31 January 2010

a january sunday lunch

Sunnuntai on ehdottomasti viikon paras päivä. Ei tarvitse mennä minnekään, olemme kaikki yhdessä kotona, lapsi leikkii ja saamme juoda rauhassa aamukahvit, suunnitella päivää jona ei tehdä mitään. Paitsi kiireetön lounas, pikku hiljaa kokaten ja hitaasti maistellen.

Kesäisellä menulla (kalapihvejä, kermaviilikastiketta, avokado-pinjansiemensalaattia) ja vihreällä kattauksella huijaamme itsemme kuvittelemaan ettei ole tammikuun viimeinen, ettei ulkona pyrytä kuin viimeistä päivää ja että valoa on vaikka muille jakaa. Illuusiolounas, kesän kuvitelma.

Iltaan piti kuulua elämäni ensimmäinen pilatestunti, kun jumppakaverini estyi lähtemästä jumppaan, mutta tuossa tuiskussa pelkästään kilometrien kävely tunnille ja takaisin olisi käynyt treenistä. Niinpä kaivoin esille edelleen joogasalilta tuoksuvan pinkin mattoni ja tein ensimmäisen joogaharjoituksen vuosiin. Keho oli unohtanut aurinkotervehdykset kokonaan, kurkku ei pystynyt hengitystekniikkaan, mutta voi mitä kaikkea tuo lyhyt harjoitus palautti mieleen ja ruumiiseen.

Lapsi on jo kylpenyt, sitten on meidän vuoro. Illaksi odotellaan vielä vieraitakin, siskoni pistäytyy pitkäksi aikaa yhdeksi yöksi matkallaan Raahesta Pirkanmaalle. Istutaan ja jutellaan, päivitetään kuulumiset -- se ihana puoli tässä kotona olemisessa on, että voi "kouluiltanakin" valvoa halutessaan myöhään ilman huolta siitä, miten seuraavana päivänä jaksaa sitätätätuota.

Ihan hyvä tammikuun viimeinen.

30 January 2010

lauantain listat

Kuun alussa mainitsin kirjan nimeltä Do Good Lives Have to Cost the Earth, ja lupailin silloin kirjoittavani kirjasta joskus vähän enemmän. Sen uudelleenlukeminen on kuitenkin nyt vähän jäänyt, kun jäin totaalisesti koukkuun joululahjaksi saamaani Siri Hustvedin kirjaan Kaikki mitä rakastin -- en voi ymmärtää, miksen ole lukenut sitä aiemmin!

Tuon ensiksi mainitun luin kuitenkin jo puolitoista vuotta sitten, ja mielellään sen lukee uudelleenkin, niin loistava kirja se on. Siinä pohditaan ympäristöasioita ja ekologisempaa elämäntapaa monelta kantilta; se sisältää paitsi kivoja konkreettisia faktoja (tiesittekö esimerkiksi, että tammikuun kolmanteen mennessä keskivertobrittiperhe on kuluttanut yhtä paljon luonnonvaroja kuin kymmenhenkinen tansanialaisperhe vuodessa?) myös toinen toistaan mielenkiintoisempia visioita siitä, millainen ekologisempaan elämäntapaan heittäytynyt länsimaalainen yhteiskunta voisi olla.

Kirjan pääviesti on, että ekologisia valintoja ja ympäristöystävällisempää elämäntapaa ei pitäisi ajatella luopumisena ja sen kannalta mitä menettää, vaan sen mitä hyvää niistä seuraa. Tätä miettiessäni tulin ajatelleeksi, että vaikka itse ajattelenkin autottomuuttamme ja ostolakkoani lähes pelkästään positiivisesti, tänne niistä tulee lähinnä valitettua. Niinpä päätin lauantain kunniaksi kirjoittaa kaksi hyvää listaa.


Hyvää autottomuudessa:
- Suorat säästöt ovat valtavat. Laskin, että säästämme paitsi polttoaine- ja korjauskuluissa, myös vakuutuksissa ja veroissa noin 400 euroa kuussa. Olemme toki ajaneet autolla paljon enemmän kuin tarvis on ollut, joten polttoainekulumme olivat melkoiset, mutta silti. Neljä sataa on aika paljon.
- Lisäksi kertyy välillisiä säästöjä. Esimerkiksi joulukuun ruokaostoksemme (joulusta huolimatta!) olivat pari sataa euroa pienemmät kuin keskiverto-ostoksemme edellisen puolen vuoden aikana. Ostoksia on ollut pakko järkeistää koska a) kauppaan ei tule lähdettyä jokaisen pikku asian tai mieliteon vuoksi, ja b) pyörällä tai käsin ei saa tuotua kotiin kerralla kovin suurta määrää ostoksia.
- Edellisen seurauksena meillä menee vähemmän ruokaa roskiin (!!!) kuin ennen. Koska kauppaan ei tule niin helposti lähdetyksi, on syötävä sitä, mitä kotona on. Myös viikon ruokalista tulee suunniteltua tarkemmin jo etukäteen, koska kaupasta ei pysty kantamaan kotiin kaikkea, mitä mieleen juolahtaa.
- Olemme myös huomanneet, mitä kulutamme kohtuuttomasti. Esimerkiksi kahvia saattaa mennä neljä pakettia viikossa, ja nyt kun asia on huomattu, olemme myös tehneet pieniä muutoksia kahvinjuontimme suhteen.
- Kaikenlaisen hupiajelun (ja myös hyötyajelun) loputtua tulee liikuttua ja ulkoiltua enemmän, sekä kaupassa käymisen ja asioiden hoitamisen vuoksi että muuten vaan.
- Koska liikumme hitaasti, lapsi ehtii havainnoida ympäristöään enemmän kuin auton kyydistä. Voi että, miten hän nauttii kärryillä kulkemisesta, ja pulkkailusta vielä enemmän!
- Löydämme uusia paikkoja, kun emme suhauta nopeasti pisteestä a pisteeseen b. Havainnoimme enemmän ympäristöä, näemme kaunista, löydämme paremman ruokakaupan, sen sellaista.
- Nyt kun junat ovat kulkeneet aikataulussa, mies on yliopistolta tullessaan virkeä ja hyväntuulinen. Ei enää lähes-rattiin-nukahtamisia aamuisin, eikä tippaakaan road ragea, valitusta hulluista, joita tielle päästetään.
- Olemme enemmän kotona kuin aiemmin. Ei niin, että miehen kanssa vuorottelisimme lapsen hoidossa, kun kumpikin vuorotellen käy milloin missäkin (tämä on loppunut melkein kokonaan). Olemme kotona yhdessä, teemme kotijuttuja, eikä meillä yhtäkkiä ole kiire minnekään.
- Lapsi oppii ekologisuudesta jo pienenä. Ennen pitkää nimittäin koittaa se aika, kun hän ymmärtää kysyä, miksi meillä ei ole autoa, vaikka kaikilla muilla on. Lisäksi hän oppii pienestä pitäen liikkumaan ja ulkoilemaan enemmän kuin hän tekisi jos meillä olisi auto. Nykylapset kun kuulemma ovat tosi huonossa kunnossa, se käy ilmi esimerkiksi koulun liikuntatunneilla.



Hyvää vaatteidenostolakossa:
- Katson omaa vaatekaappiani uusin silmin. Löydän sieltä vaatteita, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ja käytän valikoimaa laajemmin nyt kun olen huomannut, miten laaja se todellisuudessa on.
- Edellisen seurauksena pyykkään harvemmin. Kun olen ottanut koko valikoiman käyttöön, huomaan yhtäkkiä, että minun vaatteideni takia pyykkiä ei itse asiassa tarvitsisi pestä kuin pari kertaa kuussa. (Nyt pesen sukkani ja alusvaatteeni miehen tai lapsen pyykkien seassa, ja noin kerran kuussa muita vaatteitani.)
- Huomaan myös katsovani lehtien muotikuvia uusin silmin, ei tuotekatalogeina vaan tyylioppaina. Ennen katsoin, että kappas, tuollaisen voisin ostaa. Nykyään, että kappas, voisihan sen noinkin pukea.
- Ostolakko motivoi liikkumaan enemmän ja herkuttelemaan vähemmän, sillä suurin osa vaatteistani on tällä hetkellä (niin kauan kun en pääse näistä raskauden myötä tulleista senteistä eroon) pienempiä kuin minä. Ehkä jo kesällä mahdun kaikkiin farkkuihini (niitä on noin kymmenen paria...) enkä vain kolmiin! Tätä on muuten todellakin syytä toivoa, mikäli päätän palata syksyllä töihin, sillä suurin osa "siisteistä" vaatteistani on tällä hetkellä 2 numeroa liian pieniä...
- Ostolakossa ollessaan huomaa myös vaatekaapin turhuudet. Konkreettisin esimerkki tästä on se, että kun aiemmin viikolla surin lenkkikenkien puutetta, aloin samalla myös miettiä, että ainakin ne, ne ja ne saapikkaat voisin kevyesti vaihtaa hyviin lenkkikenkiin!
- Luultavasti ostolakko muuttaa kulutustottumuksiani myös jatkossa, kun huomaan, etten oikeasti tarvitse kaikkea uutta. Ainakin ehkä-vaatteita tulee varmasti ostettua vähemmän.
- Selvää on, että tästäkin tulee säästöä. Säästön määrä tietysti riippuu aiemmasta kulutuksesta, minulla se on n. 1000 euroa vuodessa... Huomaan muuten selailevani erilaisia matkaoppaita ja kuvakirjoja ajatellen, että ehkä kaiken tämän säästön ansiosta voimme lähteä syksyllä jollekin matkalle, sillä olemme puhuneet siitä kauan. Tosin ulkomaan matkailu ei ole mikään ekoteko, enkä toisaalta uskokaan, että meillä olisi siihen varaa. Mutta kotimaassakin on onneksi paljon nähtävää.


Säästöstä puheen ollen, energiapolitiikkamme on alkanut tuottaa selvää tulosta, marras-joulukuun sähkölasku oli n. 250 euroa pienempi kuin viime vuonna samaan aikaan. (Se olisi vielä pienempi, ellemme lämmittäisi paria huonetta ylimääräisillä sähköpattereilla lapsen takia.) Eläköön kerrospukeutuminen ja villasukat!

28 January 2010

pink and stuff




Tämmöisellä pakkasella pitää viedä vuodevaatteet ulos, sillä olen viikonloppuna lukenut pölypunkeista. Ja nyt minua kutittaa aina sängyssä, ja varmasti lapsen ihottumakin johtuu niistä, täytyyhän sen johtua, kun niitä on kuulemma erityisesti vanhoissa taloissa ja meidän on melko vanha. Pelastaakseni lapsen ensimmäisenä aloitan hänen huoneestaan, kaikki pihalle vaan, paitsi patja, sen voi varmaan imuroida. Tässä talossa on kauheasti pihalle vietävää!

Meillä tuulee sisään eteisestä päin, eikä keittiön ja aikuisten makuuhuoneen oviaukoissa ole kynnystä sillä täällä on asunut vanha mies, joka ei enää viimeisinä vuosinaan ole päässyt kynnysten yli. Reiät tilkitään milloin milläkin viltillä, kynnystä yritetään etsiä puuvajasta muttei löydy, siellä sen kuitenkin pitäisi olla, mies on nähnyt. Lapsi menee mielellään ovien viereen ja kurkistaa viltin alle, voi mikä tuuli sieltä käy.

Aamulla tekee mieli lappapuuroa, sellaista samettisen pehmeää jollaista äiti pakotti lapsena syömään, niin moni on siitä viime aikoina kertonut että tekee hirveästi mieli, mutta meillä ei ole mannaryynejä koska mies ei voi niitä syödä. Löydän kuitenkin aarteen jääkaapin perältä, syksyllä tekemääni puolukkasurvosta, jota sekoitan rasvattomaan luonnonjogurttiini. Kauppalistalla lukee aina "mautonta jugurttia", muuten mies ei tiedä mistä on kyse.

Luen että nykyihmisellä on hirveän huono ryhti, ja huomaan heti että omanikin on. Toisin kuin olen luullut, suorassa seisominen ja istuminen kuulemma helpottavat alaselkäkipuihini, eivät pahenna niitä, ainakin jos olisi ryhdikäs koko ajan. Päänsärytkin voisivat mennä pois, vedän heti hartiat vähän taaemmas ja nostan leukaa vähän ylös. Pieni vatsalihasten jännittäminenkin kuulemma auttaisi, ja rentoutus alexander-tekniikalla, sitä voisi kokeilla.

Tänään näen kaiken vaaleanpunaisena, ja se on paljon pehmeämpää kuin vaikkapa punainen, taitaisikin olla melko surkea päivä jos koko ajan vain näkisi punaista.

27 January 2010

reunoista, pakkasukosta ja punajuurista


Meidän talossamme on kuljettava varoen. Oven takana, joko siihen nojaten tai vatsallaan maaten ja oven alta kurkistellen, saattaa nimittäin väijyä joku pieni. Joku, joka ei osaa itse varoa ovenavaajaa; joku, jonka mielestä on ihastuttavan hauskaa työntää kätensä oven toiselle puolelle oven alitse. Joku, joka ei vielä ymmärrä, että jonkun toisen avatessa oven pikaisesti ja kiireellä voi tulla iso pipi.

Jotenkin tuolle pienelle omien polkujensa kulkijalle olisi onnistuttava opettamaan varovaisuutta. Tai sitten tarvitaan reunat. Reunat olohuoneen avotakkaan, jonne joku pieni mielellään kiipeä istumaan ja juhlimaan hienoa suoritustaan, mutta josta hän ei vielä ymmärrä tulla peruuttamalla pois. Reunat eteisen portaisiin, sillä joku pieni tässä talossa ei vielä taida ymmärtää portaiden käsitettä, sitä, että niiden tehtävä on viedä ylhäältä alas tai toisin päin.

Ja kaikista eniten tarvitaan reunat aikuisten sänkyyn. Ei sellaiset pysyvät niin kuin lasten pinnasängyissä, vaan sellaiset niin kuin siellä lasten hohtokeilauspaikassa Englannissa; sellaiset, jotka voi nostaa paikalleen tarvittaessa, melko korkeat nostettavat, että äiti voisi niinä aamuina, kun ei kertakaikkiaan pysty olemaan aamuvirkku, ottaa jonkun pienen sänkyynsä levätäkseen siellä vielä hetken. Sellaiset, että niiden avulla joku pieni pysyisikin siellä, sillä hän ei vielä oikein ymmärrä reunoja.

***

Kummallinen sää: Kun lopulta pääsen ylös sängystä, lapsi on jo syönyt aamupuuronsa isän kanssa. Juon kahvia, jatkan teellä kun kahvi loppuu kesken, ja sitten alamme varustautua. Kerros kerroksen päälle, sillä aiomme uhmata lapsen kanssa lumipyryä ja pakkasukkoa, on -15 ja tuulee, mutta kahvia on saatava ja vähän muutakin.

Mutta kun pääsemme lopulta ulos -- ja se kestää melkoisen kauan, kuten kaikki pienten lasten vanhemmat tietävät -- omituinen valoilmiö näyttää heijastavan puiden latvat roosaksi, ja pian pyrykin muuttuu hiljaa leijaileviksi hiutaleiksi. Aurinko paistaa lasta silmään, vedetään kuomua alas ja kävellään vähän nopeampaa, näkeeköhän se edes ulos tuolta?

Lähimmässä kaupassa on parempaa kahvia kuin siinä marketissa, johon aina ajoimme autolla, luomukahvia kauniissa pussissa. Ja intialaista vihreää reilunkaupan teetä, ja rajattomasti mausteita. Onneksi ei ole autoa, muuten en tuonne olisi eksynytkään, noille apajille. Vähän kuivattua timjamia mukaan, sillä pakkaspäivänä on saatava punajuurta ja pinjansiemeniä, siis tofu-juurespaistosta ja vihreää salaattia. Ja kun astumme kaupan ovesta ulos, lunta ei sada enää ollenkaan, aurinko helottaa ja tuuli yltyy melkein silmissä.

Kotimatka on tehtävä mutkan kautta, suojaisista paikoista, sillä vastatuuli on valtava. Naapureiden talot näyttävät auringossa siltä, että ihan kuin kävelisimme vanhaa kylänraittia, mutta lapsi ei sitä näe, hän nukkuu jo. Pieni jatkaa uniaan kuistilla, mies on laittanut keittiön uuniin tulet, ja ennen heräämistä ehdin juoda luomukahviani sekä selata ostamani Country Livingin, lupaavan tuhdilta lukupaketilta näyttää.

Ja ehkäpä nämä ovat pakkasukon viimeiset puhallukset, ehkä se vetää syvään henkeään ennen kuin ryhtyy kesäunille; mutta nyt tarvitaan vielä kahvia, teetä ja punajuurta, paljon että pysyy lämpimänä. 

25 January 2010

ostolakosta ja urheilusta





Eilinen jumppa oli juuri semmoinen kuin toivoinkin: ihan kaikkea en jaksanut rankimman kaavan mukaan tehdä, mutta pysyin kuitenkin mukavasti mukana. Parantamisen varaa siis jäi, mutta ei tullut sellaista oloa, että olisin ihan surkeassa kunnossa. Tämä innostaa minua varmasti jatkamaan.

Tänään lihakset ovat vähän kipeät, mutta olo on ollut valoisa ja levollinen koko päivän. Hyvä mieli siitä, että on saanut lähdetyksi liikkeelle eikä vain kaivautunut syvemmälle sohvan pohjalle. Voi mikä onni oli löytää ystävä, joka lähtee mielellään jumppaan kanssani -- tai kevyelle palauttavalle lenkille, kuten tänään!

Vauvauinnista olen ihan yhtä innoissani, ellen enemmänkin. Olen nuorempana harrastanut uintia aktiivisesti, joten on ihanaa päästä polskimaan pikkuneidinkin kanssa. Ehkäpä hän saa siellä myös vähän kulutettua tuota ehtymätöntä energiaansa, ja saamme rauhallisen lauantain... Sopivia uikkareita minulla ei tosin ole, mutta niitähän voi vuokrata uimahallilta. Valitettavasti ihan kaikkia urheiluvaatteita ei kuitenkaan saa vuokralle, ja tämä alkaa osoittautua hienoiseksi ongelmaksi.

Eilen jumpassa jumppakenkäni osoittautuivat käyttökelvottomaksi. Ovatko ne joskus muka mahtuneet jalkoihini? Voiko kengänkoko kasvaa lisäkilojen kertyessä? Ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen jouduin heittämään kengät jalasta, mutta onneksi se ei kuitenkaan haitannut menoa. Hiukan epävarmalta hyppely tosin sukat jalassa tuntui, ja jotenkin en hygieniasyistä voi kuvitella meneväni jumppasaliin avojaloin. Ei auta kuin alkaa kaivella kaappeja jonkinlaisten kenkien toivossa.

Tänään lenkille lähtiessä puolestaan huomasin, ettei minulla ole a) talvilenkkikenkiä (liekö kesäksikään) eikä b) päälle mahtuvia toppahousuja. Vedin lähtiessä jalkaani miehen sadehousut, niiden alle lämpökalsarit ja collegehousut, ja olin polvista lanteille umpijäässä tullessani kotiin. Omat toppahousuni ovat minulle liian pienet, miehen puolestaan painavat (?!?!?) niin julmetusti ettei niitä voinut kuvitellakaan lenkkeilyhousuiksi. Kenkien asiaa ajoivat talvikäyttöön (muttei lenkkeilyyn) tarkoitetut tennarit, ja kuten voitte kuvitella, se tuntuu nyt jalkapohjissa ja nilkoissa.

Ystäväni oli oitis patistamassa minua paikallisen urheilukaupan alennusmyyntiin kenkiä ostamaan. Toppahousuja nyt ei luultavasti niin pitkään enää tarvitsekaan, kenkiä sitäkin enemmän, sekä talvi- että kesäsellaisia. En kuitenkaan haluaisi antaa periksi uudenvuoden lupaukseni suhteen ja rynnätä kenkäostoksille.

En ole koskaan ollut mikään välineurheilija, en aktiivisempana urheiluaikananikaan, ja minulle on aivan sama, millaiset housut, paidat ja sukat minulla on jumpassa päälläni. En ole koskaan kaivannut hi-tech -urheiluvaatteita, lumilautailutakkinikin tein itse yläasteella ja se on minulla edelleen käytössä. Mutta kuten ystäväni huomautti, jos kengät ovat niin huonot että jalat eivät kestä, koko lenkkeily saattaa jäädä.

En oikein tiedä mitä tehdä, sillä sopivan kokoisia kenkiä en kyllä taida saada mistään lainaan (toppahousuja ystäväni jo vähän onneksi lupaili). Jouduin kuitenkin toteamaan, että tätä urheiluasiaa en huomannut ottaa laskuun ollenkaan tehdessäni päätöksen ostolakosta -- en tullut ajatelleeksikaan, ettei minulla ole liikuntavaatteita. Mutta kuten sanottu, en haluaisi antaa periksi. Haluaisin löytää jonkun muun ratkaisun kuin uusien kenkien ostaminen. Tätä täytyy nyt vähän miettiä, ja hyviä neuvoja otan ilolla vastaan.

24 January 2010

tavoitteena pienempi minä

En ole käynyt jumpassa pitkään aikaan, ja sen kyllä huomaa. Raskauskilot eivät ole karisseet ruokavalion ajoittaisista tiukentamisista huolimatta, varsinkaan kun en suhtaudu dieetteihin tarkasti tai elämäntapamuutoksena, kuten pitäisi. Olen aikaisemmin liikkunut paljon, pelannut joukkuepelejä, käynyt kuntosalilla, joogannut.

Nyt olen muka keskittynyt hitauteen ja henkiseen hyvinvointiin. Tiedättehän: illalla kun lapsi menee nukkumaan käperrytään sohvalle lukemaan, kutomaan, katsomaan elokuvia, mitä milloinkin. Ajatellut, että tästä sitä jaksamista saa, levosta ja rauhasta. Unohtanut, miltä tuntuu treenin jälkeen, miten energinen sitä on.

Toivottavasti muistan sen tänä iltana. Menen nimittäin jumppaan. Löysin jumppakaverin, piristyin jo pelkästä ajatuksesta, tein itselleni viikkokohtaisen liikunta-aikataulun, kuulin vauvauinnistakin, sinne olen halunnut hirveästi vaikka en mahdukaan uikkareihini -- vielä.

Klassinen bikinikunnon käsite ei kiehdo minua, vaikka otinkin tavoitteekseni pienemmän minän kesään mennessä. En halua "kesäksi bikinikuntoon", haluan takaisin hyvään kuntoon, energisyyteen, pirteyteen ja vanhoihin vaatteisiini loppuiäkseni. Toivon niin, että tämän illan jumppa innostaa vielä enemmän ja on sellainen kuin odotankin.

Kirjoitan tämän ylös tänne, jotta muistaisin ja voisin palata tähän. Että voisin tänne katsomalla muistuttaa itseäni lähtötilanteesta: olen 2-3 vaatekokoa suurempi kuin ennen odotusta, 23 kiloa painavampi ja huomattavasti laiskempi. Olen koko ajan väsynyt, hermostun herkästi, ja syön jos en keksi muuta tekemistä, vaikka muka olenkin dieetillä. Kun mies soittaa matkanvarrelta, pitääkö kaupasta tuoda jotakin, listan lopuksi sanon aina "jotain herkullista".

Siitä haluan nyt tehdä lopun. Haluan pysyä lapseni perässä sitten kun nuo haparoivat kävelyaskeleet muuttuvat juoksuksi. Haluan, että lapseni pääsee tarkkailemaan luontoa ja ympäristöään vanhempiensa mukana ulkoillen ja liikkuen. Haluan olla hengästymättä pyöräillessäni kauppaan. Haluan pitää itsestäni katsoessani peiliin. Voihan sitä kutoa, lukea ja töllöttääkin, kunhan ensin on käynyt lenkillä tai jumpassa.

Ehkä ei pitäisikään kirjoittaa haluamisesta, vaan sanoa: Siitä teen nyt lopun. Loppu. Nyt. Tänään.

23 January 2010

toisten kotona























- saa syödä samoilta lautasilta kuin lapsena
- joutuu koko ajan sanomaan "ei kiitos"
- kudotaan myssyä lapselle neuletakin ja villahousujen pariksi
- saa aamulla appelsiinikahvia pienistä kupeista
- on joka paikassa valokuvia: kirjahyllyissä, lipastoilla, ikkunalaudoilla
- saa lukea rauhassa kun toiset urheilevat tai nukkuvat päiväunia
- pääsee kirpputorille, josta voi löytää vaikka lapselle talvikengät ja sievät lapaset sekä tuttavien pikkuvauvalle oikein pieniä vaatteita
- saa istua valmiiksi katettuun pöytään ja syödä toisten tekemää ruokaa
- sattuu taas näkemään sen salaperäisen laatikon, johon äiti on 1970-luvulla kirjoittanut "ei ole tähän muitten puuttuminen" -- sen, johon on halunnut kurkistaa salaa jo teini-iässä
- on ennen kaikkea huikaisevan siistiä (sillä talo siivotaan aina lauantaina, oli se likainen tai ei)
- näkee itsensä toisessa valossa levättyään hetken tässä hitaudessa

Rentouttavaa viikonloppua kaikille!

22 January 2010

Raahe







 Niin minä sitten teen. Äkkipikaisesti, kuten minulla on tapana, vähän summanmutikassa huokaisten, pakkaan aamulla laukkuni lähteäkseni vähän tuulahtamaan ja lauhtumaan. En kaipaa irrottelua kaupungilla kaupunkiystävien kanssa, en juoksentelua kaupoissa tai iltamyöhälle kukkumista ravintoloissa, vaan rauhaa ja lepoa. Olen tylsyyden huippu: lähden vanhemmilleni.

(Oikeastaan pakkaan laukut jo edellisenä iltana, mutta olen toivottoman huono pakkaaja. Aamulla laukuista puuttuu kaikki olennainen, paitsi tietenkin toilettilaukku, jonka olen luonnollisesti pakannut pohjimmaiseksi kaiken muun sälän alle, vaikka tarvitsen sitä vielä ennen lähtöä. Aamulla siis pakkaan uudestaan.)

Lähtiessä eteisen peilistä tuijottaa itseensä tyytymätön henkilö. Siis näitä tavallisia: Kenen idea oli laittaa ensin hiukset ja sitten vasta kasvovoidetta ja meikkiä? Etpä ole tainnut taaskaan muistaa pestä hampaitasi, vai mitä? Mutta myös: Näitkö miten lapsi ilahtui nähdessään sinut aamulla? Luuletko, että on aivan oikein, että äiti jättää alle vuoden ikäisen lapsensa isän kanssa kotiin pariksi päiväksi?

Tärisen bussipysäkillä, pakkasta on 25 astetta. Ette usko, kuinka onnellinen olen tänä talvena ollut siitä, että kudoin syksyllä aivan naurettavan massiivisen kaulahuivin. Bussissa ei ole ketään muita kuin minä. Ei koko matkalla. Tai no, kuljettaja tietysti, hän ei vaikuta tippaakaan yllättyneeltä siitä, ettei yhdeltäkään välietapilta nouse ketään kyytiin. Tämä ei voi olla kannattavaa, ajattelen, ja minua suorastaan nolottaa, että minäkin olen maksanut puoli-ilmaisen opiskelijahinnan.

Perillä ei ole ollenkaan niin kylmää kuin kotona. Raahe kylpee auringossa, ei tuule vaikka niin aina rannikkokaupungeista pelotellaan ja matkalla matkahuollosta kahvilaan, jossa olen sopinut tapaavani isäni hänen ruokatunnillaan, onnistun löytämään lastenvaateliikkeen alennuksesta tuliaissammarit. Muuten ydinkeskusta on tylsä: samat ketjuliikkeet, samat Pohjois-Pohjanmaan pikkukaupunkien rumat uudisrakennukset ja mersut sekä audit, samat marketit. Jos olisi aikaa, kävelisin puoli kilometriä sivummalle, siihen vanhaan osaan. Siellä on kaunista. Kahvilassa saan onneksi eteeni cafe au laitin vadin kokoisessa kupissa. Tämä on niitä harvoja asioita, joita kaupungista kaipaan.

Kyyti tulee pian, pääsen vanhempieni kotiin, jääkaapissa on minua varten äidin työpaikalta ostettu kasvissosekeitto. Muutenkin äidin kaapit ovat ihmeelliset: niistä löytyy seitkytluvulta peräisin olevaa sellerisuolaa, kaikenlaisia hilloja, ja onneksi myös vihreää teetä. Pari vuotta vanhaa, mutta ei se haittaa.

Tässä sitä nyt ollaan, lomalla. Tarkoitus olisi alkaa opiskelemaan, mutta tämä hiljaisuus on niin korvia huumaavaa, että en halua rikkoa sitä vielä kirjoista ja papereista päähän tunkeutuvalla teoreettisella keskustelulla. Kuuluu vain pakastimen hurina, välillä kelloni osuu tietokoneeseen, klik. Siinä kaikki. Onhan tässä sunnuntaihin asti aikaa, jos aloittaisi vaikka sillä aiheeseen löyhästi liittyvällä romaanilla, joka eilen postissa tuli.

21 January 2010

sinne ja takaisin















































Ilmassa on selvästi lomakuumetta. Liivia kirjoittaa pariisinikävästään, Kirjailijatar muisteli hiljattain Lissabonia, uusimmassa blogituttavuudessani Mizyéna kuvaa arkea Tunisiassa, mies alkoi puhua matkasta Irlantiin ja Oliviassa oli upea juttu katalonialaisesta hevostilasta. Tässä kahdenkymmenen asteen pakkasessa lähtisi kyllä mieluusti lämmittelemään muuallekin kuin kahvikupin ääreen, jos vain ensin uskaltautuisi ovesta ulos. 

Vaan minäpä uskaltauduin, ihan pienelle matkalle vain, postilaatikolle ja takaisin. Kylmä virtasi sisään risaisten kotifarkkujen koloista, vaan kylläpä kannatti. Kerrankin siellä oli muutakin kuin laskuja: äidin joululahjaksi tilaama Evita, koulujuttuihin vähän mutta ei stressaavasti liittyvä Heather O'Neillin romaani, miehen toivoma Gilmoren tyttöjen toinen tuotantokausi, sekä kaivattuja alennusleffoja. Varsinkin Mammuttia olen odottanut, Michelle Williams on minusta aivan törkeän suloinen ja kaunis, ja samaa voisi oikeastaan sanoa myös Gael García Bernalista, enkä vielä tähän päivään mennessä ole nähnyt yhtäkään Moodyssonin elokuvaa, josta en olisi pitänyt.

Myös mies palasi matkaltaan, lupasi hoitaa lasta illan että saan vähän levätä, vaikka hän ei kyllä taida arvatakaan, kuinka kuluttavaa on olla kolme päivää yksin alle vuodenvanhan villikon kanssa. Ihanan kyllä, mutta välillä vähän turhan vauhdikkaan. (Jonna kirjoitti eilen loman tarpeesta, ihan kuin olisi lukenut ajatukseni. Olen ajatellut pitää vähän lomaa kotoa, ehkä jo viikonloppuna.)

Tänään kuitenkin tuo mainittu lepoilta ihan kotona vain. Loistavaa luettavaa ja katsottavaa ainakin piisaa, tosin mukava on olla myös kolmistaan perheen kesken ilman viihdettäkin.

20 January 2010

päivä jona aurinko vähän paistoi



Olemme toista päivää kahden lapsen kanssa. Aamujunien myöhästelyyn kyllästynyt mies lähti muutamaksi päiväksi ystävänsä luo kaupunkiin jotta ehtisi edes parille luennolle ajoissa tai pääsisi niille ylipäätään. Se tarkoittaa tietysti enemmän puuhaa minulle ja sopivassa määrin pientä ikävöintiä kaikille.

Mutta tarkoittaa se joitakin kivojakin: sellaisen ruoan syömistä, jota emme normaalisti voi miehen allergioiden takia (mozzarellasalaattia lounaaksi, vokattuja vehnänuudeleita päivälliseksi); uuden Olivian lukemista iltamyöhään keskellä sänkyä x-asennossa ja kunnon valaistuksessa (yrittäen vastustaa muotiosion houkutuksia, mutta huomaan nyt yhtäkkiä lukevani kauneusosion 'tuoteselosteet' paljon tarkemmin); kynsien lakkaamista kaikessa rauhassa tuntematta syyllisyyttä siitä, että toinen tekee juuri samalla hetkellä jotain paljon tähdellisempää; leikkejä lapsen kanssa kahden kesken.

Tänään aurinkokin kurkisti taas hiukan pilvien raosta. Kauas emme sitä päässeet ihastelemaan, sillä loukkasin eilen selkäni kantaessani polttopuita, mutta ihanalta se näytti sisältäkin käsin, ja pihatieltä. Niin piristävältä, että pöytäliinakin piti vaihtaa aurinkoisempaan muitta mutkitta, sen enempiä silittelemättä.

Mutta vaikka välimatka vaihtelun vuoksi hyvää tekeekin, huomaan miten arvokasta on saada jakaa tämä tavallinen arki toisen kanssa. Tarkoittaa pieni poissaolo sitäkin, että sen jälkeen osaa taas arvostaa läsnäoloa eri tavalla.

18 January 2010

valosta




Luettuani himalaisen kirjoituksen siitä, miten valon ajattelu voi kirkastaa päivän sunnuntaiolosta huolimatta ja huomattuani, miten pink floyd -päivillä ja valon määrällä on lähes suora yhteys, aloin miettiä valon olemusta.

Miten ihmeellistä oli herätä tähän aamuun, kun aurinko pilkotti sälekaihdinten raoista makuuhuoneeseen, miten sitä heti tiesi, että tästä ei tule ainakaan huono päivä. Ja miten lapsi nauroi ääneen katsellessaan ulos ikkunasta, auringonsäteet leikkivät lumella; vaikka ikkunasta katselu onkin yksi lempipuuhista, tänään se tuntui olevan erityisen ihmeellistä.

Ja vaikka auringon ilo olikin vain valitettavan väliaikaista, nuo aamupäivän säteet leimasivat koko päivän iloiseksi, hyväntuuliseksi -- kuinka valo meihin vaikuttaakaan.

Olen lukenut viikon sisällä paljon Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaista; politiikasta, kirjallisuusteoriasta, mutta myös heidän maailmankuvastaan ja elämänkatsomuksestaan. Jollakin tapaa tämä valoasia ja heidän näkemyksensä siitä, miten kaikki maan päällä on osa samaa luomistyötä, tai oikeastaan jatkuvaa luomisprosessia, ja miten ihmisen elämä etenee luonnon syklien mukaisesti; jotenkin nämä kaksi ajatusta limittyvät nyt mielessäni.

Että ihminen on riippuvainen kaikesta ympärillään, ei vähiten valosta; miten mieli on ammoisista ajoista oppinut riemuitsemaan auringon ravitsevasta valosta; että ”all are my relations”, kuten joku teoreetikko, jonka nimeä en nyt muista, alkuperäiskansojen filosofian kiteytti.

Meillä olisi siitä niin paljon opittavaa. Nina Simonen versiossa Here Comes the Sunista voi muuten melkein kuulla auringon. Ehdottomasti minun tämän kevään soundtrackini, niitä aurinkoisimpia hetkiä vielä odotellessa.

17 January 2010

sadas









Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa jotain erikoisen maagista tai vähintäänkin järjestää arvonta. Tuon jälkimmäisen voisin tässä kevään mittaan tehdäkin, ostamattomuusvuoteni hengessä lahjoittaa nopeimmille kaapistani käyttämättömiä vaatteita ja laukkuja tai jotakin sellaista. Mutta ei tänään, nyt on pakko kirjoittaa arjesta ilman rahtustakaan lisättyä taikaa.

Löytäessäni perjantaina postilaatikosta Anna Bergenströmin upean, houkuttelevan keittokirjan Rakkautta, oliiveja ja timjamia tajusin yhtäkkiä ostaneeni tammikuun aikana merkillisen paljon kirjoja (keittokirja, sisustuskirja, romaani), cd-levyjä (kaksi Anna Ternheimia) ja elokuvia (neljä). En tiedä, kumpaan tämä liittyy enemmän, televisiottomuuteen vai siihen, etten saa ostaa vaatteita, mutta muutamia huomioita kuitenkin tein:

- Koska ajattelin etukäteen, että vaatteiden ostamistarve saattaisi siirtyä vain jonkin muun tuotteen tarpeeksi, annoin itselleni ikään kuin alitajuisesti luvan ostaa kaikkea muuta normaalia enemmän. Tätä lupaa olenkin sitten tehokkaasti käyttänyt hyväksi.

- Kun en osta uusia vaatteita, kenkiä tai laukkuja, ajattelen jotenkin, että minulla on nyt varaa ostaa enemmän muuta. Tarkoitan varaa kahdessa merkityksessä -- että rahaa on enemmän, ja toisaalta, että voin puhtaalla omallatunnolla ostaa enemmän muuta.

- Kaikki ostamani tuotteet ovat olleet tarjoustuotteita, joista yhtäkään en olisi ostanut normaalihintaisena. Sanoin joskus aiemminkin, että haksahdan alennuksiin helposti, mutta en ole aiemmin pistänytkään merkille sitä, miten helposti ostan etenkin sellaisia tuotteita, jotka maksavat alle 10 euroa. Onkohan takavuosien ärsyttävä mainoslause "kymppihän riittää!" jäänyt aivoihin soimaan kuin naarmuuntunut lp-levy?

Toisaalta en pidä ns. viihteen ostamista kovin pahana asiana muutenkaan, jos ostokset todella tulevat käyttöön. Toki olisi ekologisesti kestävämpää tilata levyt ja elokuvat suoraan tietokoneelle ja lainata kirjat kirjastosta, mutta tykkään kuunnella musiikkia myös olohuoneessa ja katsoa elokuvat isolta ruudulta.

Mitä kirjoihin tulee, varsinkin keitto- ja sisustuskirjojen lainaaminen kirjastosta on minusta aivan toivotonta, koska niitä pitää voida selailla ajan kanssa, niihin pitää voida palata monta kertaa jos ne ovat hyviä, ja niitä pitää voida "sotkea" -- tehdä merkintöjä, taittaa sivunreunoja, kaataa kahvia.

Täytyy kuitenkin vähän tarkkailla tätä ostelua jatkossa, sillä a) varaa ei ole kummassakaan merkityksessä rajattomasti, ja b) vaatelakkoni tarkoitus ei suinkaan ollut alkaa kuluttaa holtittomasti kaikkeen muuhun. Se kuitenkin sanottakoon, että kaikki tähän mennessä postilaatikkoon kolahtaneet noista yllämainituista ovat olleet loistavia ostoksia. Ehkä olisin pärjännyt ilmankin, mutta kun ne nyt on jo ostettu, ne kyllä varmasti tuovat arkeen lisää taikaa, kukin omalla tavallaan.

16 January 2010

lauantain lista















- kudo kaulahuivi valmiiksi
- katso ohjelma intialaisesta ruoasta
- lumoudu lisää Rakkautta, oliiveja ja timjamia -kirjasta
- tee lista siemenistä + muista kaupasta ostettavista
- kirjoita tunnisteet tämän vuoden blogiteksteihin
- rappaa ruokapöydästä irti muovipäällyste 
- pidä tulta keittiön takassa
- valloita olohuoneen sohva
- katso uudestaan loistava Margot At the Wedding  
- lue jotain hyvää kirjaa ja lehtiä
- tee lisää tuoremehua, vaikka porkkanasta
- naura yhdessä lapsen kanssa
- unohda opiskelu tänään!

15 January 2010

parasta juuri nyt
































Etsiessäni monitoimikoneeseen sopivaa raastinterää lapsen omenaraastetta varten innostuin kaivamaan muovipusseista ne muutkin kyseisen koneen osat, joita en ollut tarvinnut vielä niiden kahden vuoden aikana jonka koneen olen omistanut. Paljastui, että koneeseen kuului sekä sitruspuristin että mehulinko.

Voi onnea ja autuutta! Mikään ei ole parempaa kuin tuorepuristettu omena-appelsiini-klementiinimehu, jonka valmistuksessa sivutuotteena koko keittiön täyttää aito hedelmäinen tuoksu. Mitään uskaliaampia mehuja en ole vielä tehnyt, mutta porkkana- ja kurkkupohjaisia on kyllä kokeiltava.

Marraskuisesta ruokavalion puhdistuksesta on jäljellä enää muisto vain, tällaisena hyisenä ja pimeänä tammikuuna elimistö suorastaan tarvitsee kuumaa kaakaota, mutta jouluähkyn jälkeen olen taas kiinnittänyt vähän enemmän huomiota syömisiini. Äidin kirjahyllystä löytyi 1980-luvun hittidieettikirja Elämäsi kuntoon, jota olen ruokapöytälukemisina vähän selaillut kiinnostuneena.

Vaikka en kirjan "tieteellistä" ja pikkutarkkaa dieettiä pystyisikään noudattamaan, on pakko todeta, että sen lähtökohdat ovat monia nykyisiä ihmedieettejä ja hollywood-hullutuksia järkevämmät. Muutamia perusasioita olen pistänyt mieleen ja yrittänyt noudattaa:

1. Ennen puolta päivää syödään vain hedelmiä ja huolehditaan kehon nesteytyksestä tuorepuristetun mehun, veden ja kahvin avulla. (Jälkimmäisen dieetti käytännössä kieltää, mutta minä en. Tosin olen taas yrittänyt vaihtaa edes muutaman kupillisen valkoiseen tai vihreään teehen sekä sitruunaveteen.)

2. Yhtä lukuun ottamatta ateriat koostuvat pääosin vesipitoisista ruoista, eli hedelmistä ja vihanneksista (ja oma lisäykseni: marjoista). Niitä ei keitetä, paisteta, höyrytetä tai muutenkaan kokata, vaan syödään raakana. Lisäksi niiden tulee olla mielellään tuoreita, tai ainakin mahdollisimman vähän prosessoituja (ts. ei säilykkeille, kyllä pakastetuille tai kuivatuille). 

3. Yhdellä aterialla päivässä voi syödä "kiinteää" ruokaa, eli (keitettyä, höyrytettyä, paistettua) pastaa, viljaa, riisiä, juureksia, palkokasveja, kalaa. Vilja- ja riisituotteiden tulee olla täysjyvää, ja lihaakin saisi syödä, mutta minä en niin tee. Tarkalleen ottaen yhdellä aterialla saisi syödä yhtä kiinteää ruokaa. Siis joko riisiä tai leipää, pastaa tai kalaa. Silkkaa hulluutta, sanon minä.

4. Maitotuotteita dieetti ei käsittääkseni kiellä kokonaan, mutta niitä käytetään hyvin vähän, mielellään luomua. Meillä ei muutenkaan käytetä niitä paljon laktoosi-intoleranssin takia. Mutta ihmeekseni olen huomannut, että vatsani kestää luomumaitoa vaikkei tavallista kestäkään!

5. Ei lisättyä sokeria, valkoisia jauhoja, mitä näitä nyt on, näitä nykydieetteihin automaattisesti kuuluvia, mutta 80-luvulla ovat olleet suorastaan kumouksellisia huomioita. 

6. Kahdeksan jälkeen illalla ei saa syödä. En ole oikeastaan noudattanut tätä kohtaa kovinkaan tunnontarkasti. En voi sille mitään, että haluan illalla täysjyväpaahtoleipää tai joskus suklaata...

Näillä mennään, ja mukavalta tuntuu. Varsinkin nyt, kun on oma mehulinkokin, eikä tarvitse enää kantaa kaupasta niitä kalliita tuorepuristettuja mehuja. Olo on kevyt, ja toivottavasti kohta olemuskin, vaikkei se nyt pääasia olekaan, vaan se, että hyvästä ruoasta tulee hyvä mieli. (Näin haluaisin opettaa lapsenkin syömään, mutta ainakin toistaiseksi mennään virallisilla linjoilla.)

14 January 2010

pink floyd -päivä




Sumuinen päivä, sekä ulkona että sisältä. Kummallinen.

Semmoinen, että yrittää kirjoittaa lyhyesti ja vähän, sekä tänne että tuohon koulutyöhön, vaikka oikeasti haluaisi perustella itseään ja ajatuksiaan, avata pienen raon omaan päähänsä.

Semmoinen, että tuntee häilyvänsä ajatuksesta toiseen, aikomuksesta toiseen, teosta toiseen, tuntee kuinka hankalaa se on toisille, että itse on semmoinen.

Semmoinen, että pitää kuunnella Pink Floydia, vaikka olisi uusia levyjäkin, koska se on tuttua. Turvallista mutta haastavaa, helppo mutta vaikea valinta.

Semmoinen, että haluaisi vain uppoutua kirjojen keinotodellisuuksiin, elää mielikuvituksessaan toisten elämää, vaikka se olisi kurjaa niin kuin Amelien Turhuuksien turuilla, paeta totta fiktioon.

Semmoinen, että oikeastaan tekisi mieli kokeilla, miltä tuntuisi sadan vuoden yksinäisyys, ihan vain tehdäkseen hyvää muille.

Semmoinen, että pesee monta koneellista pyykkiä vain voidakseen sanoa tehneensä jotakin, sitten illalla kun saa viimeinkin painaa päänsä tyynyyn ja yrittää lakkauttaa kaikki ajatukset, paitsi ne jotka seuraavat vääjäämättä mukaan uneen.

13 January 2010

pieni protestiliike



Olen usein miettinyt, että pitäisi opetella sanomaan ei. Sillä tavalla pontevasti ja vakuuttavasti, niin että viesti menisi kerralla perille, muttei pahoittaisi kuulijan mieltä. Kaipa se on jotakin kiltin tytön syndroomaa, että se on niin vaikeaa, mutta viime aikoina olen ainakin harjoitellut, ahkerasti.

Lapsi on nimittäin viimeisen kuukauden aikana oppinut protestoimaan. Yleensä protesti liittyy juuri tuohon tärkeään ei-sanaan. Siihen, että syöttötuolissa ei saa nousta seisomaan. Siihen, että pukiessa ei saa venkoilla. Siihen, että tiskikoneesta ei saa ottaa likaisia astioita. Siihen, että jääkaappiin ei saa mennä. (Lista on loputon, siltä tuntuu.)

Toisinaan protesti liittyy toki muuhunkin, kuten vaikkapa siihen, ettei äidin syliin pääse juuri silloin kun äiti syö, tai että ei yletä johonkin, tai että pukeminen ei tapahdu tarpeeksi nopeasti kun on kiire leikkimään, tai että pitää syödä puuroa vaikka äiti ei laulakaan eläinlaulua, tai ihan vain valokuvattavana olemisen sietämättömään tylsyyteen.

Protestin äänekkyys- ja vakavuusaste tuntuu kasvavan päivä päivältä. Ensin se oli ilkikurinen vilkaisu ennen kielletyn asian tekemistä, ja sen jälkeen kikatus, kun taas kerran kielletään ja haetaan pois. Sittemmin se on muuttunut jonkinlaiseksi kiljunnan ja ärjynnän väliseksi huudon tyyppiseksi, joka yhdistyy irvistelyyn ja nyrkin puimiseen. Pahimmillaan -- tai säälittävimmillään -- se on alahuulen väpätystä ja parin pienen kyyneleen tirauttamista silmäkulmasta. Ei kunnon itkua, vaan itkun tekoa.

Mutta vaikkei se kunnon itkua olekaan, on ein sanominen sen jälkeen vietävän vaikeaa. Sitä tuntee itsensä jonkinlaiseksi äitihirviöksi, ankaraksi totalitaariseksi diktaattoriksi, joka kieltää kaiken hauskan. Entä vienkö eiltä pohjan pois, kun otan syliin ja lohdutan?

Mutta harjoiteltu siis ainakin on. Kunpa osaisin vielä soveltaa tätä taitoa työelämässä sitten tulevaisuudessa. Ei kai sen ein sanominen pomolle tai vaativalle työkaverille voi olla yhtään vaikeampaa. Heistä sentään tietää jo etukäteen, ettei luvassa ole itkua, vaan pelkkä hampaiden kiristelyä.