pakko ostaa

Yleensä kirpputorilla tulee kierreltyä sattumanvaraisesti silmäillen. Tällä kertaa kuitenkin astelin sinne päämäärätietoisesti, enkä lähtenyt tyhjin käsin. Heräteostoksista (savikulho, ryöstöhinta 10 euroa, itsetehdyn näköinen, tällaista olenkin etsiskellyt; sitruunanvärinen maljakko, ehkä kevääksi; kukkopilli, alunperin suunniteltu muusikkoveljen joulupakettiin mutta söpöyden vuoksi taidan säilyttää myöhempää käyttöä varten) huolimatta olen tyytyväinen, sillä löysin sen mitä hain: noin kolme ja puoli metriä paksuhkoa punaista pellavaa, neljä euroa. Vähän reunoista repeillyttä, mutta kyllä siitä yhden joulupöytäliinan, joulukalenterin taustan ja ehkä vielä kaitaliinan tai tabletteja saa.

Ihme kyllä hyllyyn jäi parikin ruskeaa keraamista maljakkoa, joita pyörittelin käsissäni ja olin ostaa. Toinen niistä itse asiassa harmittaa vähän vieläkin; ehkä olisi sittenkin pitänyt... Mikähän siinä on, että varsinkin kirpputorilta tulee usein hankittua kaikenlaista mitä ei oikeastaan tarvitse. Jotenkin sitä ajattelee, että kun ostaa kirpparilta ekosti, saa ostaa mitä vain hyvällä omallatunnolla. Lastenvaatteet onnistuin kerrankin välttämään, lapsi ei juuri nyt todellakaan tarvitse vaatteita, sillä alkuviikosta löysin liinavaatekaapista (?) kassillisen ennen lapsen syntymää tutuilta ostettuja vaatteita, juuri tämän talven kokoa.

Kun tuli tuhlattua kauppareissulla, piti säästää hiustenleikkuussa. Maksan kyllä yleensä mielelläni palveluista, mutta luottokampaajani eli pikkusiskoni asuu muutaman sadan kilometrin päässä, ja nyt alkoi olla jo hätä. Napsautin siis otsatukkani itse -- eihän siitä yhtä hieno tullut kuin kampaajalla, mutta näkeepähän alta. Näinkin heti pihalle tuultumaan unohtuneen maton, sadeveden mukavasti kostuttaman, kylläpä onkin ollut pitkät hiukset kun en ole sitä huomannut! Mietin, että sen voisi ihan hyvin pestä vielä pihalla, semmoisia nämä kelit.

harmaata valoa

Olen valittanut ja valittanut ja taas valittanut marraskuisen sään kurjuudesta. Tänään avasin silmäni ja huomasin, että harmaalla näkee kaikkea sellaista, mitä muulloin ei niin selvästi:

Miten paljon puissa on tuulenpesiä. Miten monta nyt jo ruskeaksi kuihtunutta villiä lupiinia pienen peltopalstamme laidoilla kasvaa. Melkein umpeen kasvaneen, mutta vielä kulkukelpoisen polun lähimetsässä. Sisälle toisten ihmisten koteihin, jos haluaa katsoa.

(Keltaisesta talosta pilkistävä yläkerran ikkuna oli menettänyt pari metriä kuusiaidastaan ja saanut alakerran. Jotenkin sen salaperäisyys katosi, eikä se ollut enää yhtä kiinnostava, vaikka hieno olikin.)

Tähän päivään mahtuu toinenkin huomio:
Puhdistus todella antaa energiaa, enemmän kuin kuvittelin.

kuitti

Marraskuu on tänään näyttänyt nurjimmat puolensa, eikä ulkoilemaan juuri ole päästy. Niinpä tästä tuli sisäpuuhapäivä, ja voi miten sitä puuhastelua onkin riittänyt! Olen nimittäin

... keittänyt kalakeittoa ja todennut, että syömme varmaan aika isoja annoksia, kun viiden annoksen keitosta riitti meille vain kolme.

... leikkinyt lapsen kanssa merirosvolaivaa säilytykseen nykyään käytettävällä äitiyspakkauslaatikolla, kun sen kätköistä löytyi merirosvopipo joka oli viime kesänä liian suuri ja on ensi kesänä liian pieni.

... tehnyt parin viikon satsin lapsen kanaherkkua, sitä ainoaa ruokaa, joka menee nirsolta neidiltä mukisematta alas.

... siivonnut ja järjestellyt uudelleen keittiön kaapit, mikä onkin pitänyt tehdä jo monen viikon ajan.

... kuunnellut yhtä ja samaa lastenlaululevyä monta kertaa ja rakentanut legoilla, että lapsi saa purkaa ja etsiä hevosen.

... liimannut ruokaohjeita reseptikirjaan, ja huokaillut, että kyllä sittenkin se äitini tapa (reseptit muovitaskuissa kansioihin) mahtaa olla se käytännöllisempi. Mutta eihän jo aloitettua reseptikirjaa voi kesken lopettaa!

... askarrellut myös joulukirjan parissa -- yhä aikaisemmin ja aikaisemmin se näyttää joka vuosi tulevan.

... kuvannut lasta sekä vähän myös lapsen kanssa.

Nyt olen aika väsynyt. Taidan käpertyä loppuillaksi sohvan nurkkaan kokeilemaan slow lifea.

kuin koko tämä talvi

Puolilta päivin näyttää kevätillalta. Teen melkein vastahakoisesti italialaista sienirisottoa. Enkä ole jaksanut etsiä reseptiä, johon ei tulisi viiniä, tai täysjyväriisiä, joka kävisi risottoon. Teen vanhasta tottumuksesta.

Lapsi on saanut juuri tänään sen, jonka pitäisi suojata häntä taudilta, ja reipasta täytyy rutistaa ja helliä. Vähän myöhemmin kävelemme saman puron yli monesta kohtaa. Vielä virtaa.

Vaikka oikeastaan tämä tapahtui eilen (teen ei-puhdistavaa risottoa viikonlopun kunniaksi). Mutta ei sillä ole mitään väliä, tällaista tämä on ollut koko marraskuu: talvi hidastuu, hidastaa. Sitä tulee talvenkankeaksi, semmoiseksi ettei taipuisi enää huuruisessa joogasalissa niihin samoihin asanoihin mihin ennen. Ja sitä kaipaa joogasalia, sen erityistä tuoksua ja humisevaa hiljaisuutta. Talvella äänet ovat niin isoja.

Nykyään istun joka päivä tuolissa, jonka mieheni pappa teki seitsemänkymmentä vuotta sitten, jota minä olen hoitanut että se säilyisi. Ajattelen sitä aina kun istun. Miten onnekkaita me olemme, kun meillä on tämmöistä.

puhdistus

Hedelmiä, marjoja, vihanneksia, täysjyväviljaa. Ei lihaa, sokeria tai suolaa. Ainakin puoli tuntia ulkoilua joka päivä. Puhtaille kasvoille hunajaa ennen lempeän lämpöistä saunaa.

Olo on kevyt, ajatus kirkas. Punajuurta tekee mieli.

Yhdestä en pysty luopumaan: aamukahvi on saatava. Loput kupilliset olen yrittänyt korvata valkoisella ja vihreällä teellä tai kuumalla sitruunavedellä, jossa on vähän hunajaa. Cayenne-pippuriakin kuulemma voisi siihen lisätä, jos sitä olisi.

Viime yönä, neljän tällaisen päivän jälkeen, olin jotenkin energinen. Valvoin pidempään kuin aikoihin, luin lehtiä, kudoin. Vaihdoin profiilikuvankin, se on otettu raskauden alkuaikoina, muistuttaa siitä, että näytin joskus tuolta, ja voin näyttää vieläkin.

Tuntuu hitaalta ja rennolta. Sillä lailla hyvästi.
Raikasta viikonloppua kaikille!

olin ajatellut

alkaa taas kirjoittaa, pitkästä aikaa.

Yhtenä iltana pääsin hiukan sanan syrjään kiinni, se alkoi yhdestä vanhasta runosta, tilauksesta kirjoitetusta ja muusalle omistetusta, ja yhtäkkiä sanat lensivät paperille ilman, että ehdin edes muodostaa niitä mielessäni, makustella suussani.

Se kävi niin kepeästi että vei yöunetkin, ihan niin kuin tekee myös Joutavuuksien jumala, se on vihonviimeinen kirja ihmisen pitää yöpöydällään iltalukemisena.

Yhden yön sitä kesti, mieleen putkahtelevia sanapareja, lauseita, rytmejä, muotoja. Sitten se taas katosi. Mihin se meni? Milloin se tulee takaisin?

Aiemmin pystyin kirjoittamaan niin, että istuin alas, otin eteeni koneen tai käteeni muistikirjan ja kynän, ja aloin kirjoittaa. Sanoin, etten usko inspiraatioon, kirjoittaminen on kirjoittamista, ei mitään jumalallista väliintuloa tai kirjailijan piilevän nerouden satunnaisia pilkahduksia. Nyt olen täysin inspiraation vallassa, en pysty systemaattiseen sanailuun, en tapailuunkaan.

Varmasti on joku kirja, jonka avulla löytäisin taas sisälle kirjoittajuuteeni. Oletko sinä lukenut sen?

vielä kerran kotoilusta

Tänä syksynä suuret ikäluokat ovat saaneet uuden syyn naureskella meille, joita he ei-kovin-imartelevasti nimittävät pullamössösukupolveksi. Kymmenen vuotta sitten heitä huvitti meidän uusavuttomuutemme, josta he itse kasvattajina olivat tietenkin vastuussa. Nyt heitä hauskuuttaa se, että me perustamme kodin ja perheen, kasvatamme ruokaa kasvimaassa, neulomme, marjastamme, leivomme, laitamme perinteistä kotiruokaa -- toisin sanoin (heidän!), "leikimme kotia".

Luettuani ja kuultuani useita suurten ikäluokkien edustajien humoristisia kolumneja uudesta homing-trendistä olen pistänyt merkille pari asiaa:

• Tuskin kukaan oman sukupolveni edustajista kutsuisi arkeaan trendikkääksi harrastukseksi ilman tiettyä sarkasmia tai pilkettä silmäkulmassa. Tämä on se arki, jonka me olemme valinneet. Trendiksi sen on nimennyt media, jota -- sattumalta? -- hallitsevat suuret ikäluokat.
• Nimeämällä arkielämämme harrasteluksi suuret ikäluokat pystyvät surutta vähättelemään panostamme uudenlaisen yhteiskunnan rakentamisessa, sillä arvomaailman muutoksesta tämä "trendi" minun mielestäni kielii. Vähättelyyn sisältyy myös ajatus siitä, että he ovat ikäänkuin tehneet elämämme niin helpoksi, että se, mikä heille oli rankkaa työtä, onkin meille vain harrastelua.
  

Mikä suuria ikäluokkia harmittaa?

Sekö, että me valitsemme rakkaudella sen, mihin monet heistä joutuivat ryhtymään yhteiskunnan normien ja suhdannetilanteiden vuoksi; perheen ja kodin, säästäväisyyden, perinteiset arvot?
Sekö, että me irtisanoudumme heidän arvomaailmastaan ja luterilaisesta työmoraalistaan ymmärtäen, että elämän sisältö voikin löytyä läheisyydestä, rakkaudesta ja turvallisuudesta työn sijaan?
Sekö, että me emme kyseenalaistamatta osta heidän suunnittelemaansa, uutuuttaan kiiltelevää ja yhteen stemmaavaa kertakäyttökulttuuriaan, vaan innostumme jälleen itsetehdystä, vanhasta, ekologisesta?
Se, että pyrimme rakentamaan jotain kestävämpää heidän suunnittelemansa kapitalistisen "hyvinvointi"-yhteiskunnan tilalle?

Naurakaa vain, suuret ikäluokat. Ehkä se helpottaa syyllisyyden tuntoa siitä, että me pullamössöt, teidän lapsenne, yritämme nyt hartiavoimin korjata teidän tekemiänne tuhoja.

viikonlopun jälkeen tulee maanantai

Kerran kuussa maanantaisin minä ikävöin lastani niin, että illalla hänen nukkumaanmenonsa aikaan kyyneleet tulevat silmiin aivan huomaamatta. Palattuani kotiin, lapsen jo nukkuessa, katselen häntä vuoteessaan, seison aivan hiljaa sängyn reunalla etten herättäisi, vaikka tekisikin mieli ottaa syliin ja rutistaa ja suukottaa.

Tänään minä menen taas. Rentouttavan viikonlopun jälkeen on kyllä ihan hyvä lähteä, vaikka tietääkin, että päivästä tulee pitkä ja raskas. (Minusta on rentouttavaa, että talo on siivottu, keittiöön on vaihdettu puhtaat matot, lapselle on tehty ruokaa pariksi viikoksi, pyykkiä on pesty, viikon ruokaostokset on tehty. Ja tietysti muutakin: yhteisiä päiväunia, lounas ulkona miehen kanssa, lehtien ja kirjojen lukemista, uuden jazz-levyn kuuntelua, porkkanansyöntiä, kävelyretkiä, teetä ja tulista currya.)

Toisaalta myös opiskelupäivä rentouttaa: näkee aikuisia ihmisiä, puhuu lennokkaista asioista ja ajatuksista, saa matkan ajaksi kaivautua omiin ajatuksiinsa ja olla hiljaa. Helppo mennä, kun kaikki on tehty -- myös käsitekartat, pohdiskelutehtävät, lopputyön aikataulutus.
Ja jälkimmäisessä pysyttykin, toistaiseksi.

Huomenna jaksaa taas ihan eri tavalla; päivä erossa omista rakkaista palauttaa mieleen heidän tärkeytensä. Ajatusrikasta maanantaita!

perjantain parhaat

- Kiireetön aamukylpy kaikilla herkuilla: sokerilta ja voilta tuoksuvaa kuorintaa, vaniljan tuoksuista hoitoainetta, luonnonvaloa.

- Posti toi paketin ruotsalaisketjulta ja kynttilöitä sekä brittiläisen talvivaatekatalogin, joka lopulta sisälsi aika paljon samaa kuin syksyn vastaava. Hieno tunnelma kuitenkin. Kiitos posti.

- Ruotsalaisten paketista löytyi ihanan harmaa villaliivi äidille ja Bambi-neuleslipoveri tyttärelle. Olin unohtanut tilanneeni ne, joten se oli melkein yllätys. Pussilakanoita sen sijaan odotin niin kovin, että pestykin on jo.

- Arundhati Royn Joutavuuksien jumala imaisi mukaansa ensikosketuksella. Miksi olenkin jättänyt sen odottamaan kirjahyllyyn vuosikausiksi? Jo alun John Berger -sitaatti lupaa hyvää: "Milloinkaan ei enää kerrota yhtä tarinaa ikään kuin se olisi ainoa."

- Rakkain käsilaukkuni on viime aikoina palvellut lähinnä yöpöydän somisteena. Tänään pääsen kuitenkin sitä ulkoiluttamaan, ja vaikka odotankin kovasti illan jazz-keikkaa, odotan melkein enemmän sitä, että saan laittaa mekon päälle ja pidellä tuota kaunistusta taas käsissäni.

Nyt täytyykin jo joutua mekonsilityspuuhiin.
Parasta perjantaita kaikille!

pakkasaamuna

Tänä aamuna näin kävelyllä:
- lumisia puita ja kukkia
- pojan joka pyöräili ilman pipoa
- valoa naapurin ikkunassa
- kolmosluokan tulenarkaa
- lapsen nukahtavan ennen pihatien päätä
- oksan jossa oli vielä paljon lehtiä
- roosan ja sinisen ja valkoisen taivaan
- juoksevan naisen
- auki olevat aitanovet
- lunta polvissa
- valkoista valoa

muista kuvitella kesä

Tänään päästän mielikuvitukseni valloilleen.

Kuvittelen syöväni kaikessa rauhassa runsaan, monipuolisen aamiaisen, lukevani lehden kokonaan, katselevani ulos ikkunoista, jotka kuvittelen pesseeni.

Kuvittelen saaneeni joululahjat valmiiksi, oi helpotusta, ja kuvittelen että ne ovat onnistuneet melkein täydellisesti, ja vielä kuvittelen läheisteni ilahtuvan itsetehdyistä lahjoista kaikkine epätäydellisyyksineen.

Kuvittelen ensimmäisen kertamme mökillä järven rannalla, miten ajoimme veneellä jäätelökioskille, kuljimme metsässä rakastavaisten polkua, pesimme saunassa toistemme selät niin kuin hänen mummollaan oli aina tapana tehdä, ja minä sain nähdä kaikki hänen lapsuutensa tärkeimmät paikat.

Kuvittelen kesän, meidät istumassa rantakalliolla, lapsen tekemässä hiekkakakkuja suojaisassa poukamassa, kirkkaansinisen taivaan, lämmön, huutavat lokit yläpuolellamme.

Jos osaisin piirtää, kuvittelisin tämän kaiken paperille, jonka kiinnittäisin jääkaapin oveen. Nyt tyydyn kirjoittamaan muistikirjaani: Muista kuvitella kesä!

Se on pikakirjoitusta, ja tarkoittaa: Arjen hetkiin löytyy lisää iloa, kun muistaa aika ajoin pysähtyä haaveilemaan ihania asioita, menneitä tai tulevia, tosia tai toivottuja, kuvitella mielessään onnen ja lämmön ja rakkauden kaikki värit.

mutta

Olemme aika paljon lapsen kanssa kahden, "kotoilemme" niin kovin trendikkäästi. Päivät vierähtävät leikkiessä, ulkoillessa, lehtiä lukien, siivoillen, kotia ja lähiympäristöä katsellen. Välillä se tuntuu hirvittävän yksinäiseltä. Ystäväni ovat kovin erilaisissa elämänvaiheissa kuin minä; täällä maalla asuvat ovat saaneet lapsensa jo vuosia sitten ja palanneet työelämään tai opiskelemaan, kaupungissa asuvilla puolestaan ei ole lapsia, he keskittyvät uraansa.

Kun ajattelen tilannettamme, voin kuulla mielessäni neuvolantätien, psykologien, isovanhempien ja kaikenmoisten hyvänpäiväntuttujen kehotukset: Meidän pitäisi lähteä päivisin, kahdestaan ollessamme, lapsen kanssa enemmän liikkeelle. Lapsen pitäisi tavata ikätovereitaan, minun muita äitejä. On kaikenlaisia perhekerhoja ja tapaamistupia, ja varmasti löytyisi myös joku harrastus, josta pitäisimme. Se kuulemma virkistäisi.

(Täällä maalla välimatkat ovat pitkiä. Kun miehellä on opiskelupäivä, hän hurauttaa kaupunkiin ja jäämme ilman autoa. Niinä päivinä, kun mies on kotona, on minun vuoroni opiskella. Paikallisliikennettä ei ole.

Kaikki paikkakunnalla järjestettävät äiti-lapsi -kerhot järjestetään aamupäivisin, jolloin lapsemme nukkuu pisimmät päiväunensa. Hän herää hiukan ennen puolta päivää, jolloin kerhot loppuvat.

Mitään iltaharrastusmahdollisuuksia ei ole. Ei ole muskaria, ei värikylpyä, ei vauvauintia, ei äiti-vauvajumppaa. Kun puhuin asiasta paikallisen naisvoimisteluyhdistyksen puuhanaisten kanssa, he ehdottivat että minä alkaisin jotain jumppaa vetämään. Eihän minulla ole minkäänlaista kokemusta sellaisesta, ei mitään ammattitaitoa!)

Piristävää olisi kuulemma myös käydä harrastuksissa ja ystäviä tapaamassa yksin tai miehen kanssa. Muutaman kerran meillä on ollut tilaisuus käydä konserteissa, rokkikeikalla tai elokuvissa, ja se on tuntunut niin luksukselta, ettei sellaista tunnetta olisi voinut etukäteen, ennen lasta, edes käsittää. Ehkä kannattaisi hommata lapsenvahti useamminkin, sanovat, ei se ole heikkoutta jos pyytää apua.

(Ei se minunkaan mielestäni ole. Mutta kuten sanottu, ystävilläni on oma kiireinen elämänsä, ja he ovat viettäneet aikaa lapsemme kanssa hyvin vähän. Sama pätee miehen veljen perheeseen. Omat sisarukseni asuvat Etelä-Suomessa, vanhempani sadan kilometrin päässä. Miehen vanhempia lapsi vierastaa, he kun eivät kiireiltään ole kauheasti kiinnostusta lasta kohtaan osoittaneet.)

Kehotukset liikkeelle lähtemisestä tuntuvat vihjauksilta siitä, että olisin itse valinnut yksinäisyyteni. Haluaisin sanoa neuvojille "mutta", kertoa kaikki nämä asiat. Jotenkin en vain tee niin. Nyökyttelen ihan kuin ideat eivät olisi pälkähtäneet omaan päähäni, alan ajatella, että ehkä vika todellakin on minussa. Ehkä en vain osaa järjestellä. Ja samalla ajattelen, että eihän tämän äitiyden tällaista pitänyt olla, yksinäistä ja vaikeaa.

(Eikä se tietenkään aina olekaan, on näitä päiviä ja sitten niitä, jolloin ei edes tule ajatelleeksi olevansa yksin. Vaikka nyt kirjoitankin tätä kyyneleet silmissäni, ajattelen myös koko ajan sitä, kuinka ihana lapsi minulla on, kuinka onnellinen olen kun minulla on hänet ja rakkautta mieheni kanssa. Mutta.)

Mietin pitkään, julkaisenko tätä vai en. Teen sen koska tiedän, että äitiyden rankoista puolista ei juuri puhuta. Ehkä tämän lukee joku, joka tuntee samoin, ja helpottuu huomatessaan ettei ole ainoa. Koska jotenkin en usko, että minäkään olen.

kauneudesta

Lumisade, rosoiset puupinnat, valkoinen, ruska, kuivahtaneet kukat ja lehdet, vanhat kuluneet tavarat, talventörröttäjät, huurteiset puut, aaltoileva meri, harmaa kivi, pellava, keramiikka ja savityöt, impressionismi, käytössä kuluneet kirjat, utuiset muotikuvat, luonnon vihreät värit, kirkkaansininen taivas, mukulakivikadut, takorautaesineet, pörröinen villa...

On niin yksilöllistä mikä kenenkin mielestä on kaunista. Välillä tuntuu, että kotimme on tässä suhteessa case in point:

Olohuoneemme on lempihuoneeni, minusta se on kotoisa ja viihtyisä. Uudesta ja modernista tykkäävät siskoni ovat kauhuissaan mismatch-tyylistämme. Kun on sekaisin todella vanhaa (1900-luvun alusta), vähän uudempaa vanhaa (1970-luvulta) ja vähän jo käytössä kulunutta mutta melkein uutta ysikyt- ja kaksituhattaluvuilta. Ja kaikennäköisiä valokuvia, postikortteja ja taulujakin seinällä. Myös kirjahyllyni sekamelskaisuus aiheuttanee monille kammotusta, mutta kuten sanottu, minä rakastan huonetta -- erityisesti pörröistä, luonnonvalkoista ryijymattoani -- ja viihdyn hyvin.

Keittiössämme sen sijaan en. Siellä on lainasisustus, sillä tulevat kalusteemme ovat minulla vasta kunnostuksen alla; on vanhempieni vanha mäntyinen ruokailuryhmäyökötys, talon sisustukseen kuulunut ysäriastiakaappi lastulevystä sekä kummallisella muovimaisella materiaalilla päällystetyt kaapin ovet ja maustehylly, muovimatto lautalattian peittona... Omat kalusteemme vievät aikaa, koska yritän säilyttää niissä vanhaa, en entisöidä uudennäköiseksi (käyn sellaisessa entisöintipiirissä, jossa vanhat tädit ja sedät kauhistelevat, kun lakkailen tuoleja jotka ovat vielä aivan rosoisia).

En jaksaisi millään odottaa omaa keittiötä, jossa on sellaiset kaapinovet ja huonekalut, joista minä tykkään. Ne eivät luultavasti miellytä siskojani, eivätkä ketään muutakaan joka haluaa pintojen kiiltävän, mutta mitä siitä.

Odotellessa yritän nauttia kaikesta siitä kauniista, mitä on. Siitä, mikä minusta on. Yläkuvaa ottaessa mies kysyi, miksi kuvaan likaisia astioita. En minä niitä, vaan mielestäni kauniisti astioille ja pöydälle varisseita kuivuneita gerberan terälehtiä. Eri ihmiset näkevät asioita niin eri tavalla.

lumisen lauantain asiat

ostokset: Reinot isälle, tonttulakki lapselle, virolaista Kalev-täytesuklaata itselle

leikit: lumessa möyriminen riemusta kiljahdellen, lumihiutaleiden maistelu silmiä räpytellen, isänpäiväkorttien maalaaminen vesiväreillä pensselein & sormin & vähän naamoinkin

musiikki: nuorten muusikoiden konsertti, neljä erilaista orkesteria neljästä eri maasta sekä yksi kuoro; näistä eräs kanteleryhmä soitti uskomattoman upeasti ja mieleenpainuvasti yhden Amelie from Montmartre -sävellyksen, joka oli konsertin parasta antia minulle

muut puuhat: leipominen, siivous, kahvittelu, lukeminen, paketointi -- mies hoiti kokkauksen, ihanaa!

vieraat: isä joka sai Reinot, Tampereen sisko joka sai hoitaa kaipaamaansa pikkuista

tunnelma: epämääräisen jouluinen

hyytää

On yöpakkasia, jotka jatkuvat pitkälle päivään. Harmaita päiviä, joina lunta varisee taivaalta hiljoksiin, muttei niin paljon että se jäisi maahan ja toisi valoa. On sellaista kylmää, johon takan lämmityskään ei auta.

Yhtäkkiä meillä on alkanut tuulla sisälläkin. Mies tiivistää tuuletusluukut uudestaan, vedämme ikkunat ja ulko-oven lujasti säppiin vaan ei auta. Patterit ilmataan, sähköpattereita pidetään päällä yhä useammin, uunin luukku jätetään auki aina kun siellä on jotakin paistettu. Ja koko ajan toivotaan, että saataisiin vielä edes vähän tuota kuvien lämmintä aurinkoa, joka meitä lokakuussa (silloisista valituksista huolimatta) kuitenkin niin usein vielä helli.

Nukkumaanmenokeskustelumme pyörivät aina saman asian ympärillä: nyt tämä energiansäästöhippeily täytyy lopettaa. Mutta aamun valjetessa epäröinti alkaa taas; jos nyt kokeiltaisiin vielä, kovat pakkasetkin kun ovat vasta tulossa -- säästetään paukkuja niihin.

Lapsi ei onneksi tunnu tilanteesta kärsivän, mutta näin opiskelupäivänä minä vedän jalkaani legginsit, villasäärystimet, sukat, villasukat, alupaidan, pitkähihaisen ja vielä neuleenkin ennen kuin istuudun lukemaan työhuoneen kiikkuun sylissäni viltti, kaulassani huivi ja kädessäni kupillinen kuumaa.

En enää tiedä, onko tämä itsepäisyyttä vai elämänkatsomusta, mutta kyllä tuntuu siltä, että tässä on katastrofin aineksia ihan yhtä paljon kuin siinä dokumentissa.

listoista

Olen aina ollut kova tekemään listoja. Listat päivän tai viikon sisällä tehtävistä asioista ja ruokaostoksista ovat tietysti jokapäiväisiä, mutta niiden lisäksi muistikirjani sisältävät kesän ja syksyn ajalta muun muassa seuraavaa:

• lista korjattavista huonekaluista ja niiden vioista
• lista asioista, jotka on tehtävä ennen juhannusta
• lista askartelua ja valokuva-albumien täyttämistä varten ostettavista tavaroista
• miehen syntymäpäivä- ja joululahjatoivelista (ajankohtainen näin isänpäivän alla!)
• oma joululahjatoivelistani
• lista kirjoista, jotka haluaisin lukea
• lista entisöimiseen tarvittavista materiaaleista
• lista novelliaihioista
• lista aterioista, joista lapsen päivittäisen ruokailun tulisi koostua
• haaveilulista huonekaluista ja sisustusesineistä, joita muka tarvitsen
• listat vaatteista ja kosmetiikasta täydentyvät lähes jokaista naistenlehteä lukiessa, mutta niissä mainittuja tuotteita tulee lopulta hankittua erittäin harvoin

Vaikka nämä listat tietysti kertovat elämästäni ja mielenkiinnonkohteistani, ne lopulta kertovat hyvin vähän minusta ihmisenä; ne eivät paljasta juuri mitään luonteestani ja ajatusmaailmastani. Tämä tuli mieleeni, kun luin Liivian listan kirjoista, jotka ovat olleet hänelle vaikuttavimpia lukukokemuksia.

Jäin miettimään sitä, mitä listat lempikirjoistamme ja -elokuvistamme, vaikuttavimmista taideteoksista sekä suosikkiartisteistamme meistä kertovat. Minusta ne nimittäin lopulta paljastavat aika paljon tekijästään, siitä, millainen ihminen hän on. Ja kuitenkin ne sisältävät aina myös poissaolon: listan laatija on jättänyt pois joitakin asioita, joko tarkoituksella siksi, ettei ole niistä pitänyt, tai siksi, ettei ole niihin tutustunut.

Tietysti tutustumatta jättäminenkin kertoo jotakin; kyseinen ihminen ei ehkä ole kokenut asiaa tarpeeksi kiinnostavaksi. Mutta entä jos kyse onkin siitä, ettei hänellä ole ollut tilaisuutta tutustuakaan teokseen? Vaikka pidän maalaustaiteesta, ja vaikutun useista teoksista, olen loppujen lopuksi perehtynyt aiheeseen huonosti. Jos siis teen listan lempitaiteilijoistani tai taideteoksistani, se on raakile joka perustuu vajavaiseen asiantuntemukseen. Kertooko se silloin minusta vähemmän kuin asiantuntijan laatima lista?

Huomaan, että olen harvoin tehnyt ajatuksen kanssa sielunpeili-listaa noista yllä luetelluista. Ehkä pitäisi. Olisi mielenkiintoista nähdä, sisältääkö lista samat asiat vielä viiden vuoden kuluttuakin. Jos ei, voisiko se kertoa minäkuvan, arvojen tai maailmankuvan muutoksesta?

eräät

Ne ovat vähän kuin tämä marraskuun vaihteen sää, toisaalla aurinkoinen, toisaalla kurja ja vetinen:

Eräs on pirteä ja touhukas, syöksyy paikasta toiseen sutjakasti kuin supermies, järjestää itsensä pinteeseen ja itkun tauottua kontataankin jo kohti seuraavaa.

Eräs toinen puolestaan vetää paksuimman piponsa syvälle päähän, kietaisee kaulaansa muhkeimman huivinsa ja maksaisi melkein mitä vaan kun saisi kääriytyä peittoihin hoitamaan kylmetyksensä sekä aivastelunsa tunnollisesti, juoda litrakaupalla kuumaa teetä ennen kuin se ehtii jäähtyä, lukea rauhassa loppuun Herra Darwinin puutarhurin, ja pääsisi tämän kaiken päälle vielä rentouttavaan laventelikylpyyn.

sai mut laulamaan hän

Hän on eläväinen, nauravainen, vauhdikas ja innostunut; vastapaino melankolisuuteen taipuvalle minälle.

Hän pitää musiikista, laulusta, tanssista, runoista, sinisistä laatoista, hedelmistä, takkapuista, pehmeistä vuodevaatteista, kirjoista keinumisesta, vauhdista, ihan niin kuin minäkin.

Hän on loputtoman kiinnostunut johdoista ja mekanismeista, avaruusaluksista, soittimista, erilaisista materiaaleista, ja ihmettelee kaikkea maailmassa uusin silmin.

Hän muutti elämäni, enkä koskaan kuvitellut voivani rakastaa ketään tai mitään niin kuin häntä, vilpittömästi, suojelevasti, hennosti, helposti jokaisena päivänä.

Tänään hän on seitsemän kuukautta, seitsemän erilaisinta kuukautta, joita elämääni on mahtunut, ja ajattelen jotenkin ihmetellen ihmisiä, puolituttuja, jotka kysyvät melkein pahoillaan miten meillä on mennyt, olemmeko pärjänneet, ihan kuin koko elämä olisi pilalla

-- kun emmehän me mieheni kanssa ole olleet kymmentä vuotta naimisissa, ja eihän meillä kummallakaan ole uraa, koulutkin vielä kesken ja koko elämä, ei ole omaa taloa eikä pihaa eikä paljon mitään muutakaan --

ja minä sanon: Hän on parasta tässä maailmassa, parasta ja ihmeellisintä mitä meille olisi voinut tapahtua, ja nyt koko meidän elämämme on hänen käsissään, eikä se ole pelottava ajatus vaan onnea täynnä.