat. Ja hyvää tekisi pystyä jakamaan ne ilotkin.

Sukulisista, ystävistä ja isovanhemmista kirjoitat kuin omasta suustani. Meillä suku on kaukana, hoitoapua vähän ja mummuja ei ollenkaan, papoillakin kovin paljon muuta elämää.

Toivon sinulle ystäviä, läheisyyden hetkiä ja iloa. Onneksi täällä blogeissa niitä edes on! Sinua halaa,
MariaK

Katja said...

11 v. kotiäitinä ja nyt jatkan osa-aikaisena. Tunnen nuo kaikki, mistä kerroit. Minullakaan ei ollut ystäviä, jotka olisivat olleet samassa elämäntilanteessa. Minulla oli vielä sellainen vamma, etten oikein viihtynyt äiti & lapsi -piireissä. Täällä kaupungissa niitä oli joka lähtöön, mutta ihan samoin kuin teilläkin, meidän rytmimme eivät tuntuneet osuvan yksiin oikein minkään kanssa. Jotenkin myös koin ne yhden asian liikkeiksi ja liian järjestetyiksi, minusta oli hullua lähteä jonnekin tiettyyn kellonaikaan vain siksi, että oli nainen, jolla on lapsia. Koin jotenkin, ettei pelkästään se riitä tekemään ketään minulle läheiseksi. Niinä kertoina, kun jonnekin raahauduin, tunsin itseni ihan ulkopuoliseksi. En syttynyt samoista puheenaiheista ja olin muutenkin ihan ufo siellä.

Minä kaipasin sellaista ihan "normaalia" ja spontaania yhdessäoloa, kyläilyä tai piipahtelua ilman aikatauluja ja varauskirjaa jonkun/joidenkin kanssa, että lapset ovat läsnä, mutta voisi hengittää ihan omana itsenään, ei vain äitinä. Siis yhteisöllisyyttä ilman että kaikkki keskittyy äiti & lapsi -kuvioon. (Joo, taisin kaivata sitä sukua, joka asuu kaukana, sekä miehen että minun.)

Mutta onneksi nykyään on tämä blogimaailma. Täällä meitä äitejäkin on joka lähtöön.

Voima- ja valohalaus sinne!!!

Anonymous said...

P.S. Blogivierailut ovat myös siitä mukavia, ettei kenenkään tarvi siivota. Sellaista mutkattomuutta kaipaan.
P.P.S. Minä tykkään teidän mäntykalustosta. Mänty on lämmin toisin kuin meidän tamminen keittiönpöytä, hyi. Ankea ja kalvakka kuin mikä!

Terv. Katja

Annika - Vaahteramäen lapset said...

Hienoa, että voit olla rehellinen ja suora tunteissasi ja pokkaus siitä, että uskallat kertoa siitä täällä.
Voimia sinulle!

Mimmi said...

Satu: Olen kokenut tuon saman tunteen hyvin voimakkaasti, tarpeen purkautua ja saada myötätuntoa, ei hyväätarkoittavia neuvoja, jotka melkein tuntuvat moitteilta, kuin olisin täysin osaamaton. En jaksa enää edes yrittää puhua näistä asioista kovinkaan monille, paitsi -- tätä en olisi uskonut sanovani 10 vuotta sitten -- omalle äidilleni, jonka tilanne minut saadessaan on ollut hyvin samanlainen kuin omani. Hänenkään kanssa en tosin välty noilta neuvoilta, mutta sellaisiahan äidit ovat.

Toinen puoli asiaa tuntuu olevan juuri se (mihin ehkä viittasitkin), että lapsista (tai oikeastaan vanhemmuudesta) ei saisi "valittaa", he kun ovat lahja, eivät taakka. Mutta eihän valittaminen tarkoita sitä, etteikö kokisi lastaan ihanana lahjana, vaan sitä, että välillä arki vain yksinkertaisesti väsyttää!

metsienmamma: Minulla on ihan sama dilemma. Aika ajoin mies ehdottaa kaupunkiinmuuttoa, helpottaisihan se hänenkin elämäänsä kun kulkemiset jäisivät pois. Mutta jotenkin en halua luopua tästä, omasta pihasta ja rauhasta, luonnonläheisyydestä, tilasta olla ja elää. Vuoden sisällä joudumme joka tapauksessa muuttamaan etelämmäs, silloin täytynee tässäkin asiassa tehdä päätöksiä. Maalla on kuitenkin, juuri nyt, minusta paras olla.

MariaK: Kiitos kertomuksestasi. Luin sen kyyneleet silmissä, helpottuneena siitä, että joku muu tuntuu kokeneen samat tunteet, etten ole ainoa, jolle tämä on vaikeaa. Kaupunkiin muuttoa mietimme tosiaan mekin, mutta kiire ei ainakaan vielä ole. Tuo "piireihin pääsyn" yrittäminen, minkä mainitsit, on kyllä myös tuttua. Sellaista kai se täällä maalla on, valitettavasti.

Katja: Tavallaan minulla on ihan samanlainen fiilis noista tapaamisjutuista, vaikka en tietenkään voi sanoa tätä kokemuksen vakaalla äänellä, koska emme ole niissä päässeet käymään. Enemmän kaipaisin juuri tuota mainitsemasi kaltaista yhteisöllisyyttä, sillä perhe ja sukulaiset ovat aina olleet meillä hirveän läheisiä ja tärkeä voimavara. Valitettavasti tilanne on mikä on, tällä hetkellä. Vuoden sisällä muutamme kuitenkin lähemmäs sisaruksiani, odotan sitä jo suurella innolla.

Annika: Kiitos. Kuten kirjoitin, julkaisin tämän siksi, että toivon siitä olevan apua myös muille samassa tilanteessa oleville. Kuten jo ilmi kävikin, en sittenkään ole ainoa, jolla tällaisia tuntemuksia on joskus ollut -- niistä vain ei jostain syystä saisi puhua.

Kiitos teille kaikille ihanista kommenteistanne, ette usko, kuinka paljon niistä oli apua ja kuinka ne toivat voimia. Onneksi on blogimaailma, tosiaan!

SuurellaSydämellä said...

Taas minulta loppuuu sanat mutta yhdyn muiden kommenteihin ja onneksi löysin tämänkin blogin sillä täällä on hyvin samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin minullakin . Kiitos kun olet siellä, kirjotat ja jälleen kerran ihania kuvia ! Voimahaleja !

Mimmi said...

Hei, SuurellaSydämellä, ja tervetuloa Koivukujalle! Hienoa, että tavoitin myös sinut tällä kirjoituksellani. Kiitos kommentistasi.

Riikka said...

Ymmärrän. En nyt osaa paremmin jäsennellä ajatuksiani mutta tiedän tuon yksinäisyyden ja miten ystävät ovat kuin eri maailmasta. Itse olin esikoiseni synnyttyä pettynytkin ystäviini joilta en saanutkaan odottamaani tukea uudessa elämäntilanteessa. Kuulostat kuitenkin aika tyytyväiseltä elämääsi, joten toivottavasti et tunne että ulkopuolisesta paineesta johtuen pitäisi lähteä liikenteeseen.

Mimmi said...

Riikka: Siinäpä se, välillä viihdyn oikein hyvin ja välillä on hurjan vaikeaa. Ja ratkaisu jälkimmäiseen, jos muilta kysytään, on aina tuo liikkeelle lähteminen. Eikö tosiaan ole muita mahdollisuuksia, kuin mennä mammakerhoon? Sillä tavallako kaikki muut äitielämäänsä jaksavat?

Minulle on käynyt vähän niin, että alkuihastuksen jälkeen sellaiset ystävät, joilla ei ole lapsia, ovat feidautuneet elämästäni, kun taas lapsekkaat eivät enää jaksa innostua uudesta vauvasta niin, että aikaa heidän omasta elämästään riittäisi. Lisäksi olen todella kyllästynyt kommenttiin "kyllä se siitä kohta helpottaa", jonka lapsekkailta ystäviltäni usein kuulen. Koska kohta ei auta juuri nyt.

Huh, kuulostipa negatiiviselta. Ei sen sitä pitänyt olla, mutta jotenkin se nyt vain tuli ulos tuolla lailla!

Fanny said...

Vastavierailulla. ;)

Tuttuja tunteita. Liian usein varsinkin lapsettomien kohdalla törmää siihen "kikkelis kokkelis" -asenteeseen. Pakkoko oli lapsi pykätä, jollei sitä itse jaksa hoitaa ja jatkuvasti vain kitisee ja valittaa. Minä kuulin tätä aikanani omilta siskoiltani, mikä oli varsin mieltä ylentävää...

Minun ongelmani on se, etten erityisemmin välitä mistään mammakerhoista. Itse asiassa koko termi puistattaa - en minä ole mikään mamma, minä olen äiti. Ja paljon muutakin kuin äiti. Mammakerhot tuppaavat vielä usein olemaan sisäänpäin kääntyneitä pikkupiirejä, joihin on uuden tulokkaan äärimmäisen vaikeaa päästä tutustumaan. Hanki siinä sitten uusia ystäviä...

Minä kestin kotona odotusajan ja kaksi vuotta, sitten pääsin onneksi opiskelemaan. Minun tilanteeni kuitenkin eroaa sinun tilanteestasi siinä, että asun pääkaupunkiseudulla, jossa julkinen liikenne toimii ja avointa päiväkotitoimintaa on valittavaksi asti. Mutta. Jos tuntee yksinäisyyttä eikä koe oloaan mukavaksi ihmisten keskellä, ei auta vaikka asuisi sadan hengen kommuunissa. Yksinäisyys kun ei suinkaan ole synonyymi ihmisten puutteelle.

Noin. Tulipas tarinoitua... En tiedä oliko tässä tekstissä mitään punaista lankaa, lähinnä halusin ilmaista sympatiani. Ei, et todellakaan ole yksin.

Mimmi said...

Fanny, tervetuloa!

Minulla on vähän sama ongelma, en lähtökohtaisesti tykkää mammakerhoajatuksesta kauheasti.

Minä opiskelen myös, mutta enimmäkseen kotona, sillä teen lopputyötäni. Tavallaan myös paluu töihin houkuttaisi jo nyt, mutta lapsi on vielä kovin pieni. Kevääksi tarjottiinkin töitä, mutta joutuisin viemään alle vuoden vanhan lapsen jopa 10 tunniksi päivässä hoitoon, joten sanoin kiitos ei. Oikeastaan toivon, että voisin olla kotona hänen kanssaan mahdollisimman pitkään, kunhan vain jaksan olla.

Mitä yksinäisyyteen tulee, minun kohdallani on tällä hetkellä kyse vähän molemmista; siitä, etten toisinaan koe oloani mukavaksi tietyssä seurassa, mutta myös siitä, että lopulta seuraa on aika vähän. Elän siinä toivossa, että tilanne muuttuu, kun ensi kesänä muutamme. Kyllä sitä varmaankin siihen asti jaksaa, vaikka silkalla sisulla :)

Villilintu said...

Kiitos rehellisestä kirjoituksesta, joka antoi ajateltavaa. Meillä vasta haaveillaan metsän reunaan muutosta ja liikuttelen mielessäni tulevaisuuden kuvia juurikin tällaisista ääripään tunteista. Autuas rauha ja voimia antava luonto ja hiljaisuus. Kotiäidin yksinäisyys neljän seinän sisällä, kyllästyminen, epätoivo.

Minulla on se onni, että siskoni ovat lähellä ja haaveet ovat samansuuntaisia. Kotiseutu kutsuu. En sitten tiedä toteuttaako meistä kukaan koskaan haavetta, ehkä osa jää kaupunkilaisiksi. Kaupunkiasuminenkaan ei kuitenkaan tarkoita vain keskustakerrostaloja, vaan täältä voi löytyä se ylistetty yhteisöllisyys.

Voimia sinulle, elämä on kaunista :)

Mimmi said...

Villilintu: Kiitos kommentistasi. En usko, että kaikki maalla asuvat kotiäidit kokevat tilannettaan samalla tavalla, osalla on varmasti hyvinkin vilkas sosiaalinen elämä ja paljon sukulaisia ympärillä, mikä tietysti helpottaa kovasti. Oma tilanteeni nyt vain sattuu olemaan tällainen.

Kaupungista vielä. En ajatuksena vastusta kaupunkiin muuttoa lähtökohtaisesti, mutta koen että elämä kaupungissa voi olla (en sano, että on, vaan että voi) vielä hankalampaa, riippuen muusta ympäristöstä. Se voi olla myös yhteisöllisempää; se riippuu täysin siitä, millaisia ihmisiä ympäriltä löytyy.

Hyvä, jos kirjoitus antoi ajattelemisen aihetta. Asiaa kannattaa tosiaan pohtia pitkään ennen kuin päätöksiä tekee; ja tietysti myös katsoa, miten elämä lapsen kanssa alkaa ennen muutoksia sujumaan.