24 February 2010

kunnon talvi






Alamme tulla lapsen kanssa mökkihöperöiksi. Ulkoilemaan ei ole päässyt yli viikkoon, mittari näyttää sitkeästi kahtakymmentä pakkasastetta, välillä nousee viiteentoista, mutta tuuli on kova. Aurinko paistaa, sataa lunta, vuorotellen, ja lapsi katselee ikkunasta ulos, tutkii kädellään ja päälläänkin pääsisikö läpi, huutaa tätätätätätäää! ja käy kärttyiseksi näissä huoneissa.

Monta vuottahan tässä jo ehdittiin kunnon talvea toivoakin, joten ei kai parane valittaa vaikka kevättä jo salaa toivoisikin. Sisällä sylitellään, ollaan kyllästyneitä, välillä suunnataan energia yhä hurjavauhtisempiin kävelyharjoituksiin ja vaarallisen näköisiin kiipeilysuorituksiin. Taputellaan, hymyillään leveästi, nauretaan ihastuksesta ääneen kun opitaan ja osataan uutta.

Juniin ei oikein voi nyt luottaa, mies kulkee kavereidensa kyydillä kaupunkiin kouluun aina kun vain pääsee. On yhden yön kaupungissa, enkä minä osaa nukkua ilman häntä, kuulostaa siltä kuin pakastin aikoisi räjähtää, kuin talossamme olisi ylimääräisiä ihmisiä, kuin lapsi nukkuisi epäilyttävän rauhallisesti. Seuraavan päivän sinnittelen kolmen tunnin yöunilla, käyn yhtä kärttyisäksi kuin lapsikin, itkuisemmaksikin vielä. Illalla mies tulee ja pelastaa meidät jälleen kerran. Kun lapsi oppii puhumaan, hän varmasti sanoo isää sankariksi.

***

Sunnuntaina lapsi saa äidiltäni uudet lapaset, kestää hetken, ennen kuin hän ymmärtää että ne kädessä voi tarttua. Ihanat paksut lapaset, joita heilutellaan ja sitten riemastutaan, kun muutakin vaatetta aletaan pukea päälle. Eihän autoilu ihan ulkoilua ole, mutta ainakin pääsemme pois näiden neljän seinän sisältä.

Tuntuu, että aina kun ajamme mummolaani, on myrsky. Lumi pöllyää, välillä sitä tulee lisää, puut kannattelevat viimeisillä voimillaan lumen painoa. Perillä on minun vuoroni saada lahja, mummo sanoo, että kaappeja on alettava pikku hiljaa tyhjentelemään ja antaa minulle venäläisen aterinsetin, käyttämättömiä, upeita. Mistäköhän tiesikin, että tarvitsemme juhla-aterimet.

Saman katon alla on neljä sukupolvea, lapsen elämänriemu tarttuu hetkeksi kaikkiin ja olemme äänekkäitä, energisiä, innostuneita. Lähtiissä mummo kiittää meitä sydämellisesti käynnistä, sanoo että käy vähän jo tylsäksi kahden papan kanssa, että päivät ovat kaikki samanlaisia. Yritän lohduttaa, kyllä pitkän elämäntyön päätteeksi on jo aikakin levähtää, nauttia rauhasta, mutta tiedän kuulostavani kliseiseltä ja tekopirteältä.

Pitkä, kylmä talvi vaatii veronsa heilläkin. Ulkoilemaan ei juuri pääse, kun liikkuminen on jo hiukan vaikeaa, lumihangessa kahlaamisesta puhumattakaan, eikä näillä pakkasilla pihalla tarkene seistä ja katsella muuttuvaa luontoa. Kunpa tulisi jo kevät, mummo saisi suunnitella puutarhaansa, seurata ikkunasta lintujen leikkejä, joen sulamista ja tulvimista. Ja sitten kesä, puutarhaistutukset äitini ja tätieni avulla, ja lämmin sää, että voi ottaa iltapäivätorkut pihakeinussa. Se tuntuu vielä niin kaukaiselta, kutominen ja Anna Karenina eivät siinä paljon lohduta.

***

Tuntuu pahalta kuulla mummon äänessä luovuttaminen. Niin paljon on vielä kuulematta, niin paljon häneltä opittavaa, niin kuin nyt vaikka tuo aterimien tarina, se kertoo lähimmäisenrakkaudesta ja armosta. Oikeastaan tarina alkaa jo sota-ajoista, sillä mummon kuorossa lauloi paljon muitakin evakkoina Suomeen tulleita, ja he halusivat yhdessä auttaa jossakin seurakunnan projektissa rajan toisella puolen vajaat kaksikymmentä vuotta sitten.

Uutta kirkkoa rakennettiin, uskonvapaus oli saatu, paljon uskovia kastettiin nyt kun siihen oli lupa, aikuisiakin. Kummeista oli pulaa, sillä kastettuja oli vähän, ja kun tuntematon nainen pyysi mummoani pienen lapsensa kummiksi, mummoni ei hetken harkittuaan voinut kieltäytyä. Niin hän sai venäläisen kummilapsen, pienen tytön, jonka perheestä tuli sittemmin hänen sydänystäviään. Muun muassa aterimet ovat lahja tuolta perheeltä, heidän kiitollisuuden osoituksensa tuntemattomalle, jonka ansiosta heidän tyttärensä sai kasteen.

Mummon mielestä aterimet ovat olleet liian arvokkaat käytettäväksi, eivät ehkä rahallisesti vaan tunnearvoltaan. Minullakin ne menevät kaappiin, syödään niillä sitten vaikka jouluna, mutta arkena en raski niitä käyttää, kuluttaa niiden puuosia ja maalauksia pesemällä, vaikka ne kauneutta arkeen toisivatkin. Ja vaikka kiitin mummoa, tuntui siltä, etten koskaan voisi kiittää tarpeeksi, en kaikesta.

6 comments:

Solen said...

Melkein rupesi itkettämään kun niin kauniisti kirjoitit mummostasi. Ja hieman surulliseksikin tulin kun olen huomannut samanlaisia merkkejä minun mummossani, siis niitä luovuttamisen. Nyt on pakko soittaa mummolle, tuli niin kova ikävä.
Lapsi on ihana lapaset kädessä, suloinen pieni.

Jonna said...

Minulle tuli oma Mummoni mieleen. Muistan kun tuo luovuttaminen alkoi kuulua hänen äänestä ja nyt hän on poissa.
Olen kyllä iloinen Mummosi puolesta, että hänellä on kuitenkin puoliso siinä rinnalla. Jotenkin uskon, että arjessa on ihan toisenlaista, kun sitä ei tarvitse viettää vaan toivoen, että puhelin soisi ja joku kysyisi kuulumiset. Lähellä oleva ihminen tuo kuitenkin jonkinlaista turvaa.

niina said...

Minullakin täällä ihan tippa linssissä..niin kaunis tarina mummostasi ja noista aterimista.

Oma mummoni kuoli kun oli 15,typerä teini vain. Silloin en vielä tiennyt mitä menetin. Nyt tajuan. Menetin suuren rakkauden,sitkeän ja vahvan ihmisen ja kaikki ne tarinat ja muistot,yli 80 vuoden ajalta. Nyt suren,etten silloin tajunnut jutella,kysellä,halata,auttaa usemmin tai enemmän.. Mitä antaisinkaan päivästä tai edes tunnista mummoni kanssa.

Nauti siis joka hetkestä mummosi kanssa,pyydä lisää tarinoita muisteltavaksi,seuraa lintujen leikkejä hänen kanssaan,mitä vain. Ne hetket tulevat olemaan kullanarvoisia sitten joskus..mutta toivottavasti eivät vielä pitkään aikaan!

Ilona said...

Niin kaunis kirjoitus. Olen sanaton.

Riikka said...

Kaunis kirjoitus. Minunkin mummini on luovuttanut. Me nuoret emme sitä voi ymmärtää, mutta ehkä joskus ymmärrämme. Toisaalta tuntuisi vielä pahemmalta (ehkä?) jos vanhus ei hyväksyisi omaa vanhuuttaan ja sitä että vuosia ei välttämättä enää ole montaa edessä. Tuo tuommoinen rauha ja lopun hyväksyminen on kuitenkin luonnollisempaa. Tosi kiinnostava tarina aterimista. Olen monesti ajatellut että pitäisi omankin mummin tarinoita kirjata ylös, mutta kun ne ei kuulosta paperilla yhtään samalta kuin puheena.

Mimmi said...

Solen: Soittaa pitäisi minunkin, monta kertaa viikossa. Toivottavasti sinäkin teit niin!

Jonna: Niin minäkin luulen, että kurjempaa olisi yksin. Toisaalta, kyllähän se toisen naama saattaa välillä vähän kyllästyttää, jos sitä on katsellut yli 60 vuotta... :)

Niina: Se minua harmittaakin, etten pysty osallistumaan mummoni elämään ollenkaan niin paljon kuin haluaisin välimatkan vuoksi. Kun käymme, viivymme kyllä pitkään, istumme vain ja juttelemme, mutta se ei ole tarpeeksi, ei minulle eikä heille.

Ilona: Kiitos.

Riikka: Niin minäkin koetan ajatella, että hän vain on siinä vaiheessa, että on jo hyvin sinut kuolemansa kanssa, mutta on se raskasta silti. Noita tarinoita olisi niin paljon, että pelkäänpä että osa jää kuulematta, halusi sitä tai ei.