14 January 2010

pink floyd -päivä




Sumuinen päivä, sekä ulkona että sisältä. Kummallinen.

Semmoinen, että yrittää kirjoittaa lyhyesti ja vähän, sekä tänne että tuohon koulutyöhön, vaikka oikeasti haluaisi perustella itseään ja ajatuksiaan, avata pienen raon omaan päähänsä.

Semmoinen, että tuntee häilyvänsä ajatuksesta toiseen, aikomuksesta toiseen, teosta toiseen, tuntee kuinka hankalaa se on toisille, että itse on semmoinen.

Semmoinen, että pitää kuunnella Pink Floydia, vaikka olisi uusia levyjäkin, koska se on tuttua. Turvallista mutta haastavaa, helppo mutta vaikea valinta.

Semmoinen, että haluaisi vain uppoutua kirjojen keinotodellisuuksiin, elää mielikuvituksessaan toisten elämää, vaikka se olisi kurjaa niin kuin Amelien Turhuuksien turuilla, paeta totta fiktioon.

Semmoinen, että oikeastaan tekisi mieli kokeilla, miltä tuntuisi sadan vuoden yksinäisyys, ihan vain tehdäkseen hyvää muille.

Semmoinen, että pesee monta koneellista pyykkiä vain voidakseen sanoa tehneensä jotakin, sitten illalla kun saa viimeinkin painaa päänsä tyynyyn ja yrittää lakkauttaa kaikki ajatukset, paitsi ne jotka seuraavat vääjäämättä mukaan uneen.

4 comments:

Jonna said...

Minä niin tunnistan tuon tunteen. Mikähän sen tekee?

Mimmi said...

Jonna, sitä minäkin eilen mietin. Että mistä tulee se melankolinen huono mieli ja epätyytymättömyys itseen, joka tulee aivan yhtäkkiä ja on seuraavana päivänä tipotiessään.

Jonna said...

Liittyisikö jotenkin naiseuteen? En ainakaan omassa puolisossani ole havainnut mitään tälläistä tai sitten hän peittää sen todella hyvin.

Mimmi said...

Voi hyvinkin pitää paikkansa. Minäkään en ole miehessä kyllä havainnut tämmöistä masennuspäivätaipumusta. Toisaalta monet meidän sukupolvemme miehet on kyllä vielä lapsesta saakka opetettu siihen, että täytyy olla vahva eikä tunteita saa näyttää... Sen olen muuten huomannut, että aurinkoisina päivinä näitä tunteita ei yleensä juuri ole.