12 January 2010

buyer's remorse



Eilen lähdin saattelemaan veljeäni asemalle mielessäni tarkkaan suunniteltu lista samalla reissulla toimitettavista asioista: kynttilät kynttiläkruunuun, askartelukartonkia valokuva-albumeita varten, elokuvan vuokraus, muutama tunti ennen vuodenvaihdetta "varalta" netistä tilatut vaatteet postista.

Olen todella huono vastustamaan houkutuksia ja koukutuksia. Ensimmäisiä on joka paikassa, mutta jälkimmäisistä pahimpia minulle ovat lehdet, joita videovuokraamo-kioskin lehtihyllyssä oli joka lähtöön. Elokuva löytyi, mutta eipä se siihen jäänyt. Poikettuaan listastaan jo ensimmäisellä pysähdyksellä joku muu olisi saattanut kiristää kukkaronsa nyörejä, mutta minulle tapaa käydä päin vastoin: koska en ole pysynyt listassani tähänkään mennessä, ajattelen, ei minun tarvitse pysyä siinä jatkossakaan.

Kun siis pyöräilin sisustusputiikkiin etsimään mieleisiäni kynttilöitä, päätin jo mielessäni käydä vilkaisemassa saman katon alla olevaa kirpputoriakin. Kruunukynttilöitä ei löytynyt, muita kynttilöitä kyllä. Toisaalta olen ylpeä siitä, etten kirpputorilla vilkaissutkaan vaatteita tai laukkuja (muuta nappasin mukaani).

Pettyneenä jatkoin kynttilänmetsästystäni siinä tilpehööriputiikissa, joka on vaatekaupan yhteydessä. Peruskruunukynttilät sekä askartelukartongit löydettyäni yritin hiipiä huomaamatta vaatekaupan ulko-oven viereen strategisesti sijoitettujen alennuskorien ohi, vaikka sormeni syyhysivät vaatteita hypistelemään. Varsinkin sitä paitapuseroa, jossa oli kauniit kirjonnat kaula-aukon ympärillä, ja joka näytti ihan minulta. Yritin kuumeisesti ajatella laukussani olevaa postipakettia, mutta jotenkin se ei oikein auttanut.

Ja silloin se iski: Himo. Joitakin vaatteita oli saatava, ja koska en voinut niitä ostolakkoni vuoksi itselleni ostaa, suuntasin lastenosastolle melkein juoksujalkaa, kuin kuvitellen, että parhaat tarjoukset viedään käsistä jos tuhlaan matkalla minuutinkin. Hetken pengottuani olin löytänyt lapselleni alevaatteita jemmaan tulevaa varten, ja olisin varmaan löytänyt niitä enemmänkin, ellen olisi joutunut todistamaan kohtausta, joka sai minut voimaan pahoin.

Lapsi, joka pyytää päästä vessaan. Äiti, joka ei malta lopettaa penkomista lastaan sinne viedäkseen. Ja lopulta itku, kun se kakka sitten tulee housuun. Voiko shoppailu todella ottaa niin valtaansa, ettei jouda edes huomioimaan lapsensa tarpeita? Puistattaa vieläkin. (Oloa helpotti, tai oikeammin harmistuksen suuntasi muualle se, että kassan vieressä oli juuri sellaisia paitoja, joita minulla Listallani. Sillä, missä lukee ne vaatteet, joita aivan äärettömän paljon tarvitsen...)

Kotiin palasin mukanani aiotut ostokset sekä
- toffeekynttilöitä
- uusin Divaani
- muovinen pikkukirahvi lapsen joulukalenteriin
- vanha pellavainen kaitaliina harmonin päälle, juuri sopiva
- lapselle sukkahousut, sukat ja body, seuraavaa kokoa

Purkasin lastini, kerroin miehelle ja lapselle vaatekaupassa näkemäni tapauksen, ja kokeilin ylimalkaisesti postipaketista tulleita rintaliivejä ja farkkuja. (Niiden tilaaminen vähän ennen vuodenvaihdetta tuntui hiukan huijaukselta, mutta perustelin itselleni tarvitsevani niitä, sillä raskauden jäljiltä painoni ei ole vielä palannut entiseensä, ja minulla on todella vähän istuvia housuja, ja vielä vähemmän rintaliivejä.) Ne eivät istuneet ihan täydellisesti, mutta tuntuivat mukiinmeneviltä, joten leikkasin laput irti.

Tänä aamuna herätessäni nuo vaatteet olivat ensimmäisenä mielessäni: Mitä minä oikein ajattelin?! Uudestaan kokeilemattakin tiesin, että rintaliivien olkaimet puristivat aivan liikaa, enkä uskalla kuvitellakaan, miltä ne tuntuvat käytössä. Farkut puolestaan olivat aivan liian isot, inhottavasti lököttävät, ja minä inhoan käyttää vöitä, paitsi puhtaasti asustemielessä, niin että ne eivät purista ihoa vasten. Ja farkut olivat paljon kulutetummat kuin kuvassa näytti, ei ne jalassa voisi mennä minnekään, ainakaan talvella.

Niin, mitä minä oikeastaan ajattelin? Tasan tarkkaan tätä: Ne olisivat ainoat rintaliivit ja farkut, jotka tänä vuonna saisin. Ne olisi pakko pitää. Harkittuani asiaa aamupäivän olen päättänyt pakottaa itseni käyttämään niitä, liian pieniä rintaliivejä ja roikkuvia farkkuja. Koska ne on kerran ostettu, oikein varta vasten, niin niitähän käytetään.

Tässä minä nyt sitten istun uudet farkut jalassa, katselen ulos ikkunasta, miten ihanan lumista, eikä kukaan onneksi näe että takaapäin katsottuna näkyy vähän muutakin kuin alaselkä, ellei farkkuja vedä viiden minuutin välein ylöspäin.

7 comments:

Annika - Vaahteramäen lapset said...

Hymyilen täällä tekstillesi :)) Minäkin olen yllättänyt itseni tutkimasta postimyyntiluetteloita: Miten ihanat talvikengät... ja uudet toppavaatteetkin olisivat näillä pakkasilla tarpeen... Toisaalta olen ollut huono ostamaan itselleni vaatteita, joten luultavasti pystyn kohtuullisesti pysymään päätöksessäni.

Lehtihyllyt ovat minunkin suuri houkutukseni. Onneksi maalaiskaupoissa ei ole kovin suurta valikoimaa. Muuten voisin olla pulassa! Viime talvena kävin koko sisustuslehtikasani läpi, leikkasin parhaat jutut ja laitoin loppulehdet kiertoon. Samalla mietin, millaisen rahamäärän olenkaan tuhlannut lehtiin... voih!

Merruli said...

Tuttu ilmiö tuo, että jos jo on poikennut ostoslistalta, voi sitten poiketa enemmänkin. Voi harmi, olisivatpa vuoden viimeiset ostokset edes olleet sopivia, nyt niiden käytöstä taitaa tulla enemmän rangaistus kuin palkkio. Rintaliivien ostaminen on kyllä melkoinen taiteenlaji, kuten on muuten farkkujenkin. Kummastakin on meikäläisellä enemmän epäonnisia kuin onnistuneita kokemuksia.

Mimmi said...

Annika: Minäkin pysyn päätöksessäni ehdottomasti, vaikka houkutus on suuri jo nyt. Meilläkään lehtihyllyt eivät ole kovin kummoiset, onneksi, mutta Akateemisen lehtiosastolla voisin kaupungissa käydessäni viettää tuntikausia ja kuluttaa kasapäin rahaa. Tein saman jutun suurimmalle osalle sisustuslehdistäni kesällä, mutta osaa en raski heittää pois, ainakaan ennen kuin lapsi ehtii ne "lukea"... :)

Merruli: Totta, en koskaan aiemmin ole ostanut rintaliivejä tai farkkuja postimyynnistä, mutta nyt en ehtinyt käydä kaupoissa niitä etsimässä, ja ajattelin, että saattaisin niitä vuoden mittaan tarvita. Ehkä ne liivit sopivat, jos nämä raskauskilot alkavat karista vähän nopeampaa tahtia... Housut puolestaan olivat lopulta ihan mukavat päällä kun niitä päivän käytin, mutta ei niillä edelleenkään voi mihinkään mennä, valitettavasti.

Matroskin said...

Kauhea tuo kakkajuttu. Itse en edes vie lapsia kauppoihin.

Rintaliivien ostaminen on tosi helppoa, kun menee Viipurin erikoiskorsettiliikkeeseen, jossa on mahtava palvelu. Nykyään on vaatteiden kanssa tyhmää se, että jos miettii seuraavaan päivään (puhumattakaan seuraavasta kuusta), valikoima on jo vaihtunut tai oikeaa kokoa ei enää ole.

Mimmi said...

Matroskin, minustakin tuo kakkajuttu oli niin kamala, etten enää pystynyt edes jatkamaan penkomista hyvillä mielin.

Meilläkin on tässä pikkukylässä tosi hyvä erikoisliike, mitä tulee alusvaatteisiin, ja palvelu siellä pelaa erinomaisesti. Imetysliivini ostin sieltä, mutta ihan arkikäyttöön ei kyllä tule ostettua, sen verran hurjat hinnat siellä on. Tuo Viipurin kauppa kuulostaa kyllä hyvältä, harmi että sinne on hiukan matkaa! :)

Ja saman olen huomannut noista vaatekaupoista, valikoima vaihtuu todella äkkiä, kaipa sillä pakotetaan tietoisestikin heräteostoksiin.

Riikka said...

Osuvasti kirjoitettu. Tuttua on....Nyt sun täytyy vaan löytää joku tuttu kenelle farkut sopisivat, jotta voit hyvällä omalla tunnolla myydä ne pois (jos siis ei itse tule käytettyä). Järkyttävä kyllä tuo kaupassa näkemäsi tapaus!

Mimmi said...

Riikka: Niin minäkin ensin ajattelin, että annan ne jollekin muulle (vaikka kaveripiirissäni on hyvin vähän ihmisiä, joille ne eivät olisi liian isot). Mutta sitten aloin pitää niitä kotona, mukavat ovat, mikäpä tässä on kotona roikutellessa!