5 March 2010

polku



Kyllä siitä oli polku mennyt, ihan selvästi, jossain siellä se oli lumen alla piilossa. Kyllä tästä pääsee, vähän vain on satanut lunta päälle, tarkalleen sanottuna polveen asti, mutta kyllä tästä pääsee. Itsepähän olin oikoreittini valinnut.

Lähteminen jää aina hirveän myöhään, en oikein tiedä mihin aika katoaa, mutta aina tulee kiire, varsinkin jos on menossa vaikka suuhygienistille minne ei haluaisi mennä. Jos lähtee tarpeeksi ajoissa voi matkan varrella ihastella joen töyräällä seisovaa unelmieni taloa, mutta jos liian myöhään niin täytyy loppumatkasta riisua pipo ja lapaset, avata kaulahuivi, kun tulee niin kuuma. Parissa tunnissa on lauhtunut kymmenen astetta, sitä en ollut huomannut.

Kävellessä ajattelen kiitollisuutta, kiitoksia, sitä miten tärkeää niitä olisi muistaa osoittaa useammin kuin sen muistaa tehdä. Meillä sanotaan kiitos monta kertaa päivässä: Kiitos rakas, kun siivosit. Kiitos ruoasta kulta. Kiitos kun sain nukkua pitkään. Kiitos kahvista. Lapsikin oppii kiitoksen, jokaisen ruokailun jälkeen sanotaan kiitos ja lapsi sanoo titti, ja silloinkin sanotaan kiitos kun lapsi antaa äidille lattialta löytämänsä roskan sen sijaan että pistäisi sen suuhun.

Mies leikkii lapsen kanssa kiitos ja ole hyvä -leikkiä, tavarat vaihtelevat mutta leikki pysyy. Lapsi on selvästi kiitollinen uudesta pupumekostaan, synttärimekosta, jonka äiti on löytänyt kirpputorilta. Hän yrittää pukea sen itse päälleen ja kantaa sitä mukanaan niin kauan että uusi kiinnostuksen kohde löytyy. Kaikista iloisin lapsi on silloin kun saa peuhata vanhempien sängyssä, silloin hän nauraa ääneen.

Mutta kiitollisuudesta. Miksi sitä muistaa tuntea ja osoittaa niin harvoin, ja vielä harvemmin kunnolla? Miksei muista olla joka päivä kiitollinen terveestä ja iloisesta lapsesta, miehestä joka huolehtii raha-asioista mutta sanoo "en minä kyllä muuta tarvitsisi, minusta meillä on asiat oikein hyvin", sisaruksista jotka piristävät elämää vierailuillaan ja yhteydenotoillaan ja ovat niin hirveän tärkeitä, vanhemmista jotka aina tullessaan tuovat mukanaan jotain syötävää ja auttavat kotipuuhissa?

Tällaisia minä mietin kun kävelen, ystävieni lähipiirissä on sattunut onnettomuus, en minä niitä ihmisiä tunne mutta tunnen monta jotka tuntevat, ja juuri tänään kaikki muistavat olla surussaan kiitollisia. Päätän yrittää olla kiitollinen joka päivä, onnettomuuksia tai ei, sillä minulla on monta syytä. Vaikka en pidäkään siitä, että nyrpeän oloinen hygienisti tunkee instrumentteja suuhuni, päätän olla kiitollinen, koska minulla on mahdollisuus saada hoitoa ammattitaitoisen ihmisen käsissä.

Kun lähden hygienistin vastaanotolta sanon oikein paljon kiitoksia ja toivotan hänelle ihanaa lomaa, hän on maininnut lomastaan jollekin huoneessa pistäytyneelle työkaverilleen ja muistan sen, hänen suunsa leviää aurinkoiseen hymyyn ensimmäistä kertaa käyntini aikana, voi kiitoksia! hän vastaa, ja jää hymyillen huoneeseensa kun minä lähden kulkemaan kotiin toisia polkuja.

8 comments:

Merruli said...

Miten pienestä ilon leviäminen onkaan kiinni. Halukkuudesta muistaa kaikki hyvä, valmiudesta ajatella toisesta parhain päin. Sinulla kiitollisuus löysi oikean tien ulos ja ympärillesi. Se tuplaantui matkalla.

Kiitollisuutta yritän harjoitella minäkin pienin askelin. Murehtimalla menee monesti hyvätkin asiat sivu suun, vaikka ne olisivat tässä ja valmiina.

Jonna said...

Kiitos on pieni sana jolla on hyvin suuri merkitys.

Kiitos näistä sanoista.

Solen said...

Minäkin ilahduin sanoistasi, jotka pieninä muodostavat suuren ja tärkeän asian. Olet ihan oikeassa, joskus asiat ottaa niin itsestäänselvyyksinä, ettei muista olla kiitollinen niistäkin pienistä , tai isoista, jutuista, joista moni muu tässä maailmassa vain haaveilee.
Kiitän sinua muistutuksesta :)

Villilintu said...

Kaunista polkua olet kulkenut, kun tällaisia ajatuksia on herännyt :) Olkoonkin lunta polviin.

Kirjailijatar said...

Kiitos on toden totta tärkeä sana. Ja usein unohtuu, kuinka hyvin omat asiat ovat. Jonain päivänä sen sitten havahtuu huomaamaan ja unohtaa sitten taas.

Mimmi said...

Merruli: Ja miten hyvä olo siitä tulee itsellekin, kun "levittää" iloa! Kiitollisuus tosiaan on asia, jota voi harjoitella, sen minäkin olen huomannut. Joskus teen kiitollisuus-listaa iltaisin tai viikottain tai kuukausittain, siitä huomaa miten paljon niitä hyviä asioita on.

Jonna: Kiitos kommentistasi -- todella tärkeä sana se on!

Solen: Minä ainakin huomaan ottavani aivan liian monia asioita itsestäänselvyyksinä. Yritän pyrkiä siitä pois, mutta muistutuksia tarvitaan. Hienoa, jos onnistuin muistuttamaan sinua.

Villilintu: Minulla ajatukset jotenkin virtaavat kävellessä, varsinkin, jos joutuu vähän vaatimaan itseltään ylimääräistä!

Kirjailijatar: Totta, asioiden oikea laita, se miten hyvin ne ovat, unohtuu kovin usein. Haluaisin muistaa useammin.

Pellon pientareella said...

Hieno tarina. Ihanaa kun opetatte kiitoksen lapselle. En voi olla hämmästelemättä aina vain, että joku voi nousta pöydästä kiittämättä ruoasta (ja muustakin), eksä oli sellainen. Sanoin sitten ensin "kiitos" ruoan jälkeen (vaikka olin ruoan itse tehnyt, ja voihan silloinkin sanoa, olla kiitollinen että oli ruokaa) ja hän hämmästyneenä katsoi minua ja sai sanotuksi itsekin kiitos. Mutta ei se oppinut, ei millään.

Itse olen ihan harjoitellut tuota kiitollisuutta. Tekemällä listoja paperille ja usein mielessäni iltaisin tai muutenkin, hetkessä kun syytä on. Sitä oppii olemaan kiitollinen, siitäkin voi tulla tapa. Ja se lisää onnellisuutta, kyllä vain.

Ihana olit kun sanoit noin hygienistille. Hyvä lisää hyvää, niin se vain on, ystävällisyys ystävällisyyttä.

Mimmi said...

Pellon pientareella: Meille tuo käytöstapojen, mm. kiitoksen, opettaminen on itsestään selvää, mutta valitettavan paljon tapaa ihmisiä, minun työssäni varsinkin, joilla niitä ei ole. Minäkin olen harjoitellut kiitollisuutta ja myös ystävällisyyttä, jälkimmäistä yritän osoittaa silloinkin kun toinen osapuoli ei sitä viitsi tehdä.