3 March 2010

ihan tavallinen päivä



Maaliskuun ensimmäinen lupaili kevättä, satoi räntää ja vähän vettäkin, lumi alkoi paikoin sulaa. Kalenterin kuvakin tuntuu muistuttelevan hedelmällisyydestä ja uuden synnystä, luonnon heräämisestä -- vai niistä juhannusvauvoista, jotka syntyvät maaliskuussa, mies kysyi, ja voihan sen tietysti niinkin nähdä. Sellaiseksi kaikki varmaan meidänkin lastamme luulevat, emme puhuneet aikeistamme mitään etukäteen ja laskettu aika oli epäselvä, juhannusvahinko, ajattelivat epäilemättä kaikki. Vaan lapsipa yllättikin syntymällä vasta huhtikuussa, oma aprillivauvamme.

Mutta kalenterimme taitaa tietää paremmin kuin minä, sen mukaan kevään ensimmäinen päivä on vasta kahdeskymmenes ja siltä tosiaan näyttää, lumisade jatkuu aina vaan, nyt jo toista päivää putkeen. Aamupäivällä kahlaamme lapsen kanssa koivukujalla, oikeastaan minä kahlaan ja lapsi visertää pulkassa, lunta on puoleen pohkeeseen sillä pihatiemme on aurattu viimeksi perjantaina.

Yhdessä risteyksessä kohtaamme toisen äidin, en tunne häntä mutta tervehdimme, hänellä on vaunuissa kohta puolivuotias ja toinen potkuttelee kelkalla jo itse. Vaihdamme pari sanaa säästä ja lapsista, haluaisin esitellä itseni ja ehdottaa että alkaisimme ystäviksi, mutta en tee sitä, ei se kuulu tämän maan tapoihin. Kuinka mukavaa olisi, jos olisi lähellä asuva lapsellinen ystävä, mutta nyt käännymme jo tarpomaan pihatielle ja he jatkavat eteenpäin, lapsi vilkuttaa heihei.

Kotona vaatteet asetellaan kuivumaan pattereille, lapsen uudet lapaset ovat litimärät sillä hän on keksinyt alkaa roikottaa kättään pulkasta, hän hihittää tai huutaa makkammakkammakkam ja viistää lunta kädellään. Harjoittelemme leluauton perässä vetämistä ja sillä välin kun käyn vessassa lapsi tyhjentää yhden astiakaapin, muoviastioita vain, säilytyspurkkeja ja mikrovuokia, tämä tapahtuu joka päivä.

Mies on pukenut lapsen aamulla, hän on lähtenyt kouluun vasta yhdeksältä eikä minun ole tarvinnut tänään nousta lapsen kanssa seitsemältä ylös, mies ei ole vielä oivaltanut että kylpyillan jälkeisenä aamuna päälle puetaan puhtaat vaatteet enkä ole illalla ehtinyt ottaa uusia vaatteita esille tai laittaa vanhoja pyykkikoriin. Ethän sinä itsekään laita likaisia kalsareita suihkun jälkeen, olen sanonut, ja mies on kysynyt ai en vai?, minä en ole halunnut kuulla enempää.

Kun päällä on valmiiksi likaiset vaatteet saa lapsi eteensä oman pikku lautasen ja käteensä sen lusikan joka siinä olikin jo, sillä hän on aiemmin tyhjentänyt tiskikonetta itse. Lusikka osuu suuhun hienosti, siinä oleva ruoka tosin osuu myös lattialle, hiuksiin, syöttötuoliin, housuille ja äidin naamaankin. Lapsen kanssa huomaa, miten monet meidän aivan automatisoituneista toimistamme ovat opittuja: omalta lautaselta lusikalla syöminen, kengät jalassa käveleminen, roskien syömättä jättäminen.

On tyhjennetty vielä yksi jos toinenkin kaappi, tavarat kerätään paikoilleen, on tullut päiväuniaika. Vaihdamme puhtaat vaatteet päälle, putsaamme vielä naamaa pumpulilapuilla sillä kaikki ei ruoka ei ole lähtenyt pestessä, arvomme mitä pihalle tarvitaan, on ollut niin kauan kovaa pakkasta etten enää oikein muista, mitä lauhoilla keleillä laitetaan. Lapsi kieltäytyy ensimmäistä kertaa elämässään unimaidosta, siitä jota herätään edelleen yölläkin juomaan ainakin kerran, ja nukahtaa jo puettaessa.

Lapsen nukkuessa vuorossa on harvinaista arjen luksusta, menen lämpimään kylpyyn hikoiltuani aamupäivän pulkkaretkellä, ei meillä kylpyammetta ole mutta simuloin kylpylätunnelman istumalla suihkun alla ja käyttämällä herkullisen tuoksuisia tuotteita. Teen tätä niin harvoin etten osaa tuntea huonoa omaatuntoa vedenkulutuksesta, varsinkaan kun lämmintä vettä riittää joka tapauksessa maksimissaan vartiksi, ihan tarpeeksi kahdelle aikuiselle ja yhdelle punkassa kylpevälle, muttei kovin usein pitkiin suihkuihin.

Boileri meni rikki vuodenvaihteessa, meillä ei ole varaa korjauttaa sitä eikä talon omistajilla halua sillä meidän jälkeen talo myydään pois kunnostettavaksi tai purkukuntoisena. Se tuntuu hullulta, olemme asuneet tässä kaksi ja puoli vuotta, ja ihan hyvä on ollut, mutta mahdolliset kosteusvauriokiistat halutaan välttää, vanhahan tämä talo jo onkin. Yksi puolta vanhempi ihana tässä lähellä, sellainen jota olen aina ihastellut ohi kulkiessani ja sisällä käydessäni, on kuulemma tullut tiensä päähän. Harmittaa.

Mutta tänään muut eivät kylve, vain minä, joten veden riittävyydestä ei tarvitse olla huolissaan, ei niin kuin viikonloppuna kun oli vieraita ja kylvimme mökkisaunameiningillä, kannoimme kiehuvan kuumaa vettä yläkerrasta vadilla ja laskimme sekaan jääkylmää suihkusta. Tänään kuorin jalkapohjat, pohkeet, reidet, käsivarret, kasvot ja pesen hiukseni uusilla karkintuoksuisilla pesuaineilla. Lähtiessä laitan vielä pyykit koneeseen.

Pyykkikoneemme on kellarissa, se tekee lapsen kanssa pyykkäyksestä vaikeaa, onneksi on sentään jo tottunut olemaan rintarepussa edes hetken että hänet voi ottaa tarvittaessa mukaan. Yleensä silti pyykkään lapsen päiväunien aikaan tai illalla kun mies on kotona, jos pyykkään ollenkaan, nytkin liinavaatepyykkikori pursuaa yli äyräiden, vieraiden jäljiltä on tullut uutta pyykkiä vanhojen päälle, pakko kai niitä on tänään pestä.

Yläkerrassa keitän tuoreet kahvit, päivän ensimmäiset jotka ehdin juoda kuumana, selaan hetken nettiä, lämmitän itselleni eiliset ruoat ja alan plärätä keittokirjoja, sillä minun on tilattava tarvittavat ruoka-aineet hyvissä ajoin ennen miehen kotimatkaa, jotta hän ei ehdi jo kulkea kaupan ohi. En malta samalla olla katselematta kakkureseptejä, lapsen synttäreihin on sentään enää kuukausi, pitäisi löytää sellaisia joita voi tehdä gluteenittomina, laktoosittomina, ehkä maidottomanakin. Metsänhengen suklaakakku näyttää houkuttelevalta, mahtaisikohan onnistua.

Lapsi herää pihalta hikisenä, parempi niin kuin että jäätyneenä, ja taas riisutaan, vaihdetaan vaippa, puetaan. Välipalaa odotellessa hän saa syödä uusinta herkkuaan, täysjyväruisleipää, sitä hän sai maistaa yhdennentoista kuukautensa kunniaksi, viljojen syönti on täytynyt aloittaa hitaasti ja varovaisesti allergiariskin vuoksi, vehnää ei vielä ole edes kokeiltu. Ruisleipä maistui ensin pahalta, sitä syljettiin pitkin lattioita, mutta nyt siitä on tullut kädessä jatkuvasti mukana kulkeva ystävä, jonka pois ottaminen saa aikaan kiukkureaktion.

Lattioiltamme löytyvillä murusilla ruokkisi varmaan kokonaisen lintuparven, sen joka käy tutkimassa pihapuidemme pönttöjä päivittäin. Suunnittelevatko ne tosiaan jo pesiään, rakentelevat pikku hiljaa, kevättä toivoen? Katselemme lapsen kanssa niiden lentoa lumisateessa ikkunasta, lapsi tirpsuttaa kuin tietäisi miltä linnut kuulostavat. Lintulautamme on sellaisen kinoksen takana ettei sinne pääse, onneksi emme alkaneet alkutalvesta ruokkia, nyt olisimme pulassa, mutta keittiön isosta ikkunasta olisi eläimistä kiinnostuneen lapsen ollut ihana seurata lintulaudan tapahtumia. Ensi talvena niitä ei liene luvassa, silloin asumme jo kaupungissa, kerrostaloasunnossa luultavasti kunnes oma joskus löydetään.

Odotamme miestä kotiin, ripustamme pyykit Charlotte Gainsbourgin kuiskutellessa stereoissa, lapsi vetää ripustetut pyykit sitä mukaa alas kun saan ne pyykkitelineelle. Kun mies tulee, jatkan pyykkäystä ja alan tehdä lapselle ruokaa, lapsen kanssa kahden kokkaus harvoin onnistuu sillä hän kaipaa usein leikkikaveria tai ainakin sitä, että joku muukin istuu lattialla. Tänään tosin on onnistunut puuhailukin, lapsi on niin innoissaan kävelytaidostaan että tepastelee keittiön ja makuuhuoneen väliä kaipaamatta muuta kuin kehuja. Muutenkin päivä on helpompi kuin edelliset, pahoinvointini on tipotiessään vatsa- ja selkäkipuineen, jaksan touhuta lapsen kanssa ja kantaa sylissäkin.

Myöhemmin iltapäivällä alkaa väsyttää, päiväunet olisi pitänyt ottaa silloin kun lapsikin nukkuu, olen jälleen tehnyt valinnan kahvinjuonnin sekä mukavien puuhien ja päiväunien välillä. Mutta olenpahan ainakin saanut lakattua oikean käden kynnet, vasemman lakkasin eilen, tarkkaa työtä sillä olen unohtanut ostaa kynsilakan poistoainetta, lipsahduksille ei ole sijaa. Huomaan, että oikea käteni on vanhan ihmisen käsi vaikka vasen ei ole, se näyttää kuivalta ja kuihtuneelta, pitäisi muistaa etsiä käsivoidetta jos huomenna pääsen itsekseni kauppaan.

En tiedä mistä tämä väsymys tulee, voisin nukkua päiväkaupalla, voiko aiempien kuukausien univelka vaivata muka vieläkin vaikka lapsi on omaan huoneeseen muutettuaan nukkunut välillä jopa kokonaisia öitäkin. Ne ajat, jolloin imettämään sai herätä parin tunnin välein tuntuvat nyt kaukaisilta, mutta väsymys ei, ystäväni ihmettelevät miten voin tuntea itseni puhkikuluneeksi jo kymmeneltä illalla ja toisinaan valittaa katkonaisista öistä vaikka saan jäädä päivisin kotiin sen sijaan, että minun pitäisi lähteä töihin tai kouluun.

Haaveilen päivästä, ihan tavallisesta päivästä, jona minulla olisi lapsenvahti ihan muuten vaan, ja saisin tehdä koko päivän omia juttujani. Siis ihan kokonaisen päivän, olla tekemättä kotitöitä tai opiskelematta; lukea, katsoa elokuvia, kutoa, ostaa käsivoidetta, juoda kuumaa kahvia, olla rauhassa -- mutta ei sitä oikein tohdi ääneen kenellekään sanoa.

12 comments:

Merruli said...

Meidän viisi vee on mallia juhannuslapsi, tai ainakin maaliskuun lopulla syntynyt, onpa siitä joku joskus muistanut meille mainitakin. Muistan hyvin tuon mainitsemasi päiväunidilemman, yleensä kahvikuppi ja rauhassa luettu lehti voitti päiväunet. Nyt kun lapsia on kaksi eivät edes päiväunet takaa rauhallista kahvihetkeä, koska eivät kuitenkaan molemmat nukahda, eivätkä ainakaan samaan aikaan..
Toivottavasti saat toisesta äidistä paikallisystävän!

Jonna said...

Juhannuslapsi kalskahtaa vähän karulta korvaani. On kyllä olemassa muitakin lapsiin liittyviä sanoja, jotka särähtää korvaan. Minulle on ainakin joskus puhuttu vahinkolapsesta ja teiniäitiydestä ikävään äänensävyyn eikä ne ole tuntunut hyvältä. Eikä tunnu vieläkään. Minä kun vähän ajattelen, että jos kaksi ihmistä harrastaa seksiä on lapsen tulo aina mahdollista. Ja jos se tulee niin jossain niin on kai tarkoitettu. Kaikissa tilanteissa se ei ole hyvä, mutta kyllä lapsi aina on kaunis asia eikä siihen saisi liittää ikäviä juttuja. Lapsi on viaton.

Joku voisi ajatella, että minä kasvattelen, entisen teiniäidin, masussa sitä juhannuslasta, mutta jos miettii oikein tarkasti niin kyllä meni yli juhannuksen...
Ja sain muuten vastata aika monesti tästä raskaudestani kertoessani siihen kysymykseen, että vahinkoko se oli, kieltävästi. Ei vahinko, vaan erittäin toivottu ja haluttu. Sitä on joidenkin ollut vaikea käsittää, että jo neljäs ja toivottu!

Huh, mikä vuodatus. Toivon sinulle parempaa oloa ja mukavia pyykinpesuhetkiä.

Solen said...

Onneksi jonkun muunkaan mies ei aina vaihda puhtaita kalsareita suihkun jälkeen. Olin aivan järkyttynyt kun ekan kerran hokasin, että mieheni ei aina vaihda puhtaita :)

Toivottavasti saat vapaapäiväsi. Tuollaisia päiviä, että saan kutoa, katsoa leffaa ja lukea rauhassa on minulla niin monta, että annan sinulle yhden :)

Hyviä unia!

Kirjailijatar said...

Olitpa kertonut havainnollisesti tavallisesta päivästäsi. Se muistutti mielestäni kovasti niitä kaukaisia päiviä, kun itse olin kotona lapsen kanssa. Silloin haaveilin kaikista eniten omasta ajasta, siitä että voisi edes tunnin ajan keskittyä vain omaan itseen. Ajatella itsekkäitä ajatuksia. Siksi tiedänkin, että aikaa aikaa kutakin. Kyllä sinäkin vielä saat omaa aikaa :)Toivottavasti hiukan jo piankin.

Mimmi said...

Merruli: Meille ei ole vielä toista suunnitteilla, mutta olen muiltakin kuullut samantyyppistä kommenttia siitä, että kahden pienen kanssa se lepo vasta tiukilla onkin :)

Jonna: Minustakin juhannuslapsi kuulostaa kamalalta, en ollut kuullutkaan sanaa ennen kuin ihmiset alkoivat vihjailla, että meidän lapsemme olisi sellainen. Kyllä se ärsytti, ja vastailu noihin vahinkokysymyksiin, elämäntilanteemme kun nyt ei ehkä ole se laskelmoidusti otollisin lapsille. Eli mukava että "vuodatit", minulla on hyvin samanlaisia kokemuksia vaikken "teiniäiti" olekaan. Tänään mieli onkin jo parempi, se tekee näin kevättalvella aina tämmöistä aaltoliikettä.

Solen: Miehet...! Kiitos tarjouksesta, kunpa voisinkin lainata tai ostaa sinulta yhden. Mutta laita sinä varastoon, tarvitset niitä tulevaisuudessa!

Kirjailijatar: Mietin jo kirjoittaessani, että teksti on liian pitkä ja yksityiskohtaisuudessaan tylsä, mutta tällaisen aika oli nyt, piti saada tämä pois systeemistä, niin kuin englanniksi sanotaan. Olen ehkä vähän liiankin tunnollinen äiti, miehen kanssa ollessaan lapsi tuntuu leikkivän ja puuhastelevan paljon enemmän itse, joten oman ajan puute varmaan johtuu vähän siitäkin. Kiitos lohdutuksesta! :)

himalainen said...

Voi kun oli mukava teksti, oli kiva seurata päivääsi. Monta niin mukavaa asiaa ja ajatuksia.

Toivottavasti saat omaa aikaa pian, muistelen että haaveilin samasta silloin joskus myös, ja ne olivat aina juhlahetkiä, kun sellaista oli.

Mutta ihanaa, että ehdit hemmotella itseäsi kylpemässä. Meilläkin on aina samantapainen operaatio, pitää mennä suihkuun oikealla hetkellä, juuri silloin kun poltin hurahtaa päälle, jotta lämmintä vettä riittäisi edes viideksi minuutiksi. Jos pääsen hotelliin nautin aina lämpimästä suihkusta eniten, silloin en kyllä ajattele veden tuhlausta ollenkaan, koska pakosta säästän vettä joka päivä.

Riikka said...

Aloin miettimään että mä sitten taidankin olla sellainen juhannuslapsi;) En ole ikinä ennen ajatellutkaan.

Jonnan kommenttiin liittyen, ei voi kuin ihmetellä ihmisten kommentteja. Miten kehtaakin kysyä....oliko vahinko.

Tuota jäin miettimään kun kirjoitit että ei kuulu tämän maan tapoihin alkaa ystäväksi yhtäkkiä pihalla tavatun ihmisen kanssa. Se on kyllä kankeeta täällä tuo ystävystyminen. Minäkin monesti ulkona näen äitejä työntelemässä vauvoja ja mietin olisi kiva jos olisi tässä lähellä joku kaveri. Varmaan nekin voi ajatella samaa mutta kukaan ei tee mitään. Puistossa voidaan tervehtiä ja jutella niitä näitä muiden lasten äitien kanssa, tuosta naapuristakin tunnetaan yksi perhe, mutta en edes tiedä aiuisten nimiä nimiä, ne on vaan ne "Eetun ja Peetun äiti" tai "Helmin isä".

Ja miksi pitääkin aina olla joku pätevä syy pyytää lapselle hoitaja? Jotain tosi tärkeää menoa josta äkkiä kiiruhtaa takaisin päästääkseen hoitajan lähtemään.

Villilintu said...

Kaunis kuvaus. Arkesi on niin arvokasta itsessään, toivottavasti tämä kirjoitus auttaa sen joskus myöhemmin huomaamaan, tai muistamaan juuri nyt.

Pidin myös siitä, miten kirjoitit julki yksinkertaisen ajatuksen toisen äidin kohdatessasi: "haluaisin esitellä itseni ja ehdottaa että alkaisimme ystäviksi". Tunnistan tässä kysymyksen, jonka naapurin kotiäiti minulle jokin aika sitten esitti: "Mun on pitänyt kysyä, että haluaisitko joku päivä tulla meille kahville vaikka päiväuniaikaan". Uskon, että kummallakin oli sama ajatus, kuin sinulla, esittely tosin oli hoidettu jo aiemmin.

Voi, kunpa voisin antaa sinulle toivomasi vapaapäivän, tekisin sen heti. Ehkä jos ystävystyt tapaamasi äidin kanssa, voisitte antaa vuorotellen tällaisen lahjan toisillenne?

Iloa arkeen, ja kiitos että vaikutat minunkin arkeeni kirjoituksillasi :)

Annika said...

Olipa hyvä teksti!
Minäkin haaveilen tuollaisesta päivästä, että voisi olla ja puuhailla mitä tykkää. Toisaalta ne vähät ajat, jolloin olen yksin kotona tuhraantuvat sellaiseen joutavaan kuten kotitöihin. Tietysti joku voisi miettiä, että käynhän töissä ja sehän on tietynlaista "irtaantumista" kodista. Työ on kuitenkin "sitä samaa" kuin kotona eli niitä kuunneltavia, halittavia pieniä riittää koko ajaksi. Eli tämä on tietynlainen elämäntehtävä tai -tapa tai mikä lie.
Juhannuslapsi on minustakin vähän ikävältä kuullostava nimike. Meillä esikoinen on juhannuslapsi, keskimmäinen joululapsi ja kuopus pikkujoululapsi. Mitähän voisimme päätellä tästä?! :DD
Minä en voi lähettää sinulle vapaapäivää, kun sellaisia ei itsellänikään ole, mutta lähetän hyvää unta, voimia ja aurinkoa loppuviikoksi!

Katja said...

Minulle taasen olisivat luontaisinta kesälapset, pitkinä talven pimeinä sylittelyistä alkunsa saaneet -- ja silti meillä ei moisia ole yhtään: yksi syyskuun lapsi, yksi tammikuun, yksi maaliskuun.

Muistan tuon, miten toivoi ikiomaa hetkeä silloin joskus. Nyt niitä on, kun pienin on pian 6v. Oli jo aiemminkin. Silti yhä ihmettelemme niitä täällä, sitäkin että tässä kerran keskellä päivää katselin miehen kanssa ikiomaa elokuvaa, yksi lapsista kaverillaan, kaksi leikki keskenään. Jotenkin näissä hetkissä on arvoa juuri siksi, etteivät ne ole olleet itsestään selvyyksiä.

Lasten ikäeroista. Minusta oli vaikeampaa silloin, kun oli vain kaksi lasta ja heillä ikäeroa 4 vuotta kuin silloin kun heitä olikin kaikki nämä kolme ja kahden nuorimman ikäeroa vain 2 v. Muutenkin niin saumaton tuo kahden nuorimman sisaruussuhde, vaikka eri sukupuolta ovatkin. Eli reilusti uskallusta sitten, kun siltä tuntuu. Kaikki järjestyy kyllä.

Kevätpäiviä!

Mimmi said...

Himalainen: Sain tänään omaa aikaa hetkeksi, ja se oli mukavaa. Yritän muutenkin aina lapsen nukkuessa hemmotella itseäni, eilen kylvyllä, muulloin muilla jutuilla, siitä saa voimaa.

Riikka: Sitä minäkin olen miettinyt, että miksi aina pitää olla muka joku hyvä syy, yleensä joku meno, että voi pyytää lapsenvahdin. Eikö yhtä hyvin voisi pyytää vahtia levätäkseen? Jotenkin se kuitenkin tuntuu oudolta ajatukselta.

Villilintu: Kyllä minä pidän arkeani arvokkaana. Se harmittaa joskus, että toiset tuntuvat ajattelevan että minä vain täällä lomailen lapsen kanssa kotona, vaikka ei se aina niin hohdokasta ole, lomailusta puhumattakaan. Hienoa, että olet löytänyt uuden ystävän, eihän sitä tiedä vaikka minäkin vielä keräisin rohkeuteni.

Annika: Toivottavasti saat lepopäivän sinäkin, tiedän kokemuksesta että opetushommat eivät sitä ole! Minua ärsyttää lähtökohtaisesti kaikki tuollaiset vahinko-vihjailut nimityksineen, uskomatonta että ihmiset kehtaavat.

Mimmi said...

Katja: Kiitos voimaannuttavista sanoistasi. Olemme mietiskelleet toista lasta ensimmäiselle kaveriksi, kirjoituksesi sai taas pohtimaan asiaa. Kyllä tämä arki tästä varmasti tasaantuu vielä kunhan lapsi kasvaa, olen vain vähän kärsimätön... :)