7 March 2010

sunnuntai



Puut satavat hiljalleen lunta, tuuli puhaltaa puuskaisesti, heiluttaa.

Aamulla luen loppuun lehden jossa on esillä ihania asuntoja, sitten silmät tulevatkin yhtäkkiä kipeäksi. Yritän opiskella, löytää jostakin vireen, mutta silmiin sattuu. Se kuulostaa mitä lennokkaimmalta tekosyyltä, mutta on totta.

Naapurin kutsuilla lapsi näkee oikeita koiria, tutustelee, eikä koiralapsi luule häntä enää kissaksi. Serkkupojan perässä on mukava taapertaa, kunhan se vanhempi vain muistaisi ettei toinen vielä osaa kovin hyvin. Kotiin palataan pääsiäisen väristen kynttilöiden kanssa.

Televisiossa kertovat, että 1900-luvun alkupuolen arkeologit kirjoittivat hatarasti faktoihin perustuvaa, mielikuvituksellista ja dramaattista historiaa. Voisinpa minäkin tehdä oman työni niin. Miehen mielestä minun pitää huomenna lähteä kaupunkiin, koska seminaarien jälkeen kirjoitusvirekin yleensä löytyy.

Minä haluaisin jäädä kotiin rakkaiden kanssa ja vaihtaa kukille uudet vedet. Mieli lyö tyhjää. Aivan kuin olisin tyhjentänyt sen tahallaan. Se soi kotiinkotiinkotiinkotiin. Silmiin sattuu. Alan tajuta, että yritän kuvitella itseni sairaaksi. Miksi aina pitäisi olla tekosyy, tai oikea, sen sijaan, että antaisi itselleen periksi ja tekisi niin kuin tahtoo?

5 comments:

Annika said...

Muistan hyvin tuon tunteen, kun kirjoitushommat painavat, eikä mitään tunnu saavan valmiiksi. Aloittaminen on kaikista hankalinta. Minulla elämä helpottui hyvin paljon, kun sai opiskelut pois päiväjärjestyksestä. Välillä yllätän itseni haaveilemasta jatko-opinnoista, joiden aika on vasta kymmenen-viidentoista vuoden päästä.
Minä en ole niitä äitejä, jotka kirjoittavat väitöskirjaansa lasten päiväunien aikaan.
Tsemppiä ja aurinkoa viikkoosi. Kyllä ne hommat siitä lähtevät käyntiin.

Kirjailijatar said...

Tekemättömät työt ja asiat painavat ainakin minua mahdottoman paljon. Ja yleensä on tapana lykätä niitä ikäviä tekemisiä ja sitten ne painavat vaan entistä enemmän. Joskus onnistun ottamaan itseäni niskasta kiinni, mutten aina.

Pellon pientareella said...

Voimia ratkaisujen tekemiseen. Kuuntele vain itseäsi, ei kannata kehittää psykofyysisiä oireita. Aloittaminen tosiaan on vaikeinta, mutta paras tie :). Tiedän tunteen, kun aina vain vitkuttelee ja siirtää eteenpäin...

himalainen said...

Voi tunnistan tuon tunteen, kun ei ole varma, miten olisi paras.
Toivotan rohkeutta, jotenkin tuntuu, että paras tulee lopulta niin, että tekee itselleen hyvää, pehmeästi hyvää, eikä se silloin satuta ketään muutakaan.

Minunkin pitäisi vielä jatkaa töitä, mutta voih....

Mimmi said...

Annika: Minäkin tiedän, että helpottuisi, mutta on noita päiviä jolloin ei millään edes haluaisi alkaa hommiin. Tänään yritän aivan uusin voimin.

Kirjailijatar: Totta, tekemättömät ahdistavat, siksi niihin pitäisi tarttua. Mutta aina ei vain voi, ei jaksa, on pakko pitää välillä ajatuslomaakin.

Pellon pientareella: Kiitos. Olen juuri tuollainen vitkuttelija, olen aina ollut. Yritän pakottaa itseni, mutta se tuntuu jotenkin väkivaltaiselta aloittamiselta.

Himalainen: Minulla noita hetkiä tulee vähän väliä, omantunnon taistoja halua vastaan. Jotenkin sitä on niin tunnollinen, ettei osaa luovuttaa. Toivottavasti sait itsesi suostuteltua töihin! :)