9 March 2010

metsä kaupunki metsä




En olisi ikinä ehtinyt ilman myötätuulta, en vaikka nousin ensimmäisenä talossa kahdeksan aikaan, ihmeellisesti lapsikin nukkui vielä silloin. Mutta mies oli oikeassa, oli lähdettävä vaikka vitkuttelukin varmaan johtui siitä, etten olisi oikein halunnut. Luennot kaupungissa, kerran kuussa, se on aika rasittava, pitkä päivä -- kaksitoista tuntia junamatkoineen, odotteluineen, inspiroivine seminaareineen.

Olen ihminen joka elää syklisesti, kiertää kuun mukana ja biologian. Mielenliikkeistä voi laskea, mikä aika kuusta on, tiettyyn aikaan on väsynyt ja ylipäätään haluton kaikkeen, tulee tuollaisia sunnuntaiajatuksia ja kirjoituksia jotka eivät oikeastaan edes pidä paikkaansa kuin sen lyhyen hetken, ne pari päivää kun kuu ja maailma on tietyssä asennossa.

Kun Suomessa ajaa junalla, on vuoroin metsä kaupunki metsä, se on meille jotenkin itsestään selvää mutta ei kaikkialla maailmassa, eräs ulkomaalainen ystäväni eksyi täällä usein kun joka puolella oli vain puita. Hänestä puut olivat vähän tylsää katseltavaa, minulle ne ovat voimakasveja jos mitkä, niiden vahvuudesta ja sitkeydestä voisi kirjoittaa loputtomasti metaforia.

Meidän pihapiirissä on yksi oikein ihana puu, oikeastaan se on naapurin puolella, se joudutaan kaatamaan uuden pihatien alta kun tonttiimme kuuluvat pellot myydään pienemmiksi tonteiksi ja koivukuja jää uudisrakennusten jalkoihin. Olen surrut puiden puolesta jo pitkään, en voi sille mitään, minua surettaa että kauniit ja elinvoimaiset kaadetaan elottoman tieltä.

***

En olisi ikinä ehtinyt junaan ilman kovaa myötätuulta, mutta ihmeellisesti kuin luonnonoikusta kaupungissa, rannikolla, tuulee vähemmän. Ehdin hyvin kävellä yliopistolle, viime vuoden puolella menin aina bussilla mutta nyt olen huomannut että kävely sujuu hyvin, ehdin ylittää tuulisen merenlahden, kameran olen taas unohtanut kiireessä kotiin, ehdin syödä opiskelijalounaan entisessä kantakuppilassa, ehdin lainata kirjastosta romaanin jonka olen viikonlopun aikana huomannut liittyvän graduuni enemmän kuin löyhälti, sitä luen kotimatkalla ja illalla sängyssä.

Ryhmämme on ollut kasassa lokakuulta, nyt alkaa olla välitöntä, huomaan puhuvani puolitietoisesti leveällä murteella, no mää oon muka opiskellu ja leikkiny että mää ymmärsin sen esseen, aiemmin olen automaattisesti puhunut sitä yleismurretta jota rannikolla puhutaan, mutta nyt oma tuntuu hyvältä. Uskallan jo kysyä saako joltakin asemalle kyydin tai johonkin siihen lähelle, juna on viimeinen jolla pääsee kotiin ennen huomista.

Pimeällä metsä kaupunki metsää ei näe, näkyy satunnaisia valoja joiden perusteella on mahdotonta veikata sijaintia, musiikki tulvii korviini kuulokkeista mutta olen lakannut erottamasta sanat. Matka tuntuu yhtä loputtomalta kuin se essee jonka luin aamupäivällä junassa, jonka leikin ymmärtäneeni, nyt leikin ettei matkaa ole enää paljon jäljellä ja että pyörämatka asemalta kotiin liukkailla keleillä tuulessa ja pimeässä on helppo ja turvallinen ja lyhyt.

Kotona minua odottaa naistenpäivä: mies on siivonnut koko talon ja pessyt pyykkiä, tehnyt iltapalaksi pehmeää uunipuuroa joka rauhoittaa epämääräisistä eväistä seonnutta vatsaa, on leiponut makeanmakean kakun. Ja mies oli oikeassa: Tänään minä vien koneeni taas uuninhormin taakse nettipiiloon ja alan kirjoittaa, niin kuin aina kun olen saanut lähdettyä, ehtinyt junaan ja selkiyttänyt ajatukseni seminaarissa jossa ei ole yksin.

9 comments:

Villilintu said...

Kirjoitat niin taitavasti! Kiva kun sait lähdettyä ja kiva, että päivästä oli hyötyä :)

Puista, niistä minun on pitänyt useasti kirjoittaa. Miten voi olla jotakin niin kaunista, niin voimakasta ja niin ihmeellistä kuin puut. Kiitos, kun muistutit.

Solen said...

Minusta on välillä mukava lähteä kotoa kaupunkiin ja ihmisten ilmoille. Olen oikeasta kotihiiri mutta välillä kaipaan myös kaupungin vilinää. Noin pitkiä päiviä en kyllä ehkä jaksaisi. Olet urhea :)

meidänkin naapurista kaatoivat kokonaisen metsän, suretti niin kovasti ja vieläkin on kurja mennä siitä ohi, kun tietää että siihen tulee joku typerä abc.YÖK!

Olsipa minullakin sellainen mies, joka kokkaisi ja leipoisi. Olisi ihana tulla kotiin, kun joku on tehnyt puuroa ja kakkua. Ah, sinua onnekasta :)

Anonymous said...

Millaista kameraa kannat mukanasi? Itsekin tykkäisin kuvailla ympäristöä aina kävelyillä, mutta järjestelmäkameran raahaminen mukana ei oikein huvita.. Aina tiellä..

Mimmi said...

Villilintu: Vaikka lähteminen on välillä vaikeaa, sillä on yleensä hyvä vaikutus. Minä rakastan puita, kaikenlaisia, kirjoittaisin niistä enemmänkin jos kuvittelisin, että ihmiset jaksaisivat lukea. :) Kuvissahan ne vilahtelevatkin yhtenään.

Solen: Minäkin kaipaan välillä kaupunkiin, mutta nuo opiskelupäivät ovat liikaa sellaista pelkkää istumista, olisi mukava käydä katselemassa museoita ja kauppoja ja kahviloita ja ihmisiä. Meillä mies kokkaa yleensä silloin kun minä en ole kotona tai jos erikseen pyydän, joten kyllä se meilläkin harvinaista on. :)

Anonyymi: Canon PowerShot SX100 kulkee näppärästi laukussa, mutta paremmasta kyllä haaveilen.

Merruli said...

Hyvä, että lähdit. Parempi, että on rohkaisija ja tukija kotona, niin ei lähteminen ja palaaminen käy liian raskaaksi.

Tuon kalenterin mukaan elämisen ja tuntemisen tunnen raivostuttavan hyvin. Onneksi tällä ikää jo yleensä muistaa mistä on kyse, kun kaikki on jähmeää, mustaa ja masentavaa. Valitettavasti perhe saa aina myös tavalla tai toisella huomata, mikä kuukauden aika on. Välillä täällä asuu siivoushirmu, sitten muuten vain hirmu ja joskus hetkellisesti ihan mukavakin ihminen.

Kirjailijatar said...

Tykkäsin kovasti tuosta metsä kaupunki metsä -ajatuksesta. Minäkin kävin aikoinaan yhtä yliopiston kurssia kaukana kotoa, siis neljän tunnin junamatkan päässä. Ei se kestänyt kuin lukukauden, ja kerran kuussa, mutta tuntui rankalta. Kummasti sieltäkin sai aina virtaa. Usein sitä tarvitsee vähän tuuppausta tai deadlinen, että saa jotain aikaiseksi. Tsemppiä sinullekin!

Mimmi said...

Merruli: Minustakin on hyvä, että lähdin. Ja se on myös ihanaa, että on mies, joka huolehtii. :) Miksihän se muuten on aina äiti, joka on mikä hirmu milloinkin? Miksei mies ole ikinä hirmu? Liittyykö se biologiaan vai sosiologiaan?

Kirjailijatar: Tuossa lähtemisessä kamalinta ovat nimenomaan nuo junamatkat, vaikka miten ottaisi viihdykettä itselleen mukaan, ei aikaa meinaa saada millään kulumaan, ei vaikka tietää että lopputulema olisikin hyvä. Mukava kuulla kohtalotovereiden olemassaolosta!

Merruli said...

Luulen, että naiset pystyvät purkamaan hirmuisuuttaan pienissä paloissa. Moni tarina on saanut siinä vaiheessa ikävän lopun, kun miehestä on tullut hirmu. Miehet taitavat kanavoida pahat olonsa ennemmin jurottavaan hiljaisuuteen tai häipyä hetkeksi omiin oloihinsa. Toisaalta on varmaan niinkin, että moni nainen määritellään hirmuksi ja nipoksi ulkoa päin ennemmin kuin omasta toimestaan...

Mimmi said...

Totta, miehet kyllä useammin mököttävät kuin tulistuvat. Ja totta tuokin, että naiset määritellään ulkoapäin paljon hanakammin kuin miehiä määritellään. Ja toisaalta, naiset ehkä helpommin myös miettivät mitä heistä ja ajatellaan ja alkavat sitten käyttäytyä odotusten mukaisesti, ikävälläkin tavalla mutta myös hyvällä.