30. lokakuuta 2009

sillä välin





Menneeseen viikkoon mahtui niin paljon muutakin kuin kokkausta, muun muassa tätä:

- Hidasta kutomista ja esiin luvattomasti tunkevaa ahdistusta siitä, etten ehdi saada suunnittelemiani valmiiksi jouluksi. Onneksi edessä on vielä pari kahdeksan tunnin junamatkapäivää ennen sitä.

- Veli etelästä yökyläili pariinkin otteeseen bänditouhujensa vuoksi. Työn hedelmistä pääsemme nauttimaan tänään, kun bändi heittää keikan siinä ainoassa paikallisessa. Elokuun keikka jäi välistä, joten odotan innolla. On kuulemma hienoja uusia biisejä, tiesivät viimeisimmän nähneet kertoa.

- Lapsi siirtyi lopulta merenneitoasennosta siihen oikeaan istuma-asentoon. Tuli kiire entisöitävien aikuisten tuolien kanssa, kun pitäisi nyt äkkiä kunnostaa lapselle miehen vanha syöttötuolikin. Hän sai myös ensimmäisen hampaansa, joka puhkesi yllättävän kivuttomasti.

- Luin monia hyviä kirjoja. Satu Mannista, Gummeruksen 2009 runokilpailijoita, Alberto Moravian Keskipäivän aavetta (kummallinen camuslainen ja eksistentiaali-filosofinen sävy, mutta enemmän vielä jotenkin elokuvanomainen, voi kuvitella maisemat jos lukee italianmatka-artikkeleita lehdistä tai katsoo tv:stä Capri-sarjaa) sekä vielä kesken olevaa Kristina Carlsonin ajatuksia ravistelevaa Herra Darwinin puutarhuria.

- Toinen lumi valui alas taivaalta, sitä ensimmäistä runsaampana. Saa nähdä, kestääkö se. Elän toivossa.

- Päätimme pitkän vastahankaisen kamppailun jälkeen nostaa lämmitystä noin viidellä asteella, mutta myös ostaa lisää puita talveksi, sillä jäämme vielä monen monituista astetta jälkeen aiempien talvien lämmitysjärjestelmän lämpötilasta.

- Sain kevääksi työtarjouksen, josta ensin innostuin valtavasti, mutta nyt himmailen, sillä työpäivien pituus matkoineen venyy hurjaksi, enkä halua lapselle pitkiä hoitopäiviä.

- Mies sai valmiiksi pitkän työprojektin, joka söi hänen vapaa-aikaansa ylettömästi ja stressasi häntä paljon. Olen niin onnellinen hänen puolestaan, ja odotan yhteistä, vähissä ollutta vapaa-aikaamme innolla.

- Ärsyynnys keittiömme keskeneräisestä lainasisustuksesta osoittautui isommaksi kuin olen ajatellutkaan. Olen entistä päättäväisempi kalusteiden valmiiksikunnostamisen suhteen, ja selailinpa päivänä muutamana vähän haaveilukuviakin. (Haluaisin kotoista, rustiikkia, vanhaa, vähän maalaishenkistä janiinedelleen janiinedelleen... Yläkuvassa vähän sitä oikeaa, hiukan rapistunutta henkeä.)

29. lokakuuta 2009

torstai: huh*


Kokkausviikon viimeisenä päivänä saan jotakin kauan odottamaani: aurinkoa. Se ei sittenkään ole kuihtunut pois, se paistaa sittenkin! Muuten torstai on tavallinen, mies on opiskelujen vuoksi poissa kymmenen tuntia, me lapsen kanssa kotoilemme miten nyt milloinkin sattuu.

Torstai on ruokailun osalta epämääräisyyksien päivä. Lapsi nukkuu joskus enemmän, joskus vähemmän, ja vauhdikkaana kaverina hän on vähän vaikeaa ruoanlaittoseuraa. Usein huomaan illalla miehen tullessa kotiin, etten ole syönyt koko päivänä kunnolla, ja tekaisen jotain epäterveellistä pikaruokaa.

Siksi torstaille tarvitaan joku nopeaakin nopeampi, terveellinen resepti. Jotain muuta kuin nuudelipussikeittoa. Ja tietysti helposti saatavilla olevista, hyvin säilyvistä raaka-aineista, jotta ei mene ruokaa roskiin jos jääkin jonakin torstaina tekemättä.

Selaillessani keittokirjojani törmään Makujen maailma -sarjan Arkeen-kirjassa osioon, jota en ole aiemmin huomannutkaan: nopeat herkut (WSOY 1998). Sieltä löytyy kirjan toimittaneen tv-kokki Maija Silvennoisen kehittelemä resepti, joka vaikuttaa niin yksinkertaiselta ja helpolta, että epäilen, voiko tulos olla syötävää ollenkaan. Päätän silti kokeilla lähinnä pakasteista valmistettavaa kasviskeittoa. Jälkiruoaksi tai välipalaksi valikoituu taas marjoja, mutta reseptin perusteella tukevahkon oloisesti. Kun tyttö uinahtaa iltapäivänokosilleen, aletaan hommiin.


Kasviskeitto
1 l vettä
2 kasvisliemikuutiota
1 tl basilikaa
jauhettua mustapippuria
1 ps pakastekeittojuureksia
1 ps pakastemaissia
1 dl hienonnettua ruohosipulia

Viinimarjaherkut
2 dl mustaviinimarjasosetta
2 dl rahkaa
1 dl vaniljajogurttia
1 rkl sokeria
1 dl vaahtoutuvaa vaniljakastiketta
koristeeksi tuoreita mintunlehtiä

Koska minulla ei ole ruohosipulia, teen Maijan reseptiin oman lisäykseni, ja kuullotan aivan ensimmäiseksi noin desin pakastesipulia keittokattilan pohjalla tilkassa oliiviöljyä. Lisään sekaan vielä vettä, kuten Sonia Stevenson minulle sunnuntaina opetti, jotta sipulit eivät missään tapauksessa pääse ruskistumaan.

Sitten litra vettä kattilaan, liemikuutiot ja mausteet sekaan, kansi päälle, patavahti väliin ja odotellaan kiehahtamista. Ei uskoisi, että ruoanlaitto voi olla näin helppoa. Etenkään, kun seuraava vaihe on kaataa pussijuurekset sekä -maissit kiehuvaan veteen ja keittää ne kypsäksi. Sen jälkeen ruoka on valmista.


Keiton poreillessa ehdin hyvin valmistaa välipalani, viinimarjaherkun. Mutta käykin ilmi, että toisin kuin muistelin, meillä ei olekaan pakasteessa syksyn viinimarjoja -- ne ovat kaikki saaneet uuden elämän mehun muodossa. Sen sijaan jääkaapissa on syksyllä tekemääni puolukkasurvosta, jota päätän käyttää mustaviinimarjasoseen tilalla. Laitan sitä tosin vain desin, sillä puolukan maku on paljon terävämpi kuin viinimarjojen.

Jälkiruoka on yhtä yksinkertainen valmistaa kuin keittokin: puolukkasurvos, rahka, vaniljajogurtti ja sokeri sekoitetaan keskenään, ja laitetaan sitten pariksi tunniksi jääkaappiin maustumaan. Puukapustaa käyttävän kiireisen kokin kannattaa tosin valita suurempi kuin astia kuin tuo litranvetoinen, rahka kun ei sekoitu niin helposti kuin muut ainekset.



Kun keitto on kypsää, kokkaamiseen on mennyt alle puoli tuntia, jona aikana olen ehtinyt tehdä jälkiruoan, siivota jälkeni ja myös kirjoittaa yllä olevan tekstin. Koska arvelen pitäväni sosekeitosta enemmän kuin soseuttamattomasta, työnnän joukkoon vielä sauvasekoittimen (tätä ennen olisi kyllä kannattanut kaataa osa nesteestä pois), vaikka sitä ei reseptin mukaan tarvitsekaan tehdä. Nyt kyllä epäilyttää. Eihän tämä voi olla hyvää, tällainen pakastekeitto.

Mutta on se! Ainakin niin hyvää kuin vain pakasteilta toivoa sopii, syötynä juustovoileipien kanssa, kuten Maija ehdottaa. Kovin laihaa se tosin on, johtuen soseutusvaiheessa tekemästäni virhearviosta -- juureksia oli paljon vähemmän kuin päältäpäin näytti. Lisään soppaan siis tilkan kevytkermaa sekä kourallisen mozzarella-raastetta sitä tukevoittamaan. Kokeiluni kannattaa: keitto on entistä parempaa. Eihän tämä mikään gourmet-keitto ole, mutta kiireisen perheenäidin pelastus kyllä.


Puolukkaherkkuni puolestaan on ihanan kirpeää ja raikasta. Mielestäni se ei tarvitse seurakseen mintun lehtiä tai vaniljavaahtoa, vaikka ne varmaankin tekisivät siitä myös vierailletarjoilukelpoisen. Huomautettakoon, että käytännössähän tämä jälkkäri on kuin mikä tahansa marjarahka, paitsi että siinä on kermavaahdon sijasta käytetty vaniljajogurttia, mikä säästää mukavasti aikaa ja tuo siihen särmää. Jogurtti maistuu vähäisestä määrästään huolimatta seassa mukavasti!


*Kokkausviikko on nyt takana. "Huh" on mielestäni hyvä sana kuvaamaan tätä päivää ja näitä tunnelmia: se voi olla helpotuksen huokaus kun tulee valmista tai kovan suorituksen jälkeinen uupumuksen älähdys, se voi myös olla epäuskon älähdys ja briteillä jopa hämmästyksen huhahdus. Ehkä se tänään on vähän noita kaikkia.

Viikon aikana luin muuten jostakin lehdestä uutuuselokuvasta nimeltä Julie & Julia, joka kertoo legendaarisen keittokirjailijan Julia Childin tarinan. Rinnakkaistarinassa bloggari Julie puolestaan päättää kokata vuodessa läpi kaikki Childin klassikkokirjan yli 500 reseptiä ja kirjoittaa projektista blogiinsa. Kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta Julien täytyy kyllä olla vähän päästään vialla!

kesäisen keskiviikon perunahifistelyä ja nopea yrttipesto


Keskiviikko on ihan lomailupäivä. Mies etäopiskelee ja antaa minun nukkua aamulla pitkään. Aamupäivällä kärryttelemme lapsen kanssa keskustaan -- voi mitä asioita istuva kärryistään näkeekään! Eräs mies hakkaa uuteen aitaansa nauloja, joki virtaa, vanha pappa pyöräilee ohi. Me tutustumme kirjastoon, marketin kahvivalikoimaan ja kylän ainoan kahvilan kaakaoon ja omenaleivokseen. Siellä saa istua äidin viltillä pehmennetyssä syöttötuolissa pöydän päässä, taputella pöydän pintaa ja leikkiä vähän servetillä, joka rapisee ihanasti. Ihmeellistä, ihanaa!

Touhukkaan aamupäivän jälkeen lapselle maistuvat pitkät päiväunet, minä järjestelen paikkoja, sytyttelen kynttilöitä, luen kirjaston kirjoja, leikekirjailen ja ajattelen vähän ruokaakin. Olen sortunut siihen, mihin niin monet meistä kansainväliseen keittiöön tottuneen sukupolven naisista: perunan väheksymiseen aivan suotta. Evitasta 1/09 nimittäin opin, että peruna on terveellisempää kuin tumma pasta tai täysjyväriisi. Oikein keitettynä se on hyvää, ja jäähtyneenä sekä happoisen elementtiin kuten viinietikkaan yhdistettynä siitä saa vielä pitkäkestoisempaa energiaa, sillä osa tärkkelyksestä muuntuu imeytymättömään muotoon.

Tahdon kylmää perunaa! Haluan oppia keittämään täydelliset perunat! Sitä paitsi on sääli ajatella, että perunasalaattia voisi muka tehdä vain uusista perunoista, vain kesällä. Ei voi pitää paikkaansa. Minä ainakin teen kesäruokaa keskellä harmaata syksyäkin, päätän. Ja mikäpä olisikaan kesäisempää kuin vakimarkettimme mainosreseptivihkosesta Kesäherkut: Helpot, nopeat ja herkulliset kesäruoat löytyvä pesto-uunilohi maukkaan minttuisen perunasalaatin kera?

Syömme lohta silloin tällöin, mutta valitettavan usein kaksi kalaamme viikossa tarkoittaa purkkitonnikalaa, kalapuikkoja tai pakasteseitiä, sillä tuore kala on kallista. Perjantaina lohi kuitenkin oli tarjouksessa, joten nappasin fileen mukaani ja pakastin sen. Ei kun kala sulamaan, ja kokeilemaan jotain muutakin kuin perus-sitruunapippuri-tillikalaa. Reseptin pesto tosin tarkoittaa hiukan ylimääräistä työtä, sillä en toistaiseksi ole onnistunut löytämään laktoositonta ja gluteenitonta pestoa kaupan hyllyltä, joten minun täytyy tehdä se itse.

Jälkiruoaksi -- kahvilan herkkukaakaon inspiroimana -- päätän kokeilla kaakaon terveysversiota, kaakao-vadelmajuomaa. Sen resepti muistuttaa lapsuudesta, entisestä lempivälipalastani joka tunnettiin meidän sisarusten kesken nimellä sörsseli. Siihen tuli kaurahiutaleita, kaakaojauhetta, sokeria ja tilkka maitoa. Löytämässäni reseptissä mittasuhteet ovat toiset ja sokeri jätetään välistä kokonaan. Silti, jos se mitenkään tuo mieleen lapsuuden huolettomuuden, se ei voi olla pahasta.


Pesto-uunilohi (6:lle)
1,5 kg lohifileetä
1 dl pestokastiketta
suolaa ja mustapippuria
1 tl paprikajauhetta
0,5 tl korianterin siemeniä jauhettuna
ripaus chilijauhetta
2 sitruunaa
1 limetti

Nopea yrttipesto
kourallinen persiljaa
6 basilikan lehteä
1 rosmariinin oksa
2 timjamin oksaa
3 tl kuivattua tilliä
2 tl kuivattua basilikaa
1 tl kuivattua kirveliä
ripaus suolaa
tilkka öljyä
puolikkaan sitruunan mehu
2 rkl mantelijauhetta
kourallinen mozzarella-raastetta

Minttuinen perunasalaatti
1 l uusia perunoita
1 pieni prk säilöttyjä kapriksia
puoli ruukkua tuoretta minttua
3 rkl oliiviöljyä
2 rkl omenaviinietikkaa
suolaa, mustapippuria

Kaakao-vadelmajuoma
8 dl rasvatonta maitoa
6 rkl kaakaojuomajauhetta
200 g vadelmia
4 rkl vehnäleseitä

Lapsen vielä nukkuessa päiväuniaan yritän keittää täydelliset perunat salaattiani varten. Kuorin kuusi isoa perunaa -- litran arvioiminen on hiukan hankalaa -- pussista, jonka kyljessä mainostetaan perunoiden sopivan erityisen hyvin salaatteihin, vaikkeivät ne uusia olekaan. Lajike jää minulle epäselväksi, mutta ei nyt välitetä siitä. Iloitaan sen sijaan siitä, että perunat on kasvatettu ja nostettu alle sadan kilometrin päässä kaupasta, jossa niitä myytiin; lähiruokaa pienellä hiilijalanjäljellä.

Keitän perunoille noin litran vettä, ja se on liikaa, sillä perunoiden tulee vain hädintuskin peittyä vedellä. Kaadan siis osan vedestä pois, ja jäljelle jäävään heitän sekaan teelusikallisen suolaa. Laitan munakellon soimaan 25 minuutin kuluttua. Mutta vesi lakkaakin poreilemasta kun perunat laitetaan sekaan, ja ohjeistetun ajan kuluttua ne tuntuvat aivan liian kovilta.

Annan niiden kiehua miedolla lämmöllä vielä kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen kaadan keitinveden pois ja huuhtaisen perunat kylmällä vedellä. Ja ei voi olla totta! Olen taas onnistunut keittämään perunat ylikypsiksi. Olisi pitänyt uskoa täydellisten perunoiden keittämiseen tarkoitettua ohjetta sittenkin.


Jätän ylikypsät perunani jäähtymään ja palaan ruoka-asioihin vasta muutaman tunnin kuluttua. Silloin tekaisen yrttipestoni, joka on oma sovellukseni jostakin kirjasta tai lehdestä kopioidusta reseptistä. Laitan normaalisti pestooni aina persiljaa ja basilikaa, mutta muuten niitä yrttejä, joita käsillä sattuu olemaan -- tällä kertaa nuo yllä luetellut. Normaalisti pestoihin laitetaan tietysti parmesaania, mutta en ole löytänyt sitäkään laktoosittomana, siksi siis mozzarellaa.

Ja näin se tehdään: Yrtit purkkiin, hienonnus sauvasekoittimella, sekaan suolaa, öljyä ja sitruunamehua. Pyöräytys sekoittimella, mantelijauho, pyöräytys, mozzarella, ja lopullinen soseutus. Todella nopeaa, hyvää ja helppoa.

Laitan pienen lohifileeni uunivuokaan, nypin ruodot pois ja vetelen viiltoja veitsellä. Viiltoihin sivelen pestoa, sitten ripottelen kalan päälle suolaa, pippuria, paprikajauhetta, chiliä ja jauhettua korianteria. Päälle puristetaan vielä puolikkaan sitruunan mehu (isompaan kalaan kokonaisen), ja hyvin pestyt lime ja sitruuna viipaloidaan vielä viiltoihin. Itse jätän sitruunan pois viilloista kokonaan, sillä kalani on niin pieni, että viiltoja on vain muutama.


Reseptissä lohta käsketään paistaa uunin keskiritilällä 175 asteessa puoli tuntia tai enemmän. Koska olemme lämmittäneet takkaa niin, että leivinuunissa lämpötila on lähes 200 C, laitan kalan sinne ja annan sen paistua kunnolla kypsäksi. Kun kala on uunissa noin tunnin, ehdin tehdä salaatin ja jälkiruoan sillä välin.

Perunasalaatti on täydellisten perunoiden keittämistä lukuun ottamatta yhtä mutkaton kuin pesto ja lohikin. Pilkon perunat lohkoiksi, revin mintunlehdet (käytän suurin piirtein neljäsosan ruukusta, koska jo se vaikuttaa paljolta), kaadan päälle muut ainekset ja laitan salaattikulhon kannen kiinni. Sitten vähän ravistelua, ja salaatti on valmis tarjoiltavaksi.

Kaakaojuoman valmistus käy nopeasti tehosekoittimessa. Koska mieheni ei tietenkään voi syödä vehnäleseitä, kokeilen korvata ne hirssihiutaleilla. Kaikki aineet vain sekoittimeen, muutama pyöräytys, ja jälkkäri jääkaappiin jäähtymään ruokailun ajaksi.


Pestolohi on herkullisen näköistä ja makuista. Mikään mauste ei tunge esiin häiritsevästi jättäen muita makuja alleen. Olen kiitollinen itselleni siitä, etten käyttänyt sitruunaa yhtään puolikkaan mehua enempää, sillä sitruuna erottuu melko vahvana makuna jo nyt -- ei häiritsevänä, mutta selkeänä. Perunasalaatti ja lohi ovat ihanan kesäinen yhdistelmä, vaikka salaatissa maistuukin minttu erittäin vahvasti siitä huolimatta, että käytin sitä ohjetta vähemmän.

Kaakaojuoma on mielenkiintoista. Se maistuu laimealta kaakaolta, hiukan vadelmaiselta, eikä ollenkaan hirssiltä. Koostumukseltaan se tosin on normaalia kaakaota tukevampaa. Sen pintaan muodostuu pehmeä vaahtokerros laseihin kaadettaessa. Syy vähäisen hirssisyyteen löytyy lasin pohjalta: suurin osa hirssistä on painunut sinne kokkareiseksi kasaksi. Hirssi ei siis toimi, vehnäleseistä en tiedä.


Kaiken kaikkiaan sanoisin, että ateria oli lomapäivään sopivaa, oikein mukavaa vaihtelua tonnikalapastalle ja kalakeitolle. Tätä tehdään taatusti toistekin.

28. lokakuuta 2009

tiistai: siivouspäivän sitäsuntätä-curry

Tiistaiaamuna katson kahvia juodessani päivän reseptejä siltä varalta, että ne vaativat joitakin esivalmisteluja jo tunteja ennen kokkausta. Onneksi eivät, mutta silti alan katua. En haluakaan tehdä aikomusteni mukaista espanjalaista munakasta, etupäässä siksi, etten halua taas käydä kaupassa -- olen näköjään arvioinut väärin tarvittavien raaka-aineiden määrän.

(Normaalisti hoidamme viikon ruokaostokset perjantaisin, joskin saatamme sen jälkeen käydä hakemassa maitoa ja lapsen ruokia silloin, kun olemme muutenkin liikkeellä. Nyt olemme kuitenkin käyneet kaupassa ainakin neljästi.)

Alan kuitenkin etsiä samasta keittokirjasta, Sonja Blåbergin ja Kaisa Torkkelin toimittamasta Makujen maailma -sarjan teoksesta Puutarhasta pöytään (Werner Söderström 2003), jotain ruokaa, johon kaapistani löytyisi tarvittavaa tavaraa. Törmään kasviscurryyn, jonka reseptissä on raaka-ainelistan ohella maininta siitä, että käytännössä curryyn voi laittaa mitä tahansa kasviksia, joita saatavilla on.

Haa, ajattelen, tässä on tilaisuus käyttää kaikki se, mikä uhkaa pilaantua! Resepti alla on näin ollen osittain omani, kirjaa se noudattaa vain mausteiden ja tekotavan osalta.

Myös salaattirintamalla tapahtuu, sillä en osaa kuvitella aikomaani papu-fetasalaattia curryn rinnalle. Enkä kyllä sen puoleen oikein mitään muitakaan tuoreita vihanneksia. Harkitsen joitain kasvislisukkeita, mutta curry itsessään sisältää jo melkoisen määrän kasviksia. Laiskuuttani päätän siis olla tekemättä lisukkeita tänään ollenkaan. Vain jälkiruokavalinnassani ei tapahdu muutosta: odottamani mokkavaahto on ja pysyy.


Kasviscurry
3 rkl öljyä
1,5 rkl curryjauhetta (tai 2-3 rkl tahnaa)
1 tl korianterinsiemeniä
1 tl juustokuminaa
2-3 kynttä valkosipulia hienonnettuna
400 g tomaattimurskaa
5 perunaa kuorittuna
3 porkkanaa kuorittuna
puolikas kesäkurpitsa
1 purjo
n. 100 g vihreitä papuja
suolaa ja sokeria
(kookosmaitoa)
tuoretta korianteria hienonnettuna

Suloisen pehmeä mokkavaahto
1,5 dl vaahtoutuvaa vaniljakastiketta
70 g tummaa suklaata
0,25 dl vahvaa, kylmää kahvia
(1 tl konjakkia tai viskiä)
mansikoita
mintunlehtiä

Valmistan jälkiruoan vaiheittain päivän mittaan, sillä sen pitää antaa jähmettyä jääkaapissa. Käytän siihen perjantaina vatkatut, ja sunnuntainakin maistellut, vaniljavaahdon jäämät, joiden voin vain olettaa säilyvän 5 vrk myös vaahto-olomuodossaan, ei vain purkissa. Sekoitan aamun parisien-kahvistani noin puoli desiä kahvia vaahdon sekaan. Siihen tulee mokkainen aromi ja maku, joka sulaa suussa. Tällaisenaan tätä voisi käyttää vaikkapa suklaa-mudcaken kastikkeena.

Ajatukseni ovat kuitenkin tiistaina jossain aivan muussa kuin kokkaamisessa. On miehen opiskelupäivä, joten olemme lapsen kanssa kahden iltapäivään saakka. Hänen päiväuniensa aikaan aloitan viikkosiivouksen, etenen pikkuhiljaa huoneesta toiseen. Lapsen herättyä syödään välipalaa, ja silloin sulatan myös suklaan jälkiruokaa varten.

Tiedän, ettei minun pitäisi tehdä sitä mikrossa vaikka reseptissä niin kehotetaankin, koska meneillään on yhtä aikaa niin monta muutakin asiaa, mutta silti paloittelen noin 70 grammaa suklaata mikrovuokaan ja laitan ne sulamaan sulatusteholla. Hetken kuluttua kuuluu poksahtelu, ja arvaan jo, mitä on tapahtunut. Olen onnistunut jälleen kerran polttamaan suklaat mikrossa.

Miten jostain niin hyvästä voikin lähteä niin kamala haju! Kun tummat suklaat ovat pilalla, teen kaapista löytyville laktoosittomille maitosuklaille sen, mitä minun olisi alunperinkin pitänyt tehdä: sulatan ne vesihauteessa. Sitten kaadan ne kuumana vaniljavaahto-kahviseokseen, ja jälkiruoka onkin koristelua vaille valmis. Se saa tosin ensin jäähtyä jääkaapissa melko pitkään.


Kun mies tulee kotiin, pääsen curryn kimppuun. Pilkon kasvikset annospaloiksi, hienonnan valkosipulit ja jauhan korianterinsiemenet morttelissa. (En tiedä täytyykö jälkimmäistä tehdä, reseptissä sitä ei ainakaan lue, mutta korianterin tuoksu jauhettaessa on niin upea, että teen sen silti.) Varsinaisesti curryn valmistus aloitetaan kypsentämällä mausteita öljyssä kuumassa padassa. Olen lukenut jostakin, en kylläkään noudattamastani reseptistä, että näin tehdään siksi, että se räjäyttää esiin mausteiden maut.

Kuumennan öljyn ja kippaan mausteet sekä valkosipulit pataan. En tiedä, kuuluuko näin käydä, mutta näyttää siltä kuin mausteet vähän kärähtäisivät. Alan olla melko varma siitä, että curryni on pilalla, mutta kaadan hetken kuluttua sekaan tomaattimurskan ja kasvikset joka tapauksessa. Koska käytän enemmän kasviksia kuin alkuperäisessä reseptissä, lisään joukkoon myös vähän vettä. Lisukkeeksi keitän pari annosta riisiä (taas!) kuten ohjeessa neuvotaan.

Siinä ne sitten muhivat, kärähtäneiden mausteiden kanssa. En edes sekoittele kovin usein, sillä ne näyttävät pärjäävän itsekseen. Sen sijaan unohdun lukemaan lempiblogejani, ja niinhän siinä sitten käy, että keitokseni pääsee palamaan pohjaan. Tämän huomatessani pelastan sen mitä pelastettavissa on tarjoiluastiaan, ja unohdan suolan, sokerin sekä kookosmaidon lisäämisen kokonaan. Hienonnetut tuoreet korianterit muistan sentään ripotella päälle.

Curry on kaikesta tästä huolimatta ihan syötävää. Minusta se ei edes kaipaa suolaa tai sokeria; sen sijaan tulisen ruoan ystävänä jään odottamaan mausteiden räjähtämistä. En tiedä johtuiko se mausteiden liian korkeasta kypsentämislämpötilasta vai kasvisten suuresta määrästä, mutta minulle jäi sellainen olo, että mausteita olisi pitänyt olla tupla-annos.

Mokkavaahto puolestaan on suloisen pehmeää, mutta myös järjettömän makeaa. Tummalla suklaalla tulos olisi luultavasti ollut toinen, mutta tällä kertaa olemme molemmat tyytyväisiä yhteen annokseen, enemmän sitä ei kerralla olisi syömään pystynytkään. Ohjeen mukainen mansikoilla (laitoin vain minttua, koska en viitsinyt sulattaa paria mansikkaa) koristelu olisi toki voinut auttaa sitä asiaa, että ainakin minun makuuni vaahto on aivan liian makeaa.


(Pahoittelen kuvien vähyyttä&rumuutta, tekstin julkaisua vääränä päivänä ja vähän kaikkea muutakin. We are experiencing some technical difficulties. Oi internet-yhteys, oivoi.)

26. lokakuuta 2009

maanantai: aurinkoista satoa


Maanantaiaamuna hyytää. Emme ole lämmittäneet takkaa pariin päivään, ja koska edelleen käymme molemmat tahoillamme sisäistä taistoa siitä, laitetaanko sähkösyöppöä lämmitysjärjestelmää isommalle talven tullen vai ei, talossamme on kylmä. Lapselle puetaan kaksin kerroin vaatetta, puita haetaan ja tuli sytytetään, itse vedetään päälle sukat ja säärystimet, aluspaidat ja turvaneuleet, ennen kuin ryhdytään päivän puuhiin.

Silti maanantai valkenee mielessäni jotenkin valoisana. Surkean sunnuntain ärtymys on tipotiessään -- liekö sen syynä ollut lihansyönti, alkeellisenkaan ihonhoidon väsymyksestä aiheutunut puute vai yleinen sunnuntaiblues, jonka uhriksi aika ajoin joudun. Opiskelen aamupäivän enemmän tai vähemmän tehokkaasti, levollisin mielin, sillä jotenkin vain tiedän selviytyväni tämän päivän kasviskokkauksista vaikka vasemmalla kädellä, ihan kivuttomasti.

En tiedä johtuuko se ehkä kirjasta, mutta voihan se niinkin olla. Tuija Ruuskan Aurinkomaa: Koko perheen kasviskeittokirja (Multikustannus 2009) ei ole omani, vaan lainassa kirjastosta. Se pitää palauttaa tällä viikolla, joten on jo korkea aikakin kokata siitä jotakin. Jo etukäteen luotan Tuijaan ja siihen, että perheelliselle suunnatusta suomalaisesta keittokirjasta on keittiössä enemmän iloa kuin haittaa.

Tykkään kovasti ratatouillesta, mutta se on jotenkin kauhean vaivalloista eikä sen ymmärtääkseni ole edes tarkoitus olla ateria sinänsä, vaan pelkkä lisuke. Siksi ilahduttaa, että Ruuskan kirjasta löytyy sen suomalaisversio, lapsiperheiden käyttöön suunniteltu helppo ja toivottavasti nopeakin resepti nimeltä Ranskalainen ratapata -- ihan kokonainen ateria, vieläpä.

Sen lisukkeeksi voisi tekaista vaikka rucola- ja vuohenjuustosalaatin, jonka voisi ranskalaishengessä kuvitella sopivan ratapadan kaveriksi. Miehen kanssa yhdessä päätämme, että tämän päivän jälkkäri saa luvan olla iltapala, joten sen kanssa en kiirehdi.


Ranskalainen ratapata
1 sipuli kuutioituna
100-200 g herkkusieniä
2-3 pilkottua valkosipulinkynttä
öljyä
2 rkl tomaattipyreetä
6-8 tuoretta tomaattia tai 400 g tomaattimurskaa
puolikas pieni kesäkurpitsa
puolikas paprika
(150 g vihreitä papuja)
1-2 dl vettä
2 tl kuivattua tai 0,5 dl tuoretta basilikaa
1 tl timjamia
2-3 rkl tuoretta persiljaa
suolaa

Rucolaa ja vuohenjuustoa
1 ruukku rucolaa
1 tomaatti
n. 50 g vuohenjuustoa
öljyä
vastajauhettua maustepippuria

Pestaan miehen pilkkomaan puolikkaan kesäkurpitsan ja paprikan, jota tulee meidän keitokseemme kokonainen, vaikka reseptissä onkin vain puolikas. Sillä välin kuullotan itse sipulikuutiot, valkosipulin ja sienet tilkassa öljyä sekä parissa ruokalusikallisessa tomaattipyreetä. Olen ostanut sekoituksen valmiiksi pilkottuja suomalaisia sieniä, joten tässäkään en täysin ohjetta noudata.

Kun kuullotus on tehty, lisätään soppaan tomaattimurska ja kuivatut yrtit, jos niitä käyttää (minä en tällä kertaa). Sitten se saakin hautua itsekseen vartin, millä välin valutan ja huuhtelen suolaliemessä säilötyt vihreät pavut, ja ehdinpä siivoilla vähän keittiön kaappejakin. Vartin päästä soppaan lisätäänkin kaikki muu paitsi tuoreet yrtit ja suola. Sitten se saa taas hautua välillä sekoittaen kymmenisen minuuttia.


Nyt tajuankin, miksi ratatouillen tekeminen on tuntunut niin vaivalloiselta: olen käyttänyt aina tuoretta sipulia ja valkosipulia, ja tietysti munakoison (sitähän tässä reseptissä ei ole) käsittely vie oman aikansa. Mutta tämä ratapatapa valmistuu melkein itsekseen, ja ihan helposti.

Varsinkin kun vielä hienonnan tuoreet yrtit saksilla tomaattimurskan tyhjässä tölkissä, en veitsellä käsin. En tiedä, tarkoitetaanko reseptin timjamilla kuivattua, mutta itse laitoin kolme oksaa tuoretta, ja kyllä se sieltä seasta erottui. Yrtit heitetään sekaan lopuksi suolan kanssa, sekoitellaan vähän, ja sitten ruoka onkin jo valmista. (Minä kylläkin haudutin vielä yrttien lisäämisenkin jälkeen kymmenisen minuuttia erittäin alhaisessa lämpötilassa.) Lisukkeeksi keitän pari annosta riisiä, kuten Tuija neuvoo.


Salaatti on minulta sikäli outo valinta, etten erityisemmin välitä rucolasta, enkä oikein vuohenjuustostakaan sen puoleen. Mutta koska minun on tulevaisuudessa syötävä esimerkillisesti kaikkea, mitä lautaselta löytyy, on hyvä harjoitella jo nyt. Siispä vuohenjuustot puolen sentin viipaleiksi ja hetkeksi uuniin (225 C) saamaan väriä pintaansa.

Perjantaina ostamani rucola-ruukku on kauhukseni osin jo kuihtunut. Jotta vihreä ei jäisi liian vähälle, silppuan salaattikulhoon vähän mietoa tammenlehvääkin tasapainottamaan rucolan pistävää makua. Tällä välin unohdan tietysti juustot uuniin, ja pelkän sievän rusketuksen sijaan ne saavat siellä kunnon palovammoja. Mutta ei se haittaa: osoittautuu, että paistettu vuohenjuusto on paljon parempaa kuin tuore. Pilkotaan vielä tomaatti päälle, pirskotetaan vähän oliiviöljyä, jauhetaan vähän pippuria. Helppoa ja hyvää!


Salaatin ja ratapadan yhdistelmä on toimiva, mutta omat lisäni siihen olivat vielä täysjyväleipä (patonkiahan sen olisi pitänyt olla, mutta enpä ennen ateriaa sitä hoksannut) ja kaupan perunasalaatti. Jälkimmäinen oli melkeinpä parempi lisä pataruoalle kuin tekemäni tuoresalaatti. Pata maistuu terveelliselle, syksyiselle ja lämpimälle, väritkin tuovat rikkautta päivään. Syömme molemmat kaksi annosta, mutta silti sitä riittää vielä pakasteeseenkin. Ja miten vaivatonta se oli tehdä! Tämän keittokirjan ostan kyllä itsellenikin.


Mies muuten suhtautuu tähän kokkaamishommaan vielä varsin positiivisesti. Tänäänkin hän tiedusteli jo aamulla, mitä "herkkuja" tänään syödään. Eilen hän tosin haaveili vähän maksalaatikosta, siitä kaupan valmiista, ja tänään alkoi myös ihmetellä tiskin määrää, sillä olemme näinä neljänä päivänä pyörittäneet tiskikonetta vähintään kerran päivässä, kun normaalisti selviämme parilla kerralla viikossa. Mutta Tuijan reseptistäpä ei kovin isoa tiskimäärää tulekaan, yksi kattila riittää ratapataan, toinen riisille, eikä minkäänlaisia kulhoja tarvittu. Se on sitä suomalaisten äitien osaamista!

***

Iltapalaksi jäänyt jälkiruokamme on tänään Basilikalla ja limetillä maustettu mansikkapirtelö. Se valmistui seuraavalla reseptillä:

Kiehautetaan kattilassa puoli desiä sokeria ja kaksi desiä vettä. Raastetaan sekaan puolikkaan limetin kuori ja puristetaan mukaan vielä kahden limetin mehut. Neste kaadetaan tehosekoittimessa odottavien kohmeisten mansikoiden (määrä maun mukaan) päälle, ja heitetään sekaan vielä 5 basilikan lehteä. Soseutetaan ja jäähdytetään jääkaapissa. Tähän menee alle kymmenen minuuttia.

Sattumalta mies on ostanut illaksi vielä tortillachipsejä, jotta eilen avattu salsa tulisi syötyä pois. Päivän päätteeksi siirrymme siis ranskalaisista tunnelmista meksikolaisiin. Pirtelö on ihanan limettinen (sekä yllättävän paksua!) ja sopii meksikolaissalsan kaveriksi niin hyvin kuin vain toivoa voi. Harmillisesti sitä oli vain lasillinen kummallekin, olisi pitänyt tehdä tupla-annos. Näillä herkutellaan varmasti toistekin.

25. lokakuuta 2009

sunnuntai New Orleansissa


Syömme lihaa vain harvoin, ja silloinkin lähinnä kanaa, jonka yleensä marinoin itse. Kaupan valmiiksi marinoiduissa lihoissa on harvoin merkintää gluteenittomuudesta tai laktoosittomuudesta, joten ostettuani tarpeeksi usein lihaa, jonka marinadin raaka-ainelistaa olin lukenut lukemasta päästyäni marketin hyllyillä löytämättä siitä mielestäni mitään mieheni terveyttä uhkaavaa, ja jouduttuani kuitenkin kotona pakastamaan lihan ja antamaan sen jollekin muulle, luovutin ja aloin opiskella marinoimista. Koska marinointi on aikaa vievää puuhaa, kana on meillä lähinnä sunnuntairuokaa.

(Allergioista tietämättömän, raaka-ainelistaa kaupassa vilkuilevan kompastuskiviä ovat yleensä aromit ja vierasperäiset sanat: Kerma-aromi saattaa sisältää sitä itseään, eli kermaa. Maltodekstriini, jonka koostumuksesta en vieläkään ole oikein päässyt perille, saattaa sisältää vehnää ellei maissia tai perunaa erikseen mainita. Ja niin edelleen.)

Pakastimessani on ollut jo jonkin aikaa marinoimattomia kanafileitä, jotka olen joskus sinne tarjouksesta ostettuani laittanut parempaa aikaa odottamaan. Sielläkään ne eivät säily ikuisuuksia, ja tänään on sopiva sunnuntai niiden valmistamiseen, sillä tällaisena sateisenharmaana lokakuun päivänä kaipaan auringonkeltaista lohturuokaa. Yritän siis etsiä reseptivaihtoehtoa tavanomaiselle rosmariini- tai chilikanalleni, ja sellainen osuukin silmiini Sonia Stevensonin kirjasta Herkullisia pataruokia (Gummerus 2002).

Stevensonin pataruokareseptit ympäri maailmaa ovat ihania, ja kaikista viidestäkymmenestä on kirjassa myös upeat kuvat, jotka auttavat kyllä kovasti kotikokkia ymmärtämään, mitä on tekemässä. Kirjan ongelma vain on se sama, jonka suomalaisessa keittiössä usein kohtaa seuratessaan ulkomaisten kokkien ohjeita: tarvittavia raaka-aineita ei ole saatavissa, ei ainakaan aivan jokaisesta lähimarketista.

Tänään matkaamme silti Sonian mukana ruokaretkelle New Orleansiin. Se tunnetaan erityisesti ranskalaisvaikutteisesta kulttuuriperimästä, jonka toivat sinne mukanaan brittien Kanadan Acadiasta karkoittamat cajunit, ranskalaista alkuperää olevat siirtolaiset. Cajun-ruoka onkin sekoitus ranskalaista ja Yhdysvaltain eteläosien keittiötä, ja yleensä juuri pataruokaa. Yleensä se tosin koostuu kalasta, maissileivästä, riisistä ja kasviksista, joten Stevensonin kanaresepti on jokseenkin erikoista cajunia.

En kuitenkaan epäröi tarttua Kanaa maquechoux -reseptiin, sillä olen vuosia sitten kokannut cajun-kasvispataa, joka oli erinomaisen herkullista. Salaatiksi saa kelvata se eilinen, jota jäi runsaasti yli -- jospa tällä kertaa muistaisin pinjansiemenetkin... Jälkiruoaksi puolestaan tarvitaan jotain teemaan sopivaa: keltaista, jenkkimäisen lohdullista, herkullista ja rustiikkia. Siispä tämä banaanien ystävä kokeilee tänään, löydettyään viimeinkin gluteenittoman reseptin, friteerata niitä.


Kanaa maquechoux maissileivän kera (4:lle)
6 rkl maissi- tai maapähkinäöljyä
kokonainen kana
0,5 tl suolaa
2 sipulia silputtuna
2 tuoretta maissintähkää
1 vihreä paprika pilkottuna
2 tomaattia kuorittuna ja pilkottuna, ilman siemeniä
2 timjaminoksaa
1,25 dl kevytkermaa
1 rkl tuoretta basilikaa hienonnettuna

Maissileipä:
2,25 dl keltaisia maissijauhoja
2,25 dl vehnäjauhoja
1 rkl sokeria
4 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
hyppysellinen jauhettua maustepippuria
1 suuri kananmuna
2,5 dl maitoa
0,75 dl juoksevaa margariinia sekä hiukan ylimääräistä margariinia voiteluun

Friteeratut banaanit (5 hengelle)
5 banaania lohkoina
1 dl perunajauhoja
1 dl kivennäisvettä
1 kananmunan keltuainen
ripaus suolaa ja sokeria
voita paistamiseen

Tällä kertaa prosessi lähtee käyntiin leivästä, kuten Soniakin ohjeistaa. Leivon leipää tai sämpylöitä todella harvoin, sillä niihin tarvitaan yleensä roppakaupalla vehnä- tai sämpyläjauhoja, eikä kovin suurta määrää pysty gluteenittomilla jauhoseoksilla korvaamaan. Sonian reseptissä vehnäjauhoja on kuitenkin hyvin vähän, joten olen päättänyt ainakin yrittää.

Teen kuten Sonia neuvoo: siivilöin kuivat aineet kulhoon, lisään kananmunan, maidon ja sulatetun margariinin. Sulatin sitä n. 100 grammaa, ja tästä määrästä jää yli juuri sopivasti vuoan voitelemiseen. Sekoitan puukapustalla -- tämäkin on Sonian neuvo, jota olisin saattanut vielä pari vuotta sitten jättää noudattamatta. Käytettyäni puisia vatkausvälineitä jo vuoden verran voin kuitenkin todeta, ettei sen parempia ole.


Taikinasta tulee minuutin vatkauksen jälkeen tasaista, mutta niin paksua, että epäilen unohtaneeni jonkin raaka-aineen. Sitä en kuitenkaan ole tehnyt. Sonia kehottaa paistamaan leivän uunin kestävällä paistinpannulla, jollaista minulla ei ole, joten päätän kokeilla irtopohjavuokaa, jonka voitelen juoksevalla margariinilla. Kun leipä on ollut uunissa (225 C) kymmenisen minuuttia, koko keittiö alkaa tuoksua upealta. (Kaiken kaikkiaan leipää kuitenkin paistetaan n. 25 minuuttia. Irtopohjavuoka toimii.)

Leivän paistuessa ruskistan kanafileet pannulla. Fileet ovat huomattavasti vaivattomampia kuin alkuperäisen reseptin kokonaisen kanan paloittelu annospaloiksi. Huomaan vasta hetken kanaa paisteltuani, että tarkoitus todellakin on vain ruskistaa ne korkeassa lämpötilassa pinnasta, ei kypsentää niitä. Ehdin onneksi korjata erehdykseni, mutta soimaan Soniaa siitä, ettei hän ilmaise asiaa kovin selvästi.

Toista ongelmaa -- sitä, ettei kaupasta yllättäen löytynyt kumpaakaan Sonian mainitsemista öljyistä -- yritän puolestani paikata käyttämällä auringonkukkaöljyä, jossa toivoakseni on sitä makeutta, jota öljyvalinnoilla luultavasti on haettu. Kun kanat ovat ruskeita, kuullotan sipulit auringonkukkaöljyssä paksupohjaisessa kasarissa (huijaan jälleen käyttämällä pakastesipulia, jota laitan pataan pussillisen). Sonia neuvoo laittamaan pataan vähän vettäkin, näin sipulit eivät kuulemma ehdi ruskistua. Ja totta se puhuu!

Sitten sekaan purkillinen säilykemaissia (kas näin sitä aikaa säästetään!), vihreä paprika ja tomaatit, joita en ole jaksanut kuoria vaikka siemenet poistinkin. Timjamit ja vähän suolaa sekä pippuria, joita alkuperäisessä reseptissä ei kylläkään ole, ja kypsennellään viitisen minuuttia. Lisätään vielä kerma, ja erehdyksessä myös basilikat, jotka olisi kuulunut lisätä vasta kun helahoito on ollut uunissa puolisen tuntia.

Sinne se nimittäin päätyy, kanat ja kaikki. En taaskaan ole ajatellut asioita kovin pitkälle, joten olen kypsentänyt kasvikset padassa, joka ei todennäköisesti kestä uunissa puolta tuntia 200 asteessa. Siispä kanat ja kasvikset uunivuokaan ja uuniin paistumaan niin kauaksi aikaa, että kana on kypsää. Voi tätä tiskin määrää!

Kun kana on näyttää kypsyneen, sammutan uunin ja jätän koko roskan vielä jälkilämpöön. Sekoitan nopeasti friteeraustaikinan ainekset kulhossa haarukalla, kuten reseptissä käsketään. Koska en ole laittanut talteen kuvaa banaaneista, minulla ei ole aavistustakaan siitä, miltä niiden pitäisi näyttää. Lohkon ne kuitenkin neljään osaan ja dippaan friteeraustaikinaan. Mutta mitä ihmettä! Perunajauhot ovat klönteissä pohjalla! Näemmä tälläista taikinaan ei haarukalla noin vain sekoitellakaan, mutta kun pistän sormeni soppaan, niin johan tulee tasaista, ihan parissa sekunnissa vain.


Paistan nesteessä dipatut banaanit voissa pannulla, aikaa jälkkärin tekemiseen menee jälleen vain noin 10 minuuttia. Silti tämä kokkaaminen alkaa ottaa minua pikkuhiljaa pannuun. Vaikka tämänkin päivän ruoka oli vaivatonta valmistaa, meni aikaa jälleen tolkuttomasti verrattuna normaaleihin ruoanlaittopuuhiini -- tänään noin puolitoista tuntia. Aikaa olisi toki säästynyt, jos olisin jättänyt maissileivän leipomatta, mutta se olisi ollut suuri virhe.

Maissileipä oli nimittäin koko aterian kohokohta. Se oli ehdottomasti parasta gluteenitonta leipää, jota olen koskaan maistanut -- ja helpointa, jota olen koskaan tehnyt. Myös mies toivoo saavansa leipää toistekin, mielellään vaikka joka päivä.


Kana sen sijaan. Luulin, että kasvishöystön aromit ja maut olisivat edes hiukan tarttuneet kanaan uunissa, mutta se oli ihan niin mautonta kuin marinoimattomalta kanalta saattoikin odottaa. Höystö oli kyllä hyvää, ja saatanpa tehdä sitä toistekin, vaikkapa kasvistortillojen täytteeksi. Chiliä tai salsaa sekaan, niin siihen saisi vielä vähän potkua.

Banaanit olivat kummallisia. Ei epäilystäkään, etteivätkö ne olleet erinomaisen herkullisia toissapäiväisellä vaniljavaahdolla ryyditettynä, mutta ne maistuivat jotenkin epäterveellisemmiltä kuin ne olivatkaan -- tätä tunnetta on hyvin vaikea selittää, mutta banaaneista tuli rasvainen, lihava olo. Miehenkin mielestä eilinen jogurttijuoma oli parempaa.

Niin paljon kuin kokkauspuuhat jo välillä ärsyttävätkin -- mikä varmasti tästäkin tekstistä välittyy; ihan lähiaikoina en ole slow food movementiin liittymässä -- en voi olla toteamatta, että jo tähän mennessä olemme maistelleet ihania uusia makuja ja syöneet ruokia, joihin varmasti palaamme uudelleen. Tämän päivän suuri lohtu oli todellakin tuo jo mainittu pehmeä, maukas maissileipä, joka makeudellaan sulostutti muuten surkeankurjaa päivää.

Taidankin mennä syömään sen viimeisen palan.


24. lokakuuta 2009

leppoisa lauantai Jamien kanssa

Pitkään nukuttu lauantaiaamu lähtee käyntiin ekosiivouksella, sillä siistissä keittiössä on kiva kokata. Aamukahvia juodessani pyyhin pöydän ja tasot bambuliinalla, kiillotan ruokasoodalla ja karhunkielellä lieden, laatat sekä tiskipöydän, ja laitan tiskikoneen töihin. Kun kahvit on ryystetty, saa kahvinkeitinkin tarvitsemansa kalkinpoiston, vähän väkiviinaetikkaa veden sekaan ja ei kun tippumaan.

Kahvien jälkeen suuntaan yökylään jääneen veljeni kanssa kaupungille ruokaostoksille (en ikinä onnistu ostamaan kaikkea tarvitsemaani kerralla, eilenkin mukana oli kahden sivun lista, ja silti kaikenlaista jäi). Jotenkin eksyn myös kaupunkimme ainoan vaatekaupan kellarimyyntiin, jossa liike myy kirpparihinnoin pois kaupaksikäymätöntä tavaraansa. Mukaan tarttuu siisti siniraidallinen paitapusero, jollaista olenkin jo pitkään etsiskellyt, sekä söpö villamyssy, joka on aivan erään villakangastakkini värinen.


Kotiin palattuani alan jo vähän miettiä kokkaustakin. Pari viikkoa sitten ostimme kaupan pakastealtaasta tonnikalapihvejä, jotka mies valmisti pakkauksen ohjeen mukaan. Niistä tuli ihan hyvää, mutta mielen pohjalle jäi aavistus siitä, että niistä olisi voinut saada irti enemmänkin. Niinpä olen ajatellut kokeilla alastonta tonnikalaa, tarkemmin sanottuna Paahdettua tonnikalapihviä basilikan ja korianterin kera (Jamie Oliver: Alaston kokki, WSOY 2002).

Alkuperäinen suunnitelmani on uhmata Jamieä, joka suosittelee tonnikalan kaveriksi perunaa, ja kokata lisukkeeksi paahdettua parsaa alastoman kokin tapaan. Jostain syystä tulen kuitenkin katumapäälle. Koska Jamien kirjassa ei pettymyksekseni ole yrteillä maustettua perunamuusia kummoisempia perunareseptejä, päätän tehdä lohkoperunoita -- niitä, joita olen tehnyt jo vuosien ajan. Salaatiksi valikoituu Vihreä kananmunasalaatti ihan mutu-pohjalta.

Ruoka on varsin tukevaa, joten haluan kevyen ja marjaisan jälkiruoan. Pakasteessamme on runsaasti kesällä ja syksyllä poimittuja marjoja, joita normaalisti käytämme lähinnä rahkoihin ja soppaan. Olisi mukava löytää niille jokin vaihtoehtoinen käyttötapa, jokin välipalaksi tai jälkkäriksi sopiva helppo marjajuttu. Tänään kokeilen Marjaista jogurttijuomaa, koska se valmistetaan raaka-aineista, joita meillä on oikeastaan kaapissamme aina.


Paahdettu tonnikalapihvi basilikan ja korianterin kera (4 annosta)
1 pieni kuivattu punainen chili (poista siemenet)
1 rkl korianterinsiemeniä
1/2 valkosipulinkynttä
1 kourallinen basilikanlehtiä riivittynä ja hienonnettuna
1 kourallinen korianteria riivittynä ja hienonnettuna
suolaa ja vastajauhettua mustapippuria
1 sitruunan mehu
4 tonnikalapihviä

Lohkoperunat
3-4 keskikokoista perunaa syöjää kohti
vettä, rypsiöljyä, suolaa, pippuria

Vihreä salaatti ja kananmunaa
1 kerä/ruukku vihreää salaattia, esim. jää- tai lehtisalaattia
4 kovaksi keitettyä kananmunaa
1 tl rosmariini-laventelivalkoviinietikkaa
2 tl öljyä
1 tl yrttisuolaa
1 rkl pinjansiemeniä

Marjainen jogurttijuoma
1 banaani lohkoina
250 g (n. 3-4 dl) marjoja
3 dl rasvatonta luonnonjogurttia
1 dl rasvatonta maitoa
1 limetin mehu
3 rkl juoksevaa hunajaa

Laitan lauantai-iltapäivään sopivalta tuntuvan Jamiroquain klassikolevyn Travelling Without Moving soimaan ja ryhdyn tuumasta toimeen. Aloitan taas jälkiruoasta, sillä sen voi laittaa jääkaappiin odottamaan ruokailu niin pitkäksi aikaa kuin tarvitsee. Pilkon banaanit, sulatan marjat mikrossa, soseutan kaikki aineet tehosekoittimessa, ja se on valmista. Aikaa jälkkärin tekemiseen menee alle 10 minuuttia.


Koska mies on lauantaitöissään ja lapsi päiväunilla, puuhailen niitä näitä: kaivelen kokkauksessa tarvittavia aineita esille, lueskelen läpi reseptejä, mallailen peilin edessä aamupäivän löytöjäni, syön hedelmiä, pesen ja keitän lapsen tuttipullon tutteja. Sitten lapsi jo herääkin, ja hoidamme yhdessä tutin keiton loppuun.

Huomaan, että kananmunat salaattia varten kannattaa keittää samassa vedessä, joten laitan ne poreilemaan siksi aikaa, kun syömme lapsen kanssa mangososetta. Lapsen juodessa taikamukistaan välipalan päälle vettä kaadan kuuman veden pois ja säikäytän munat kylmällä. Sitten ne saavatkin jäädä jäähtymään.


Syönnin jälkeen on leikkituokion aika; käymme ihmettelemässä vierashuoneessa rumputreeniään vetävää veljeäni, toteamassa että eteisen lattialla on ihania kuivuineita lehtiä, joita olisi mukava vähän maistella jos äiti antaisi, ja soittelemme eri leluilla. Kun mies ilmoittaa, että on tulossa kotiin, siirryn lohkoperunoiden pariin, ja annan lapsen touhuta keittiön lattialla hetken itsekseen.

Laitan uunin lämpenemään 225 asteeseen, kiehautan vedenkeittimessä noin litran vettä, lohkon pestyt perunat kevyesti suolattuun veteen ja jätän ne poreilemaan viideksi minuutiksi. Vuoraan uunipellin leivinpaperilla, jonka pintaan sudin runsaasti terveellistä rypsiöljyä, ja valutettuani kiehuneet perunat siivilässä kumoan ne pellille, ripottelen niiden päälle vielä öljyä ja laitan ne uunin ylätasolle paistumaan. Siellä ne saavat olla niin kauan, että pinta on kauniin ruskea, ja kaikki muu ruoka valmista -- noin puoli tuntia.


Siirryn salaatin kimppuun: huuhtelen ja linkoan kerän jääsalaattia sekä puoli kerää tammenlehväsalaattia, jonka jonkin innostuksen puuskassa olen kaupasta ostanut. Revin salaatit tarjoilukulhoon, päälle pilkon kananmunat ja kaadan keskenään sekoitetun valkoviinietikan, yrttisuolan ja öljyn. Lopuksi salaattiin ripotellaan pinjansiemenet, jotka unohdan aivan kokonaan, vaikka olenkin niitä nimenomaan tätä salaattia varten ostanut.


Kun salaatti on tarjoilukunnossa, on vuorossa pièce de résistance: alastoman kokin paahdetut tonnikalapivit. Oikeastaan Jamie Oliver on ärsyttävä besserwisser, tiedättekö? Ja tiedättehän te, sillä sellainen löytyy jokaisesta kaveripiiristä: tyyppi, joka aina tietää, miten asiat pitää hoitaa, päsmäröi suuna päänä kaikkia yhteisiä tekemisiä ja on mielipiteissään mustavalkoisen ehdoton.

Jamie kertoo lukijalleen, miten kukin raaka-aine täytyy valmistaa. Kirjansa hän tapaa aloittaa listalla ”perusraaka-aineista”, jotka jokaisen kotikokin kaapista tulisi ehdottomasti löytyä. Viimeksi kun ostin kaappiini dijon-sinappia, se homehtui ennen kuin ehdin käyttää sen loppuun. Alastomuuden periaatteesta en kuitenkaan voi olla olematta Jamien kanssa jotakuinkin samaa mieltä: ruoka maistuu parhaalta ja tuntuu terveelliseltä, kun se on mahdollisimman riisuttua, puhtaista raaka-aineista valmistettua ja simppeliä.

Tonnikalapihvireseptinsä Jamie aloittaa ohjeistamalla, kuinka kohtuuhintainen, tuore keltaevätonnikala, jota kotikokin kannattaa ehdottomasti ostaa, pitää valmistaa. Koska kohtuuhintaista, eikä sen puoleen kallistakaan, tuoretta tonnikalaa ei kauppamme kalatiskistä löydy, turvaudun tuohon jo mainittuun pakasteeseen. Onneksi sentään varauduin Oliveriin pyytämällä miestä tuomaan kaupungista kassillisen tuoreita yrttejä -- sehän minun oli tarkoitus tehdä joka tapauksessa jo kuun alussa, mutta jotenkin se vain jäi.


Olen juuri jauhamassa korianterinsiemeniä morttelissa tonnikalan marinadia varten, kun mies palaa kotiin ja tulee keittiöön. Korianterin tuoksu on huumaava, ja sen huomaa hänkin: "Eikö tuoksukin ihanasti yrteille", hän sanoo enemmän lapselle kuin minulle, ja ryhtyy leikkiin. Se helpottaa kokkausta kovasti, sillä kovin hyvin ympäri lattioita pinteestä pinteeseen konttaavan, yhä korkeammalle kurkottelevan lapsen kanssa ruoanlaitto ei onnistu.

Sekoitan korianterinsiemeniin muut marinadin ainekset -- chilin, tuoreen basilikan ja korianterin, sitruunamehun, suolaa, pippuria ja valkosipulia -- ja vatkaan kunnolla, kuten Jamie ohjeistaa. Tarkistan lohkoperunoiden tilanteen, ja koska ne näyttävät valmiilta, sammutan uunin ja jätän perunat jälkilämpöön kypsymään vielä hetkeksi. Sitten pannu kuumaksi!


Jamie todella käskee kuumentamaan pannun tulikuumaksi, joten odotellessani kaivan jääkaapista yön yli sulamassa olleet tonnikalapihvit. Ne vaikuttavat vielä hiukan kohmeisilta, joten sulatan niitä pari minuuttia mikrossa alimmalla teholla, mutta sekään ei auta. Pyöritellessäni pihvejä kädessäni tajuan, että niiden pinnassa on jääkerros, jonka huuhtaisen pois kuumalla vedellä. Suolaa ja pippuria pintaan molemmille puolille, kääntely marinadissa ja pihvit tulikuumalle pannulle.

Kevyesti öljytty pannu räiskähtää kuumuudessaan. Kun kaikki pihvit ovat pannulla, hetken mielijohteesta kumoan loput marinadit niiden päälle (tämä on virhe jota Jamie ei kehota tekemään) ja sitten alankin jo kääntää niitä, siitä pihvistä alkaen, jonka ensimmäisenä pannulle heitin. Tonnikala on valmista parissa minuutissa, ja kun lapsi on saatu seuraaville päiväunilleen, pääsemme syömään.


Seuraavassa muutamia miespuolisten ruokailijoiden kommentteja annoksista:
"Onko nämä perunat ostettu vai teitkö ne tosiaan alusta asti itse?" (veljeni lohkoperunoista)
"Maistuu ihan nahkiaisilta!" (mies tonnikalapihvistä; suolavedessä marinoidut, paistetut nahkiaiset ovat hänen suurta herkkuaan)
"Tämä on paljon parempaa kuin rahka." (veljeni marja-jogurttijuomasta)

Tosiaan, ruoka on oikein hyvää eikä sen tekemiseen mennyt lähellekään niin kauan kuin eilen. Vaikeustasoltaan kuvailisin sitä suorastaan ylihelpoksi. Tonnikalasta kuitenkin tuli turhan sitruunaista, mikä ei tietenkään ollut Jamien vika, vaan minun. Ennen marinadin heittämistä pannulle ylimääräinen sitruuna olisi kannattanut valuttaa siitä pois ("Onhan se harmillista jos yksi voimakas maku peittää monta muuta hyvää alleen", tuumaa veljeni, kun mainitsen sitruunaisuudesta ja harmistuksestani). Kananmunasalaatti sopi tonnikalan kanssa niin hyvin yhteen, että ne päätyvät samalle lautaselle varmasti toistekin.

Kiireettömästä kokkailusta, shoppailusta, musiikista ja yhdessä olosta jäi ylipäätään mukava viikonloppufiilis. Miehen mielestä meidän ei jatkossa tarvitse poistua kotoa edes silloin tällöin juhlimaan, koska minä "voin kokata näitä ravintola-annoksia kotona". Päivän ruoka olikin sellainen, että sitä voisi hyvin tarjota myös vieraille, mutta ihan ravintola-annokseksi en sitä silti sanoisi.

Vaivaton ja kevyt -- muttei kovin juhlava -- jälkiruoka puolestaan jäänee arkimenyyseemme pysyvästi väli- tai iltapalana. Ja yrtit ikkunalle, tietysti.

23. lokakuuta 2009

perjantai: Anna ystävämme


Kaapissani on tölkillinen vihreitä linssejä, jotka pitäisi käyttää pois ennen kuin ne hautautuvat hyllynperälle ja unohtuvat sinne. Koska perjantai on opiskelupäiväni ja minulla on paljon muutakin tekemistä kuin ruoanlaitto, päätän aloittaa seitsemän päivän sotani tutusta ja turvallisesta vilkaisemalla, sanooko luottoystäväni Anna Bergenström (Joka kokin keittokirja, Otava 1997) mitään linsseistä.


Anna on seurannut mukanani vuosia, jo opiskeluajoista lähtien. Olen leiponut hänen kanssaan herkullista amerikkalaista porkkanakakkua ja laittanut yksinkertaista kotiruokaa raaka-aineista, joita löytyy lähimarketista. Kuvapaljoudella Anna ei ratsasta, mutta reseptit ovat poikaa. Kyllä ruotsalaiset osaavat -- tai Anna ainakin!


Ja jälleen kerran alku on lupaava: sisällysluettelosta (jokaisesta hyvästä keittokirjasta löytyy kunnollinen, raaka-aineittain listattu sellainen!) lukee herkullisenkuuloisesti linssikeitto, mehevä. Selattuani reseptin kohdalle joudun jälleen toteamaan, että Anna rokkaa: linssikeitto, mehevä kun on hänen mukaansa vieläpä ”halpa arkikeitto”.


Reseptien runsauden ohella hauskinta Annassa on se, että siinä missä monet keittokirjailijat vaativat lukijaltaan tiettyä asiaan vihkiytymistä, Anna on kuin äiti, joka opettaa lapselleen kädestä pitäen kokkauksen salat. Tähän tapaan: ”Fiksu panee linssit likoon kylmään veteen (ei suolaa) jääkaappiin edellispäivänä. Silloin keitto valmistuu helposti.” (Kaikessa viisaudessani lukaisin reseptin läpi -- onneksi -- jo edellisenä päivänä.) Ja vielä: ”Kuullota sipulit pehmeiksi […] Varo ruskistamasta, sipulien tulee vain pehmetä.” (Hmm. Kenties miehenikin pitäisi tutustua Annaan hiukan paremmin.)


Koska en vielä, ainakaan näin sotani ensimmäisenä päivänä, onnistu ajattelemaan salaatin syömistä yhdessä keiton kanssa, päätän valmistaa ruokaisan ja täyttävän jälkkärin: Annan ruotsalaisuuden kunniaksi teen Gotlantilaista pannukakkua. Se on tukevaa, sillä sen pohjaksi keitetään riisipuuro.



Mehevä linssikeitto (4-5:lle):

1½ dl vihreitä linssejä

1 iso sipuli tai purjo pilkottuna

öljyä

2-3 tl paprikajauhetta

litra vettä + liemikuutio

2 perunaa kuorittuna ja kuutioituna

laakerinlehti

1 tlk (400 g) kokonaisia tomaatteja

n. 1 tl suolaa

1-2 valkosipulinkynttä

1-2 rkl hunajaa

1-2 tl viinietikkaa tai sitruunamehua

runsaasti tuoretta, hienonnettua persiljaa


Gotlantilainen pannukakku:

1 dl puuroriisiä

3 dl vettä

5 dl maitoa

2½ dl kuohu- tai vispikermaa

½ mantelijauhetta

3 kananmunaa

2 rkl hunajaa

1 tl kardemummaa

½ suolaa

ripaus kanelia


Vinkki 1: Kun alat tehdä useampien ruokalajien ateriaa, lue ohjeet läpi ja mieti, minkä ruoan tekemiseen menee eniten aikaa, ja aloita siitä. Aina pääruokaa ei kannata valmistaa ensimmäisenä! Nosta tässä vaiheessa myös raaka-aineet esille tarkistaaksesi, että kaikkea tarvittavaa on. Yllättävän usein huomaa kesken sopankeiton, että jotakin oleellista puuttuu.


Aloitan pannukakusta, koska sen tekemiseen menee riisipuuron vuoksi pidempään kuin linssikeiton. Riisipuuron kanssa maltti on valttia, sen opetti minulle mummoni, jolla oli tapana nousta karjalanpiirakkapäivänä kukonlaulun aikaan keittämään puuroa, sitä juuri sopivan paksuista. Vesi ja riisit kattilaan, kiehautus kunnes vesi haihtuu, levy pienemmälle ja maidot sekaan.


Tämä on niin helppoa, että lapsikin osaa sen tehdä, joten lähden kauppaan tekemään seuraavan viikon ruokaostokset ja jätän miehen vastuuseen puurosta. Annan selkeät ohjeet: Sekoita tasaisin väliajoin, ei kovin pitkin sellaisin, jotta puuro ei pala pohjaan. Älä hermostu, jos se ei välillä kiehu ollenkaan, sen on tarkoituskin hautua. Menee noin 40 minuuttia, saa jäädä löysäksi.


Ja onnistuuhan se; palattuani sekoitan loput ainekset puuroon ja kaadan taikinan noin puolen uunipellillisen kokoiselle uunipannulle. Pannari uuniin (200 C) puoleksi tunniksi, ja keiton kimppuun!


Kuullotan kattilassa sipulit, heitän sekaan vähän paprikaa, lisään veden, liemikuution, laakerinlehden, tomaatin mehut (mutta ei vielä tomaatteja), kuoritut ja kuutioidut perunat sekä liotetut ja huuhdellut linssit. Nyt keitto saa muhia käytännössä katsoen itsekseen puolisen tuntia. Tässähän on hyvin aikaa pilkkoa tomaatit, siivoilla vähän jälkiä ja vatkata vaniljavaahto pannarin päälle! Senkin saa ottaa uunista keiton vielä poreillessa, ja jättää jäähtymään leikkaamista varten.


Vinkki 2: Vihreitä linssejä ei välttämättä tarvitse liottaa ennen käyttöä, pelkkä huuhtelu riittää. Niiden maku on tällöin mehevämpi, mutta kypsennysaika huomattavasti -- jopa tunnin -- pidempi.


Vinkki 3: Kiireinen kotikokki voi säästää keittiössä aikaa monellakin pikkukikalla. Tässä muutama apukeino tämän keiton tekemiseen:

- Sipulien ja valkosipulien kuoriminen ja paloittelu vie aikaa ja tuo joillekin kyyneleet silmiin. Tuoreiden sijasta voi kuitenkin kotiruuassa käyttää ihan hyvin pakasteita (sipulit) tai säilykkeitä (valkosipulit). Tämä pätee moniin muihinkin kasviksiin, mutta mikään ekoteko se ei tietenkään ole.

- Kiehauta vesi vedenkeittimessä ennen kattilaan laittamista. Tämä säästää myös energiaa, sillä vesi kiehuu nopeammin keittimessä kuin kattilassa liedellä.

- Osta jalallinen siivilä. Aikasi ei kulu valuttamiseen, etkä kiireessäkään joudu sotkemaan valuttamisen takia kahta astiaa.


Puolen tunnin kuluttua heitän soppaan vielä suolaa, tomaatit, ja hunajaa. Viinietikka-sitruuna-vaihtoehtoparista kallistun epäröimättä sitruunan puoleen, sillä se auttaa raudan imeytymistä elimistössä, ja rautaahan linsseissä riittää. Valkosipulit skippaan tällä kertaa, sillä en jaksa silputa niitä. Vielä lyhyt poreilu kattilassa, persiljaa silpuksi, ja keitto on valmista tarjoiltavaksi. Aikaa aloittamisesta -- siis siitä, kun laitoin riisipuuron tulelle -- on kulunut kolmisen tuntia.



Koostumukseltaan keitto muistuttaa erehdyttävästi hernesoppaa. Olisinko sittenkin päässyt helpommalla kaatamalla purkkihernarin kattilaan ja lämmittämällä sen? ”On tämä jotenkin eri makuista, ehkä makeampaa”, mies kommentoi. Ja tukevampaa, sillä pöydästä noustessani olen aivan täynnä. Vai tekikö sen sittenkin pannukakku, jota maistelimme eri hillojen ja vaniljavaahdon kera?


Joka tapauksessa olen syötyäni ja tiskikoneen täytettyäni kylläinen ja niin uupunut koko projektista tunnin kauppareissuineen ja sotkuineen (tämän ruoan tekemiseen kului valtava määrä erilaisia astioita), että painun pehkuihin. Päiväunien jälkeen äitini ja veljeni pistäytyvät kylään, ja syövät loput pannarit. ”Onko tässä riisiä?”, kysyy nirso veljeni epäröiden, mutta santsaa lopulta useita kertoja. ”Kaikki hyvät mausteet”, huokaisee äitini, kun kerron mitä gotlantilaiseen pannukakkuun oikein laitetaan. Se muistuttaa kuulemma ahvenanmaalaista, joka myös tehdään riisipuurosta, mutta on parempaa.


Parasta pannarissa on kuitenkin se, ettei se sisällä ollenkaan sokeria tai valkoisia jauhoja. Kun vielä muistan mantelin terveysvaikutukset (sitä suositellaan kasvissyöjille muun muassa sen sisältämän kalsiumin, raudan ja omega3:sten takia), en voisi olla tyytyväisempi valitsemaani ruokaisaan jälkkäriin. (Jos vaniljavaahdon ja sokeriset hillot olisi jättänyt päältä pois, pannarihan olisi ollut suorastaan terveellinen!)



Keitto puolestaan oli maukasta, sisälsi paljon niitä hyviä hiilareita sekä rautaa ja vitamiineja. Sen kruunasi ehdottomasti päälle ”koristeeksi” silputtu, ruoansulatusta edistävä persilja, joka sopi soppaan kuin nyrkki kämmenelle. Ja sitä jäi toiseksikin kerraksi, keittoa siis. (”Jos tuollaisen vaivan näkee, sietää riittääkin monelle kerralle”, tuumaa mies. Tosiaan: keitto oli halpa ja helppo, muttei missään tapauksessa nopea, arkiruoka.)


Illalla kuitenkin laitan loput linssikeitot pakastimeen, pahan päivän varalle. Huomenna on nimittäin hyvä päivä kokata jotain aivan muuta.

22. lokakuuta 2009

kokkisota



"Miksi ihmeessä me aina mietitään mitä syötäis?" Näillä sanoilla mies kommentoi keittiömme ihmeellisyyksiä huomatessaan eräänä päivänä aivan yhtäkkiä taloutemme keittokirja- ja reseptipaljouden.

Totta tosiaan, miksiköhän? No, paristakin syystä:
- Keittokirjojen ruokareseptit harvoin ovat yksinkertaista ja nopeaa arkiruokaa, nekään, jotka sitä väittävät olevansa. Reseptejä kun täytyy aina vähän kokeilla ja hioa, että niistä tulee oman makuisia.
- Usein ne sisältävät raaka-aineita, joita ei ihan jokaisesta kotikeittiöstä (tai ainakaan meiltä) löydy juuri sillä hetkellä kun siltä tuntuu.
- Jonkin verran ruoanlaittoon vaikuttavat ja sitä hankaloittavat myös miehen keliakia ja laktoosi-intoleranssi.

En tiedä, ymmärtääkö mies tätä, mutta kyllä se hänelle vielä selviää. Syömme nimittäin seuraavan viikon ajan terveellistä, monipuolista ja ennen kaikkea vaihtelevaa kotiruokaa suoraan keittokirjoista. Eri kirjoista eri päivinä. Pitäähän sitä elämässä haasteita olla, hyvänen aika.

Pakettiin kuuluvat luonnollisesti myös salaatit ja jälkkärit. Ne valmistan omaan reseptikirjaani lehdistä kerättyjen reseptien mukaisesti. Tähän asti olemme olleet kreikkalaisen salaatin uhreja: se on helppoa, halpaa ja maukasta, joten muuta emme viitsi juuri tehdä -- mutta ei enää! Salaattiosastoomme tulee nyt muutos; ensi viikolla emme syö yhtään kreikkalaista.

Jälkiruoat puolestaan tuppaavat aina jäämään laittamatta, vaikka reseptit tunnontarkasti talteen keräänkin kuvitellen niiden herkullisen suussasulavan maun kieleni päällä. Seuraavat seitsemän päivää syömme jälkkäriä joka päivä, vaikkakaan ei niitä kaikkein rasvaisimpia leipomuksia.

Tästä alkaa yhden naisen seitsemän päivän sota kulinaristista tyhjiötä, tylsyyttä ja epäterveellisyyttä vastaan. Tulokset dokumentoin tänne, joten tulevan viikon ajan blogini on ruokasellainen. Bon appetit!