Iloista ja onnellista uutta vuotta!

Uudeksi vuodeksi toivomme:
- rauhallista aikaa perheen kesken
- lumisia mutta leutoja kelejä ulkoiluun
- kykyä nauttia arjesta yhdessä ja arvostaa sitä
- voimaa antaa toisillemme kaikki rakkaus, jota meissä on

Uutena vuotena päätämme:
- sulkea digiboksin laatikkoon, teipata laatikon kiinni ja kantaa sen kellariin
- ulkoilla perheen kesken vähintään kolme kertaa viikossa
- olla ystävällisiä ja kärsivällisiä toisiamme kohtaan
- tukea toisiamme omissa päätöksissämme ja auttaa niiden pitämisessä

Kylläpä 2000-luku onkin suhahtanut ohi huimaa vauhtia, muistan milleniumin vielä kuin eilisen päivän. Kymmenen vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan muuttavani takaisin maalle, enkä missään tapauksessa halunnut koskaan saada lapsia. Aika muutti mielen, onneksi. Mitä sinä ajattelit tämän vuosikymmenen alussa?

arki

Saimme viettää pitkän ja rauhallisen joulun ajan pääasiassa kotona: elokuvia katsellen, jouluruokia syöden, kirjoja lukien, musiikkia kuunnellen, leikkien, laulaen, riemuiten. Ulkona ei juuri päästy käymään, oli niin kylmää, mutta siitä ei parane valittaa. Oli ihanaa saada kunnon valkea joulu -- harvassa olivat tällä vuosikymmenellä.

Eilen teimme viimeisen joulunajan vierailun, ajoimme serkkuni vanhalla kylmällä autolla mummolaani sakeassa lumipyryssä. Pyrytti niin monta päivää, että menin jo laskuissa sekaisin. Tänään se lopulta lakkasi, lunta on tullut ainakin puoli metriä.

Paluu arkeen tarkoittaa paljon pikku puuhia. Mies keittää kinkkukeiton jäljelle jääneistä rippeistä ja lapioi talon kivijalan lumen peittoon, se on kuulemma ekologinen lämpöeriste. Minä pesen pyykkiä, miten sitä on päässytkin kertymään niin paljon, että jos pesisi viikon ajan kolme koneellista päivässä eikä tekisi yhtään lisää voisi ehkä saada pyykkikorit tyhjiksi. Pyykkiä on enemmän kuin mahtuu kuivumaan, se on ihan hyvä syy olla pesemättä enempää kuin viitsii.

Tänään kokeillaan vihdoinkin lapsen uutta lainapulkkaa kunnon toimessa, viis arkipuuhista kun on pulkkailukelit. Ja yksi juhla vielä, kai sitä saa nämä välipäivät lekottella.

busy relaxin'

valinnat

Autosta luopuminen muutama viikko sitten on aiheuttanut jo tällä viikolla ongelmia miehelle. Tiistaina hän joutui lainaamaan veljensä autoa ja ajamaan sillä kaupunkiin luennoille, että ehtisi ajoissa takaisin hääharjoituksiin tänne maalle.

Tänä aamuna hän puolestaan käveli juna-asemalle -- käveli, koska ei tarjennut pyöräillä. Sitten hän käveli juna-asemalta takaisin kotiin, soitti VR:n puhelinpalveluun ja perui eilisiltana ostamansa lipun. Juna oli puolitoista tuntia myöhässä, eikä hän enää olisi ehtinyt sillä tärkeään seminaariinsa.

On vaikeaa perustella viideltä aamulla heränneelle, liki kolmenkymmenen asteen pakkasessa asemalle turhaan kävelleelle ja seminaarinsa missanneelle, että autottomuus on ympäristöystävällinen valinta. Ei kai me näin vähällä luovuteta? -- ja tiedän jo tämän ääneen sanoessani miehen olevan oikeassa siinä, ettei ole kysymys aivan vähästä mikäli näin käy vielä useita kertoja.

Tässä tilanteessa meillä on kolme mahdollisuutta: muuttaa kaupunkiin (mitä emme kumpikaan halua), ostaa joku halpa auto (mitä minä en halua) tai todeta, että näillä mennään. Jotenkin jälkimmäinen tuntuu hiukan ilmaisen huippukoulutuksen aliarvostamiselta.

montako aamua

Kuin olisi lukenut ajatukseni mies alkoi perjantaina pohtia, tulisiko jouluisempi tunnelma, jos vähän laittaisi. Hän aloitti silittämällä keittiön verhot, sitten laittoi valoja ulos. Minä vaivasin suuren piparitaikinan, neilikan tuoksu täytti koko huoneen, ja uunista tuli tuoreita joulupipareita kahtena päivänä. Sieltä se sitten pikku hiljaa alkoi tulla, vähä vähältä, meidän joulu.





Sunnuntaina pidimme lapsen kanssa lepopäivän ja pyrähdimme vanhempieni kyydillä äitini lapsuusmaisemissa, tätini luona kylässä. Mietin, miten rauhaisaa, vähän pelottavaakin, mahtaa olla asua metsän keskellä, suurten kuusten siimeksessä. Miten lapset ovat sieltä kävelleet ja hiihtäneet maantien reunaa kyläkouluun, semmoisen matkan jonka nykylapset menisivät vanhempiensa autolla jos kunnallista kyyditystä ei olisi saatavilla. Montako pimeää talviaamua on mummoni sydän ollut huolesta sykkyrällä hänen laittaessaan lapsensa koulumatkalle, kovassa pakkasessa, onko ollut villieläimiä ja tarpeeksi vaatetta päälle. Vai onko se ollut niin tavallista, ettei ole edes osattu pelätä, ei nähty sen olevan tarpeen?

Ja kuitenkin onnellisena siitä, että äitini kotitalo on pidetty kunnossa, naapuritalosta ovat lapset lähteneet maailmalle, etelään, ja siellä se rapistuneena kököttää, äitini eläkepäivähaaveiden tontin paikalla.

mustavalkoista

Yhtenä päivänä olen innoissani lähestyvästä joulusta, toisena ei voisi vähempää kiinnostaa. Onneksi elämä ei kuitenkaan ole ihan niin mustavalkoisen ristiriitaista; tänään tuntuu siltä, että voisin sittenkin leipoa pipareita löydettyäni eilen ihanan punaisen joulupiparirasiani.

Ristiriitaista sen sijaan on se, että toisaalta hehkutan vihreitä arvoja, toisaalta olen muotilehtiaddikti. Laskin lukeneeni viimeisen kahden viikon aikana kuusi eri muotilehteä, ja erityisesti Voguen "vihreän numeron" lukeminen sai minut pohtimaan tämän kaiken ristiriitaisuutta.

Lehdessä käsiteltiin vihreyttä hyvin voguemaisesti keskittyen lähinnä vihreään lomailuun ja erilaisiin extreme-ilmiöihin kuten guerilla gardeningiin. Samassa lehdessä hehkutettiin kuitenkin myös muodin bileiltaa New Yorkissa (Fashion's Night Out) -- iltaa, jolloin putiikit olivat auki puoleen yöhön, ja myynnit nousivat yli 30 prosenttia. Muotijutuissa ekologista linjausta ei jatkettu tuotteiden puolesta millään tavalla.

Vogueen (ja muihin muotilehtiin) pätee kuitenkin sama kuin Playboyhinkin: artikkelit eivät suinkaan ole ostavan kuluttajan silmissä pääsisältö, vaan kuvat, joista puhuminen yhtä aikaa eettisten arvojen kanssa on täysin naurettavaa. Muotilehtien kuvien tehtävä on saada lukija ostamaan vaatteita, kosmetiikkaa, koruja, matkoja -- kaikkea mitä ostaa voi. Ne tekevät sen niin tehokkaasti, että kuluttaja ei usein edes tajua "tarvitsevansa" laukkua, kenkiä tai takkia vain siksi, että on nähnyt vastaavan lehdessä. Olisi tekopyhää väittää, ettei niillä ole tismalleen samanlaista vaikutusta myös minuun, vaikka itseäni tiedostavana kuluttajana pidänkin.

Sattumalta samana päivänä Voguen kanssa käsiini osui ikivanha Olivian numero, jossa Hanna Jensen kirjoittaa vuoden kestäneestä vaatteidenostolakostaan. Vaikka olin lukenut artikkelin aiemmin, se oli uudelleenluettunakin pysäyttävä -- varsinkin kohta, jossa Jensen huomauttaa kaikkien muotigurujen muotigurun Marc Jacobsin pukeutuvan lähinnä mustiin neuleisiin ja valkoisiin paitoihin tippaakaan muodista välittämättä. Ja tietysti myös se, miten suvereenisti toimittaja pärjäsi vuoden ostamatta edes sukkaparia.

Pärjäisinköhän minä? Ensin ajatus kauhistuttaa: eihän ihminen mitenkään voi kulkea vuotta samoissa vaatteissa. Entä jos vaatteet menevät rikki?

Sitten alan laskea. Minulla on neljä villakangastakkia, kolme toppatakkia, yksi vuorellinen vakosamettitakki, yksi vuorellinen huppari ja yksi maiharitakki. Minulla on viidet saapikkaat (kahdet käytännölliset, kolmet kauniit), neljät nilkkurit, yhdet talvilenkkarit ja yhdet vuorelliset & varrelliset tennarit. Minulla on seitsemän villakaulahuivia ja useita tavallisia. Minulla on laatikollinen pipoja, myssyjä ja hattuja sekä toinen laatikollinen käsineitä. Ja tässä olivat vasta talviulkoiluvaatteet.

Alan leikitellä ajatuksella: entä jos? Ehkä tässä olisi ainesta uudenvuodenlupaukseksi. Sellaiseksi, joka pidetään.

P.S. Palautin kaikki ensi viikonlopun häihin ostamani vaatteet kauppaan. On se nyt kumma, jos ei täpötäydestä vaatehuoneesta jotakin talvihäihin sopivaa löydy.

eipä täsä ny jouva

Viikko on mennyt juosten: opiskelujen vuoksi kaupungissa, kotipaikkakunnalla lääkärissä, neuvolassa, ruokakaupassa, hammaslääkärissä, häävaateostoksilla. Karhunpentu on sairastanut, äiti hellinyt. Sairastamisesta huolimatta rakas pentu on jaksanut innostua uusista taidoistaan, taputtamisesta ja vilkuttamisesta, yhä uudestaan ja uudestaan.

Sellaisesta positiivisesta joulustressistä, joka yleensä lakoaa päälleni viimeistään itsenäisyyspäivän tienoilla, ei ole nyt tietoakaan. Se ei johdu kiireestä, vaan mielenkiinnon puutteesta. Työelämässä tuo positiivinen stressi ja joulufiilis hiipivät päälle vähän puoliväkisillä kaikenmoisten pikkujoulujen, joululaulujen laulamisen, joulujuhlien ja varsinaiseen työhön liittyvien joulukiireiden mukana. Kotiarjessa sen tulo kai riippuu siitä, miten paljon jaksaa valmisteluihin panostaa.

Minun kohdallani lista aiotuista on paljon pidempi kuin lista tehdyistä. Tekstiilit (pöytäliinat, verhot, sen sellaiset) on, joulukortit tilattu, joululahjat hoidettu. Muutama kutomus tosin on vielä kesken, mutta ne nyt tulevat päivien vieriessä siinä sivussa, mieluisimpana niistä lapselle tuleva vaaleanpunainen, toppatakkiin sopiva kaulahuivi, johon on tarkoitus tehdä päihin violetit toppahousuihin sopivat tupsut. Mitä muihin valmisteluihin tulee, heittäydyn vapaahetkinä mieluummin vaikka sängylle lukemaan lehtiä kuin leipomaan pipareita, suunnittelemaan ruokalistoja, tutustumaan tryffeliresepteihin tai ylipäätään tekemään mitään jouluun liittyvää.

En tiedä mistä tämä totaalinen kiinnostuksen puute johtuu, mutta ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että tästä joulusta tulee täysin erilainen kuin aiemmista. Ennen lapsen syntymää olemme miehen kanssa viettäneet joulumme molemmat omien perheidemme kanssa, näitä vuorotellen kohteliaisuudesta tervehtimässä käyden. Oma perheeni -- vanhemmat ja sisarukset -- ovat viime vuosina tulleet jouluksi minun luokseni, sillä olen ainoa, joka enää asuu lapsuuden kotipaikkakunnallamme.

Viime jouluna mies vietti enemmän aikaa meillä kotona, ja säikähti perheelleni tyypillistä viime tingan hössötystä niin, että kieltäytyi tänä vuonna ottamasta meille jouluvieraita. Joulustamme vierailuineen meidän molempien perheiden luona on siis muodostumassa pienoinen logistiikkaongelma, etenkin kun autoa ei enää ole. Varmaa on se, että rauhallista joulua emme tälläkään tavalla saa.

Mutta ensi viikolla tänne Suomeen tulee sentään talvi, viimeisetkin villat on syytä nyt kaivaa esiin. Ehkäpä jäälyhtyjen tekemisestä tykkäävä mies innostuu lyhdyistä ja pakkasesta niin, että saa viimeinkin ripustetuksi jouluvalot pihapuihin. Ja ehkäpä minä innostun lyhdyistä ja valoista niin, että askartelen pilttipurkeista ja rautalangasta lukemattomia tuikkulyhtyjä koivukujalle. Ja lasihelmikranssin ulko-oveen, jotenkin sellainen tuntuisi sopivan pakkaskeleihin.

Ehkä se siitä sitten lähtee, jos lähteäkseen on. Mutta jollei lähde, aion olla ihan että eipä täsä ny jouva, niin kuin silloin teininä kun jotain ei huvittanut tehdä. Eiköhän se joulu tule tekemättäkin.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Maassa lunta, vihdoinkin. En tänäänkään saanut katsottua Tuntematonta alusta loppuun, vaikka taas yritin. Miehen kotona se on tapahtuma, joka katsotaan jokaisena itsenäisyyspäivänä ja joka kokoaa perheen yhteen. Monien ystävieni perheessä on sama juttu.

Meillä sitä ei katsottu koskaan (ylipäätään tv:n ääreen kokoonnuttiin yhdessä hyvin harvoin). Siksiköhän mies on paljon isänmaallisempi kuin minä?

Talo kuitenkin tuli siivottua juhlan kunniaksi jo eilen, ja ne ensimmäiset joulutortut leivotuksi tänään kuten minulla ja siskollani on tapana ollut. Kun en Tuntematonta onnistunut, koetan saada seurattua edes Linnanjuhlat. Rauhallista ja juhlavaa itsenäisyyspäivää kaikille!

pyöräilyn ilot

Aamulla kirosin mielessäni monta kertaa. Jos olisin pari kuukautta sitten hammaslääkäriaikaa varatessani tiennyt olevani nyt pyöräihminen, olisin ottanut myöhäisemmän ajan. Kiukun paremmalle puolelle päästyäni, oltuani niin lähellä ajan peruuttamista tai taksin tilaamista, hyppäsin pyörän selkään lämpimästi varustautuneena. Pakkasta oli melkein kymmenen, mutta aurinko sentään oli jo noussut.

Siinä sairaalalle ajellessani ihastelin huurteesta ja auringosta kiiltäviä puiden latvoja, ihmettelin joen vesipaljoutta, harmittelin ettei mukana ollut kameraa ja totesin, kuten niin monesti ennenkin, että kyllä joenvarren puistot ja sairaalan alue ovat tämän kaupungin kauneinta. Aikaa tähän hyväntuulen zen-pyöräilyyn meni lopulta parikymmentä minuuttia. Noin kymmenen enemmän, kuin auton rappaamiseen ja ajomatkaan olisi mennyt.

Palatessa pistäydyin kaupassa ja pitäydyin täysin listassa. Tai no, taisin ostaa banaaneja, niitä siinä ei lukenut. Muita heräteostoksia en kuitenkaan tehnyt, sillä pyörällä niitä ei yksinkertaisesti olisi saanut kuljetettua kotiin. Koska kotimatkalla ei ollut kiirettä, ajelin erikoisempia reittejä: sen suloisen talon ohi, jossa asuin kolmivuotiaaksi saakka; jokivarren kauneimman puiston polkua pitkin; läpi asutusalueen, jossa harvoin tulee käytyä, sillä se jää kahden päätien väliin.

Jos auto vielä olisi, tämä kaikki olisi jäänyt näkemättä, ja aamulenkki tekemättä. Kun auto on, sillä tulee mentyä joka paikkaan, myös niihin, joihin ihan hyvin pääsisi pyörällä tai kävellen. Mutta voi miten kiireetön pyöräily pikkupakkasessa virkistää! Onneksi sairaalalla on käyntiä ensi viikollakin; silloin otan myös kameran mukaan.

Reipasta ja rentouttavaa viikonloppua!

kolmas

Tänä aamuna heräsin ja luulin, että on satanut lunta. Ei, se olikin vain kuuraa, mutta niin valkoista, niin valkoista. Tämä tuntuu loskaa jouluisemmalta, eikä joulusuunnitelmien tekeminen tunnu enää niin hullunkuriselta kuin vielä viime viikolla.

Paljon pitäisi, mutta se on ihan mieluista. Koskaan en ole ollut mikään jouluihminen tai juhlapyhähössöttäjä ylipäätään. Jotenkin ajatus lapsen ensimmäisestä joulusta on kuitenkin muuttanut suhtautumista. Aamulla, muiden vielä nukkuessa, tein listoja siitätästätuosta mitä jouluksi tarvitaan, mitä haluamme.

Ihan akuutisti pitäisi kai ostaa joulukukkia ja tehdä asetelmia, kokeilla tryffelireseptejä (että tietäisi, voiko itsetehtyjä antaa lahjaksi), tehdä kranssi oveen (ajattelin tänä vuonna tuollaisista lasi-/muovihelmistä tehtyä, kun niitä jo valmiiksi talosta löytyy), viedä joulukorttikuvat paikalliseen valokuvaamoon sekä alkaa miettiä joululahjoja vähän tarkemmin.

Teimme syksyllä sisarusteni kanssa periaatepäätöksen: me, aikuiset ihmiset, olemme tehneet vuosien jälkeen toivelistan joulupukeille. Ajatuksena oli se, että tällöin jokainen saa jotain, mitä oikeasti haluaa ja tarvitsee, eikä turhaa tavaraa tule ostettua. Listat vaihdettiin kuun vaihteessa, ja nyt niiden perusteella pitäisi ostaa jokin kimppalahja -- ei siis kaikkea listalta, vaan jokaiselle yksi. Ekonomista ja ekologista.

Eilen sain lahjojen suhteen esimakua, kun sain avata muutaman syntymäpäiväpaketin. Niistä löytyi listalla toivottua tavaraa: käyttämääni kasvovoidetta, jota ei saa tästä kaupungista; kahdet ruskeat nahkahanskat, toiset oikein lämpimät ja toiset vähän hienommat; korvakorut rikkimenneiden tilalle. Yksi paketti tuli postissa jo viime viikolla, sillä välin kun olimme lapsen kanssa mummolassa -- ei syntymäpäivälahjaksi tarkoitettu, mutta niin olisi voinut ajoituksesta kuvitella. Kiitos, Metsienmamma, valokuvavedos on juuri niin upea kuin ajattelinkin!

oi joulukuu

Spontaanin blogihiljaisuuden aikana tehty paljon:

Vietetty lapsen kanssa pari päivää rannikolla mummolassa, että mies sai lukea rauhassa tenttiin. Löydetty siellä mummon varastoista kaikenlaisia lankoja, saatu valmiiksi joulupöytäliina ja ostettu värkit kaitaliinaa varten. Lapsi myös nukkunut ensimmäisen kokonaisen yönsä, liekö oudon ympäristön uuvuttamana.

Käyty miehen kanssa kaupungissa ostoksilla: joulumausteita kauppahallista, joululahjoja (miehellekin, kun tilaisuus koitti), lapselle pallo. Kummitytölle, juuri koulunsa aloittaneelle ja lukemaan oppineelle, ihanasti kirjoitettu ja kuvitettu kirja: Anna Talven outo viivytys -- Satu niille, jotka kaipaavat vuodenaikoja. Pakko oli lukea itsekin, olisi pitänyt ostaa myös omalle lapselle tulevaa varten, vaan ehkä saamme sen sitten joskus lainaan.

Maisteltu vaihtoehtoisia booleja ja kuohuviinejä miehen veljen ja tämän avovaimon muutaman viikon päästä pidettäviä häitä varten. Laulettu lauluja, katsottu vanhoja kuvia. Voitu pahoin seuraavana päivänä.

Luovuttu autosta. Päätös oli paitsi rahallinen myös ekologinen, ja jollain tapaa vapauttava. Mutta luopumus merkitsee myös listaa uusista hankinnoista: miehelle pyörä, kunnolliset sadevaatteet meille molemmille (kun kerran sää on mitä on), lapselle pyörän perässä vedettävä vaunu. Miehen äiti toteaa, ettei nykyihminen pärjää ilman autoa. Saapa nähdä.

Ja tänään, lopulta, saa riemuita: Masentava marraskuu on ohi, taivaalta satoi joulukuun kunniaksi vähän luntakin vaikka ei vielä pitänyt. Ja viimeinkin, siltä nyt tuntuu, saa luvan kanssa alkaa odottaa joulua. Tänä iltana otetaan joulukorttikuvia lapsesta; vanhanaikaista, kuulemma, mikäli ystävääni on uskominen, mutta ah niin suloista.