27 February 2010

luottokamat



Eilen lehtiä selaillessani huomasin, että minulta oli jäänyt tammikuun lopulla tullut Olivia muutamaa artikkelia lukuun ottamatta melkein kokonaan lukematta. En pystynyt vielä silloin katselemaan muotikuvia tuntematta välitöntä halua ostaa jotain, joten olin kai katsonut parhaaksi olla perehtymättä lehteen ollenkaan. Tänään imin tuosta lehdestä kaikki irtoavat pukeutumisvinkit ja kaivoin esille liian pieniä vaatteitani. Pakkohan niihin on kesään mennessä mahtua.

Olen nyt ollut kutakuinkin kaksi kuukautta ilman uusia vaatteita. Tai kenkiä tai laukkuja. En oikeastaan edes ole kokenut tarvitsevani mitään, paitsi hetken aikaa uusia lenkkikenkiä. Sekin ongelma ratkesi sillä, että tajusin voivani aivan hyvin lenkkeillä vuorelliset kävelykengät jaloissani, vaikkeivät ne virallisesti lenkkikengiksi olekaan tarkoitetut. Hyvin niillä pääsee.

Vuoden vaihduttua en usko ryntääväni samantien ostoksille. Päinvastoin, olen ajatellut ostotottumuksiani ja tehnyt päätöksen alkaa satsata ekologisiin laatutuotteisiin. Ei enää halpavaateketjujen kahdessa pesussa käyttökelvottomaksi venyviä paitoja, takapuolesta puhkikuluvia housuja tai viimeisimmän trendin mukaisia, kerran päälle laitettavia vaatteita, vaan laadukasta ja klassista, vaikka se aluksi kukkarossa näyttäisikin masentavalta. (Pidemmän päälle laadukkaiden tuotteiden ostaminen tietysti tuo säästöä.)

***

Kosmetiikan suhteen minulla olisi ekologisuuden kannalta paljonkin parantamisen varaa. Kalliita hajuvesiä ja voiteita en kylläkään itse ostele, mutta lahjaksi olen niitä saanut enkä ole kauppaan palauttanut. Syksyllä ostin ensimmäistä kertaa hintavan merkkimeikkivoiteen enkä ole katunut, sillä se on ensimmäinen omistamani meikkivoide, joka ei muutamassa tunnissa kuluta pintakuivaa, herkkää ihoani kiristäväksi ja kutisevaksi punaisten näppyjen naamatauluksi.

Muuten meikkini ja muu kosmetiikkani ovat lähinnä edullisia eläimillä testaamattomia merkkejä. Niiden ekologisuudesta en muuten oikeastaan tiedä, en ole koskaan vaivautunut ottamaan selvää, sillä pääasiassa minulla on tiettyjä luottotuotteita, joita olen käyttänyt vuosikaudet: kasvovoide, joka ei aiheuta ihossani allergiareaktioita ja kosteuttaa kunnolla; deodorantti joka ei jätä vaatteisiin raitoja, ei tuoksu ja pitää; ripsiväri, jossa on niin pieni harja, etten millään saa kiireissäni sohittua koko naamaa mustaksi.

Tuntuu ylitsepääsemättömältä urakalta alkaa etsiä ekologisempia vaihtoehtoja hyväksi havaituille tuotteille, ainakin täältä maalta käsin, kun tuotteet pitäisi tilata kokeilematta netin kautta. Toisaalta voisin myös alkaa käyttää jo sopiviksi toteamieni merkkien ekologisempia vaihtoehtoja, jos sellaisia on tarjolla. Lopulta kuitenkin käytän meikkiä ja muuta kosmetiikkaa varsin vähän, joten kovin suuria tunnontuskia en valinnoistani pode.



Mutta ne hiukset. Värjään niitä muutaman kerran vuodessa (paradoksaalisesti "mahdollisimman luonnollisen sävyisiksi"), harvoin omasta aloitteestani, mutta silti. Siskoni kampaamon käyttämät väriaineet eivät liene erityisen ekologisia, muista hiustuotteista puhumattakaan. Ja niihin minä olen koukussa, kampaamotuotteisiin joita saan kohtuullisella alennuksella, ja joita en muuten varmaan raskisi ostaakaan.

Käytän värjätyille ja kihartuville hiuksille tarkoitettua shampoota ja hoitoainetta, syvähoitavaa ja kosteuttavaa tehohoitoa kerran viikossa, hiuksiin jätettävää kosteuttavaa hoitosuihketta silloin tällöin, kiharanvirkistysainetta silloin kun haluan kiharat, tuuheuttavaa suihketta jos suoristan hiukset, kiiltosuihketta jos olen lähdössä ulos ja lakkaa lähes aina kun hiukseni viitsin laittaa. Luultavasti tuo lista ei edes sisällä kaikkea, ainakaan sellaisia tuotteita joita käytän vain harvoin, kuten vaikkapa vahaa. Mutta pitkä se on silti.

Hiustuotteideni ekologisuuden puutteesta olen ollut huolissani jo pitkään, mutta en ole uskaltanut tehdä muutosta, sillä olen onnistunut uskottelemaan itselleni, että tarvitsen jokaista käyttämääni tuotetta, että ilman niitä hiukseni menevät huonoon kuntoon tai kampausten tekeminen on mahdotonta. Aivan viime aikoina olen kuitenkin havahtunut ajattelemaan koko hiustenhoitoprojektiani kriittisemmin.

Se alkoi siitä, etten lapsen synnyttyä enää ehtinyt pestä hiuksiani päivittäin saati sitten laittaa niitä joka aamu. Jonkin aikaa kuontaloni oli aivan karseassa kunnossa: pörröinen, rasvainen ja litteä. Mutta sitä kesti vain jonkin aikaa, tarkalleen ottaen niin kauan, että a) hiukseni ehtivät tottua uusiin rutiineihin ja b) aloin syödä terveellisemmin ja lisäsin esimerkiksi pähkinöiden ja siementen määrää ruokavaliossani.

Pesen hiukset nykyään pari kertaa viikossa. Siitä huolimatta ne eivät enää rasvoitu. Jatkuva pörröisyys ja anti-frizz-tuotteiden käyttö on tipotiessään, ja hiukset kiiltävät vielä parinkin päivän päästä pesemisestä. Voisiko olla niin, että tuotteet ovat tottumuskysymys paitsi mielelle, myös keholle?

***
Haluaisin ainakin kokeilla puhdasta luonnonkosmetiikkaa. Tarkoitan tällä nyt aivan perusteisiin palaamista, kuten kasvojen puhdistusta oliiviöljyllä, mitä olen joskus tehnytkin. Tähän asti olen kuitenkin ollut aivan liian laiska ottamaan niistä asioista selvää, ja kohdalle on sattunut vain hajanaista tietoa sieltä täältä; hyviä vinkkejä otan vastaan ilolla. Muutoksen tekeminen tuskin kuitenkaan olisi alkutuskailun jälkeen yhtään sen vaikeampaa kuin vaatelakkokaan -- ja hyvän mielen saisi ainakin siitä, että on taas ottanut yhden askeleen kauemmas kerskakulutuskulttuurista.

25 February 2010

lopultakin


Niin luonto vastaa kun sinne huudetaan -- vai metsäkö se oli? Joka tapauksessa pakkanen laski/nousi aamupäivällä alle viiteentoista, ja hoidimme lapsen kanssa pukemisurakan melkoisella vauhdilla, että pääsimme ulos ihmettelemään hienoja hiutaleita sekä lumen aikaansaannoksia vakiokävelypätkällämme. Oli ihanaa päästä ulos, ja voi millaisella energialla sen jälkeen sisällä laulettiin ja tanssittiin.

Eikä riemulla todellakaan ollut rajaa, kun lumisade lakkasi, aurinko astui esiin ja mittari näytti kymppiä. Uudestaan ulos, ihailemaan auringonvaloa ja sen luomia varjoja, hengittämään puhdasta, raikasta -- vaan ei liian kylmää -- pakkasilmaa. Sinne se lapsi nyt nukahti, ja minä jaksan jatkaa näitä normaaleja päivän puuhia, pyykkäystä, siivousta, lapsen ruokien tekoa, aivan erilaisella innolla.

***

Saatoin mainita tästä aiemminkin, siitä miten naurettavan suuri huivini on lakannut olemasta ihmisten mielestä huvittava joskus joulun jälkeen. Onneksi opettelin syksyllä uudestaan kutomaan, olen ollut siitä niin onnellinen. Keväthuiviani olen väsäillyt jämälangoista jo marraskuusta lähtien, en aina osaa päättää väreistä, joten olen antanut ajatuksen hautua. Eipä tässä nyt keväthuivia vielä tarvitakaan, lauhtumista on loppuviikoksikin luvattu, vaan pakkaskelejä sentään vielä.

Se tässä kylmien säiden jatkuessa on välillä suorastaan hymyyn asti huvittanut, kuinka me suomalaiset aina vain valitamme. On liian vetinen talvi, tai sitten on liian luminen talvi, tai liian kylmä talvi -- koskaan ei ole sopiva. Mutta ehkäpä pakkaseen kyllästyneet ihmiset ensi talvena osaavat sitten olla tyytyväisiä sohjosta, eihän sitä koskaan tiedä. Olen yrittänyt sinnitellä tässä kylmyydessä positiivisin mielin erään haisla-sananlaskun avulla, joka pätee kyllä moneen muuhunkin elämäntilanteeseen:

It is possible to retaliate against an enemy,
but impossible to retaliate against storms.

Aurinkoisia loppuviikon päiviä teille kaikille ihanille!

ps. Illaksi odotellaan mitaleja (yhdistetystä) ja vieraita -- ainakin toinen tulee varmasti! :)

24 February 2010

kunnon talvi






Alamme tulla lapsen kanssa mökkihöperöiksi. Ulkoilemaan ei ole päässyt yli viikkoon, mittari näyttää sitkeästi kahtakymmentä pakkasastetta, välillä nousee viiteentoista, mutta tuuli on kova. Aurinko paistaa, sataa lunta, vuorotellen, ja lapsi katselee ikkunasta ulos, tutkii kädellään ja päälläänkin pääsisikö läpi, huutaa tätätätätätäää! ja käy kärttyiseksi näissä huoneissa.

Monta vuottahan tässä jo ehdittiin kunnon talvea toivoakin, joten ei kai parane valittaa vaikka kevättä jo salaa toivoisikin. Sisällä sylitellään, ollaan kyllästyneitä, välillä suunnataan energia yhä hurjavauhtisempiin kävelyharjoituksiin ja vaarallisen näköisiin kiipeilysuorituksiin. Taputellaan, hymyillään leveästi, nauretaan ihastuksesta ääneen kun opitaan ja osataan uutta.

Juniin ei oikein voi nyt luottaa, mies kulkee kavereidensa kyydillä kaupunkiin kouluun aina kun vain pääsee. On yhden yön kaupungissa, enkä minä osaa nukkua ilman häntä, kuulostaa siltä kuin pakastin aikoisi räjähtää, kuin talossamme olisi ylimääräisiä ihmisiä, kuin lapsi nukkuisi epäilyttävän rauhallisesti. Seuraavan päivän sinnittelen kolmen tunnin yöunilla, käyn yhtä kärttyisäksi kuin lapsikin, itkuisemmaksikin vielä. Illalla mies tulee ja pelastaa meidät jälleen kerran. Kun lapsi oppii puhumaan, hän varmasti sanoo isää sankariksi.

***

Sunnuntaina lapsi saa äidiltäni uudet lapaset, kestää hetken, ennen kuin hän ymmärtää että ne kädessä voi tarttua. Ihanat paksut lapaset, joita heilutellaan ja sitten riemastutaan, kun muutakin vaatetta aletaan pukea päälle. Eihän autoilu ihan ulkoilua ole, mutta ainakin pääsemme pois näiden neljän seinän sisältä.

Tuntuu, että aina kun ajamme mummolaani, on myrsky. Lumi pöllyää, välillä sitä tulee lisää, puut kannattelevat viimeisillä voimillaan lumen painoa. Perillä on minun vuoroni saada lahja, mummo sanoo, että kaappeja on alettava pikku hiljaa tyhjentelemään ja antaa minulle venäläisen aterinsetin, käyttämättömiä, upeita. Mistäköhän tiesikin, että tarvitsemme juhla-aterimet.

Saman katon alla on neljä sukupolvea, lapsen elämänriemu tarttuu hetkeksi kaikkiin ja olemme äänekkäitä, energisiä, innostuneita. Lähtiissä mummo kiittää meitä sydämellisesti käynnistä, sanoo että käy vähän jo tylsäksi kahden papan kanssa, että päivät ovat kaikki samanlaisia. Yritän lohduttaa, kyllä pitkän elämäntyön päätteeksi on jo aikakin levähtää, nauttia rauhasta, mutta tiedän kuulostavani kliseiseltä ja tekopirteältä.

Pitkä, kylmä talvi vaatii veronsa heilläkin. Ulkoilemaan ei juuri pääse, kun liikkuminen on jo hiukan vaikeaa, lumihangessa kahlaamisesta puhumattakaan, eikä näillä pakkasilla pihalla tarkene seistä ja katsella muuttuvaa luontoa. Kunpa tulisi jo kevät, mummo saisi suunnitella puutarhaansa, seurata ikkunasta lintujen leikkejä, joen sulamista ja tulvimista. Ja sitten kesä, puutarhaistutukset äitini ja tätieni avulla, ja lämmin sää, että voi ottaa iltapäivätorkut pihakeinussa. Se tuntuu vielä niin kaukaiselta, kutominen ja Anna Karenina eivät siinä paljon lohduta.

***

Tuntuu pahalta kuulla mummon äänessä luovuttaminen. Niin paljon on vielä kuulematta, niin paljon häneltä opittavaa, niin kuin nyt vaikka tuo aterimien tarina, se kertoo lähimmäisenrakkaudesta ja armosta. Oikeastaan tarina alkaa jo sota-ajoista, sillä mummon kuorossa lauloi paljon muitakin evakkoina Suomeen tulleita, ja he halusivat yhdessä auttaa jossakin seurakunnan projektissa rajan toisella puolen vajaat kaksikymmentä vuotta sitten.

Uutta kirkkoa rakennettiin, uskonvapaus oli saatu, paljon uskovia kastettiin nyt kun siihen oli lupa, aikuisiakin. Kummeista oli pulaa, sillä kastettuja oli vähän, ja kun tuntematon nainen pyysi mummoani pienen lapsensa kummiksi, mummoni ei hetken harkittuaan voinut kieltäytyä. Niin hän sai venäläisen kummilapsen, pienen tytön, jonka perheestä tuli sittemmin hänen sydänystäviään. Muun muassa aterimet ovat lahja tuolta perheeltä, heidän kiitollisuuden osoituksensa tuntemattomalle, jonka ansiosta heidän tyttärensä sai kasteen.

Mummon mielestä aterimet ovat olleet liian arvokkaat käytettäväksi, eivät ehkä rahallisesti vaan tunnearvoltaan. Minullakin ne menevät kaappiin, syödään niillä sitten vaikka jouluna, mutta arkena en raski niitä käyttää, kuluttaa niiden puuosia ja maalauksia pesemällä, vaikka ne kauneutta arkeen toisivatkin. Ja vaikka kiitin mummoa, tuntui siltä, etten koskaan voisi kiittää tarpeeksi, en kaikesta.

20 February 2010

seitsemän satunnaista


Sain Lotalta haasteen kertoa itsestäni seitsemän asiaa. Minusta tämä on vaikeaa, rajata asiat johonkin tiettyyn lukuun; voisin kertoa vaikka mitä! Tässä nyt kuitenkin aivan satunnaisesti mieleen juolahtaneita:

1. Juon maitokahvia. Paljon ja mahdollisimman isoista mukeista. Mielestäni alle 2,5 desin kahvikupit ovat rahantuhlausta, vaikka jotkut ovat kyllä ihan söpöjä, varsinkin vanhat ja kuluneet.

2. Kirjoittelen joskus runoja. Nykyään vähemmän kuin ennen, en tiedä miksi. Yhtä runoani on "lainattu" (ihan luvan kanssa) yhdessä vuoden 2008 esikoisrunokirjassa, joka oli ehdolla sille Hesarin palkinnolle. Itse en uskaltaisi lähestyä kustantajia tekstieni kanssa, osittain varmaan siksikin että en saa niistä millään aikaan järkevää kokonaisuutta, vaikka niitä varmasti ainakin yhden kokoelman verran onkin.

3. Kerran kun täytin vuosia, tässä muutama vuosi sitten, Tommy Lindgren kävi DJBB:n klubikeikan jälkeen laulamassa minulle onnittelulaulun ihan siinä meidän pöydässä. Ihmeellinen veljeni oli jotenkin ihmeellisesti järjestänyt asian niin, ja se oli kyllä ikimuistoisin syntymäpäivälahjani.

4. En voi sietää jonottamista tai muutenkaan oleilua suurissa ihmisjoukoissa. Ahdistun festareilla lavan edessä heilumisesta ja tavaroiden etsimisestä suurissa marketeissa, joissa jokaisella käytävällä on ihmisiä tien tukkona. Olen kuitenkin melko sosiaalinen, enkä osaa sanoa, mikä ihmisjoukoissa oikein on vikana.

5. Pelkään hysteerisesti ampiaisia. Pelkoni pahenee vuosi vuodelta, viime kesänä ulkoilu oli välillä liki mahdotonta. Minulle on ehdotettu terapiaa asian tiimoilta, en tiedä auttaisiko.

6. Olen kova suunnittelemaan. Tekemään listoja, kirjaamaan tavoitteita, luonnostelemaan haaveita. Toteutus kuitenkin mättää. Kukatkin istutetaan aina viimeisenä iltana ennen juhlia.

7. Varhaisteininä halusin olla Uuden kuun Emilia. Kirjoitin päiväkirjaani, että minusta tulee kirjailija, ja raapustin useita nuorten romaaneja. Käsikirjoitukset on sittemmin poltettu takassa (teiniangstin ollessa voimissaan), päiväkirja on onneksi tallella. Nykyään sen lukeminen hymyilyttää vähän.

Kuvat ovat keväältä 2008, ajalta jolloin lapsi oli vasta ajatuksena mielessä, miehen ja minun kahdenkeskinen salaisuus. Kukkia istutettiin yhtenä toukokuun iltana, päivää ennen pikkusiskoni ylioppilasjuhlia jotka juhlittiin meillä. Juhlissa join kahvia omasta kupistani, ne äidin Arabiat kun olivat niin mitättömän pieniä.

19 February 2010

villi pohjola

Hui on sana joka kuvaa tätä päivää: Aamulla pakkasta -29 astetta, makuuhuoneessa lämmintä +16, ymmärrys siitä, että näin on, vaikka helmikuu on jo yli puolen välin ja kevään pitäisi tulla, kuten aurinko näinä päivinä on ollut lupailevinaan. Illalla pitäisi uskaltautua ulos juhlatamineissa, mikäli kaapistani sellaisia löytyy. On nähkääs juhlan paikka: ystäväni täyttää jälleen 24 (en muista monettako vuotta jo) ja minä olen saanut jotakin aikaiseksi.

Pidin nimittäin spontaanin blogiloman, tai oikeastaan nettitauon. Kannoin koneeni olohuoneeseen, savupiipun taakse langattoman verkon ulottumattomiin, ja aloin etsiä kadottamiani avaimia. Ne löytyivät jostakin kuin ihmeen kaupalla, ja sain lukon auki. Helmikuun alussa on syntynyt teoriapätkä, jonka parissa olin paininut jo kuukausia, ja paljon muutakin. Olo on huojentunut, vaikka paljon on vielä keskenkin.

Parin viimeisen viikon aikana kirjoittaminen on käynyt mielessä, tänne blogiin siis. Mutta niin ovat käyneet tricksteritkin, nuo Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen legendojen koomiset luoja-hahmot ja maailmanmuuttajat. On tullut ymmärrys siitä, että meidän omassa pienessä ekologisessa yksikössämme lapsi taitaa olla vähän semmoinen, humoristinen muutoksen tuoja, välillä vähän tragi-koominenkin, mutta vain ja ainoastaan hyvä. Oma pieni tricksterimme on muuttanut elämämme täysin, ja paljolti arvojamme myös. Ja kehitys vain jatkuu, sekä meillä että hänellä.

Kun ilmat ovat sallineet, esimerkiksi, olemme ulkoilleet ja nähneet maailman. Yhtenä aamuna kolme tuntia, pulkan kanssa ja välillä rattaissa. Ei olisi ennen tullut kuuloonkaan, paitsi laskettelurinteessä tai kesäisin pallokentällä. Lenkkeily, jumppa ja ulkoilu tuntuvat nyt hyvältä, puntaria meillä ei ole joten painonpudotuksesta en tiedä, mutta tuntuu hyvältä, kevyemmältä. Mies sanoo, että näyttää myös, mutta hän on niin kohtelias ja kiltti, että tieto on syytä käsitellä kyynisyys-suodattimessa.

Mies lukee lehdestä, että kiroilu vähentää stressiä, vaikka ei meillä sitä kyllä oikeastaan ole ollut näköpiirissä tässä kuussa. Silti, viimeinkin keksimme käyttöä talomme salaisille huoneille jotka löysimme tammikuussa, niille, jotka talonrakentaja on kai aikoinaan tehnyt sodan varalta. Niistä tulee kiroiluhuoneita niin kauan kuin sodan uhkaa ei ole.

Mutta on uutisissa silti huolestuttavia asioita, sellaisia kuvia eläimistä jotka saavat itkemään, paljon sellaista mitä ei edes halua nähdä. Siksi on parempi keskittyä nyt opiskeluasioihin, sanomme, ja teemme niin vuoropäivin, sellaisella intensiteetillä ettei muuta oikein ehdi. Aivot ovat niin ahkerassa työssä, että tulee tapahtumarikkaita unia.

Öisin olen viihderealityssä kakkossijalle itsensä laulanut saippuasarjan tähti. Toisinaan juoksen vakoojia karkuun lentokentillä, tai kohtaan karhuja. En usko, että se tarkoittaa mitään. Aamuisin olen virkeä ja voimaakkaampi kuin aikoihin. Elämä on nyt tässä, ihan niin kuin sen pitääkin.

4 February 2010

neljäs

Sain Satulta hauskan haasteen, tehtävänä paljastaa neljännen kansion neljäs kuva. Tehtävä oli minun tapauksessani myös vähän haasteellinen, sillä kuvien arkistointijärjestelmäni on kuin maatuskakokoelma: on kolme pääkansiota, joiden sisällä on kansioita, joiden sisällä on pieniä... No, tajuatte kyllä. Valitsin tähän pääkansioista sen, josta en ole koskaan laittanut tänne kuvia. Otin riskin, sillä siinä kansiossa on kuvia tapahtumista, juhlista, reissuilta... semmoisiakin kuvia, joiden kohteet eivät varmaankaan olisi halunneet naamaansa nettiin.


Onneksi sattui tämä. Tämä on siis erään pääkansion neljännen kansion neljäs kuva. Kuvassa on bussin rengas. Renkaassa oleva reikä ei näy tässä kuvassa yhtä hyvin kuin joissakin toisissa, kovin läheltä sitä ei tosin päässyt kuvaamaankaan sillä alue, jossa rengas on, oli rajattu montuilla, ja meillä oli ehdoton kielto mennä sisäpuolelle.

Kuva on otettu Jyväskylässä elokuussa 2008. Meitä oli bussissa noin 60 ysiluokkalaista ja neljä aikuista, mukaanlukien bussikuski, pitkäpinnainen ja huumorimiehiä. Olimme matkalla Helsinkiin katsomaan vähän pääkaupunkia, ampiaisia kuhisevaa Suomenlinnaa ja sateista Linnanmäkeä. Matkasta oli myöhemmin koululehdessä hauska juttu otsikolla "Ysin skidit stadis".

Melkein myöhästyimme tuon rengasrikon vuoksi Heurekan päivän viimeisestä elokuvanäytöksestä, lopulta juoksimme paikalle. Toisaalta monilla pojilla oli kyllä varmasti hauskempaa tuolla Scanian varikolla kuin avaruuselokuvanäytöksessä. Ja omien teidensä kulkijoilla myös, kun saivat ylimääräisen tilaisuuden käydä läheisessä kaupassa (= nurkan takana tupakalla).

Varikon sedät osasivat hommansa, rengas säilyi ehjänä loppureissun. Muutenkin suuremmilta kommelluksilta vältyttiin, ja minä pääsin lapsi mahassani kiertämään jalan kaikki (ainakin siltä tuntui) Helsingin keskustan hipeimmät levydivarit erään persoonallisen nuoren miehen kanssa, joka kunnioittavasti puhutteli minua nimellä arvoisa luokanvalvoja ja oli kiitollinen, sillä olin ainoa joka suostui levydivariseuraksi eikä yksin saanut kulkea. Mukava reissu, voisin tehdä uudestaankin.

Tässä haaste kokonaisuudessaan:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Haastan mukaan Niinan, Jonnan, 14a4:n Hannan sekä Solenin. Toki puolestani haasteeseen saavat tarttua kaikki halukkaat, minä unohduin katselemaan kansioitani tunneiksi ja niiden ihania matkakuvia, kesäisiä kuvia festareilta ja juhlista, kaikkia. Ehkä laitan tänne joitakin vanhojakin, värikkäitä ja aurinkoisia, kesästä muistuttamaan nyt kun tämä talvi vielä humisee pimeyttään ja valkoisuuttaan.


***


Kuukauden neljäs osoittautui pyykkipäiväksi kun alkuviikon taloutta hoitanut mies (olen oikeasti yrittänyt opiskella) paljasti, että oli lähtenyt pakkasella kalsareitta kauppareissulle siksi, ettei puhtaita kalsareita ollut. Toisinaan tuntuu siltä, että tässä taloudessa asuu kaksi lasta ja yksi huono äiti. 

(Vaikka kyllä mies paljon kotona tekee. Jotenkin vain tuntuu, että sen tekemisen määrä vähentyy vähentymistään mitä kauemmin olen kotona. Toisaalta, vertailukohteenani on isä, joka remonttihommien ja lumenkolausten lisäksi leipoo ihania sämpylöitä, kokkaa mielellään, pesee pyykkiä ja silittää omat paitansa. Ehkä odotukseni ovat epärealistisia.)

3 February 2010

kymppiviikko

Helmikuun ensimmäiset päivät ovat hujahtaneet ohi melkein huomaamatta, on ollut kaikkea: Lapsen kymmenkuukautispäivä neuvolareissuineen. Kympillä ihana Judith Wilsonin lastenkamarikirja kirjakaupan alesta. Miehen pikkusiskon kymmenvuotissynttärit. Joka päivä vähintään kymmenen astetta pakkasta, vuoroin aurinkoa ja lunta.

Ja maanantaina ymmärrys, että on alle kymmenen päivää aikaa kirjoittaa yli kymmenen sivua lopputyötä jos mielii päästä helmikuun tapaamisen tavoitteeseensa. En ole vielä saanut aikaan sanaakaan varsinaista tekstiä, ajatukset pyörivät päässä ja niitä on liikaa, mutta muistiinpanoja, hätäisiä ja sekavia, on jo kymmenkunta sivua.

***
En ole koskaan oikein piitannut keltaisesta sisustusvärinä ennen tätä taloa. Nyt on sitruunankeltainen maljakko, vanha keltainen verho pöytäliinana, keltainen laveri olohuoneessa sohvana ja mielessä ajatus keltasävyisestä lastenhuoneesta. 

Se alkoi tuosta olohuoneen tapetista, jota aluksi tänne muuttaessani inhosin, meinasin repiä alas ja vaihtaa, mutta kun talon piti olla vain tilapäinen asunto, en jaksanut. Sitten se alkoi kasvaa minuun ihan huomaamatta tai minä siihen, nyt en vaihtaisi millään. Eihän se oikeastaan keltainen ole vaan kultainen, paitsi auringonvalossa. Kaunis ja jotenkin mieltäylentävä joka tapauksessa, kuin olisi hienommassakin kodissa kuin omassaan.

***
Kuvat ovat maanantailta. Lapsi, tuo yleensä niin seuran- ja huomionkipeä pikku rassukka, juhli kymmenettä kuukauttaan tyhjentämällä siskoni laukun ja tutkimalla matkatavaroita. Löytyi kaikkea mielenkiintoista hiuslakkapulloista pääsiäistipuihin. Yhtäkkiä viihtyi itsekseen ilman minkäänlaisia tarpeita melkein tunnin, helisteli tipujaan ja kaivoi laukunpohjalta tuntemattoman kännykänlaturinkin imeskeltäväksi.

Ehkä meille tarvitaan lisää laukkuja, vaikka niitäkin on kyllä kymmeniä. Ehkä seuraavana opiskelun sijaistekemisenä alankin kaivella laukkujani kaapista ja täyttää niitä tarpeettomilla ja kummallisilla asioilla. Muita leluja ei sitten tarvitakaan, ja äidin muistiinpanot sekä valmiiksi liitoksistaan repeilevät kirjat saavat lojua rauhassa pöydällä pölyttymässä kun lapsi kaivelee laukkuja. Äitinsä tyttö, selvästi.

Ihanaa alkanutta helmikuuta kaikille!