12 March 2010

vaaleanpunaisen välähdyksiä (ja vähän sinistä)

 
 


Eilen aamulla kävelimme lapsen kanssa räntäsateessa kauppaan, olin sopinut myöhään edellisenä iltana entisen työkaverini kanssa kyläilystä eikä meillä tietenkään ollut mitään tarjottavaa. Mies oli lähtenyt laina-autolla aamutuimaan monen tunnin ajomatkalle hakemaan pikkuveljelleen rippilahjaksi kauan kaivattua mopoa, ei auttanut kuin sulloa lapsi kärryihin ja tarpoa hakemaan mansikka-raparperihilloa, sokeria ja vispikermaa.

Kauppajonossa kaksi tätiä, yksi puolituttu ja toinen tuntematon, hymyili lapselle, ja hän alkoi esiintyä: ensin söpö hymy, sitten irvistys ja hirveä tekohekotus päälle. Alkoi nolottaa, vaikka ei varmaan ollut syytä, enemmän olisi ollut jos lapsi olisi huutanut suoraa huutoa, eikä sillekään mitään voi. Palasimme vielä käsityöliikkeeseen josta hain puikkoja aiemmin viikolla, haimme lapsen sienihametta varten euron korista kankaankaistaleen jossa ei ollut sieniä, ja sitten kävimme tuulta ja kirpeitä vesi-räntähiutaleita vastaan kotiin.

Kun kauppakassit oli purettu, pihaan ajoi ystäväni kahden tyttärensä kanssa, ei aivan yllätysvierailulle mutta melkein, tuomaan tilaamiani voidepurnukoita. Se oli ihana hetki, eskarilainen ja ekaluokkalainen ovat jo niin hyviä leikkikavereita että me äidit saimme juoda rauhassa monta kuppia kahvia, keskustella lapaluista ja salsasta, selata Jujua ja ihailla hamekankaan kevätvärejä, miten pinkkiä onkin meillä yhtäkkiä joka paikassa vaikka en ole siitä koskaan erityisemmin välittänyt. Nyt se näyttää kaikissa sävyissään hirveän kauniilta.

Myös anoppi pistäytyi, oli suunnitellut tulevansa minulle lapsenvahdiksi ja lainaavansa autoa kauppareissua varten, harmistui kun myöhästyi. Pakastimemme täyttyi rippijuhlaruoista, kellarista löytyi kippoja ja kuppeja juhlapöytään sekä mattoja lattialle. Lapsen päiväunien aikaan siivosin, viikkasin pyykit, leivoin kääretortun sekä mustikkapiirakan ja unohdin syödä.

Seuraava vierailu oli oikea touhutunti, uhmaikäinen ja perässä haparoiden taapertava mitään ymmärtämätön eivät ole toisilleen mitä parhainta seuraa. Mutta on ihana nähdä parasta työkaveria, joka minulla on koskaan ollut, yhteistyömme sujui niin saumattomasti että se ei edes tuntunut työltä. Heidän perheeseensä on tulossa lisäystä, siitä tietysti riitti puhuttavaa, ja saimme pöydällemme kukkakimpun. Vierailun päätteeksi olin uupunut ja hikinen, ja jostain kummasta lapsi -- aiemmin eteisen portaat suosiolla huomiotta ohittanut -- oli keksinyt, että portaissa voi kiipeillä ja temppuilla. Vaan nyt se on jo eilinen.


***

Tänä aamuna pakkasen näki ikkunasta. Ei tarvinnut katsoa mittaria, ei käydä pihalla, tiesi että on pakkasta ja huikea aurinko. Edellisen päivän ajomatkasta uupunut mies sai jäädä nukkumaan, lapsi leikkii itsekseen (vihdoinkin!) kunnes menemme maistelemaan suloisen pehmeää, makeaa tattaripuuroa, kaupan tarjoushyllystä löytynyttä. Herätämme miehen myöhemmin peuhuhetkellä, lapsi kikattaa kun parta kutittaa poskea ja hän saa olla vanhempien sängyssä.

Ennen puolta päivää pyöräilen kirpputorille, löydän lapselle kesävaatteita ja kengät, olen sortumisvaarassa. Vaatteidenostolakkoa on nyt kestänyt vähän yli kolme kuukautta, olen meinannut sortua kerran aiemmin, vaatekaupan alennusmyynneissä aivan minun näköiseeni valkoiseen tunikaan jossa on kaula-aukon ympärillä sinisävyisiä kirjailuja, ja nyt kirpputorilla on melkein tismalleen samanlainen paita, aivan käyttämättömän näköinen ja minun kokoiseni. En tarvitse sitä mihinkään, minulla on monta tunikaa joskaan ei yhtään valkoista, kesällä semmoinen olisi kiva, on vaikea perustella itselleen miksei sitä voisi ostaa, mutta myös yhtä vaikea antaa periksi.

Mietin tunikaa lääkärissä, mietin sitä ruokakaupassa, mietin sitä pyöräillessäni kotiin ja palaan, sorrun. Päässäni humisee kassalla, tunnen tekeväni jotain kauheaa, paljon kamalampaa kuin kirpputorilta ostaminen oikeasti on, mutta teen sen silti. Tältäköhän rikollisista tuntuu, tai erilaisista riippuvuuksista kärsivistä? Ajan kotiin uusi paita kassissani ja mieli kevenee pikku hiljaa. Yksi paitahan se vain on, ja aivan ihana, ja tulee varmasti käyttöön. Kotona kokeilen paitaa ensimmäisenä, se istuu täydellisesti ja on kaunis päällä. Käsivarsista se on vähän tiukka, ei varsinaisesti kiristä mutta ei se kyllä haittaisi jos tiputtaisi pari kiloa, ihan vain paitaa varten. Mutta sitten kohokohta, jonka seurauksena alan miettiä, mitä paidasta voisi tehdä lapselle:

Paidan riisumiseen tarvitaan apua.

***

PS Nyt, tunteja myöhemmin koko paita, ja päätös ostaa jotain aivan tarpeetonta, harmittaa. Mutta keksin jo, miten siitä saa lapselle upean hameen tai mekon, jos en käytä sitä itse. Tosin, kun se on ostettu eikä sitä voi palauttaa, voisin kai aivan hyvin käyttääkin, kunhan pidän huolen siitä, että paikalla on aina joku riisuja. Nyt laitan kuitenkin taas kukkaronnyörit (ja pään!) tiukalle. Vaikka voisi luulla, että tämä vain lisäisi lipsumisvaaraa, en aio antaa mieliteolle periksi uudestaan.

3 comments:

Solen said...

Minulla aina hieman vaikeuksia kommentoida sinulle, kun kirjoitat niin pitkästi ja jokaisesta jutusta tulee minulle jotain mieleen ja sitten tulisi kamalan pitkä kommentti, melkein yhtä pitkä kuin itse tekstistä :) Rakasta lukea tekstejäsi. Ne ovat niin elämänmakuisia ja todellisia, niin että älä vain lopeta, vaikka en aina kovin osaisikaan kommentoida :)

Minusta olisi ihanaa jos meille piipahtaisi yllätysvieraita. Asumme kai niin syrjässä ettei kukaan jaksa vaivautua tänne asti. Mutta ei se haittaa, ystäviä on mukava saada kyläänkin ihan suunnitellustikin.

Olen vahtinut neljää serkkuani (1v,4v,6v,9v) monestikin ja monesti olemme menneet lähikauppaan. Arvaa, hävettääkö minua kun yksi nuorin istuu rattaissa kuolaa rinnuksiaa, nelivuotias esittää myyjätädille, kuusivuotia kärrää korin täyteen karkkia ja vanhin , ja harkitsevaisin, miettii karkkihyllyllä puoli tuntia, kun kaikki muut alkavat jo hermostua. Se oli vasta kauppareissu se :)
Entäs se kun menimme uimarannalle, mutta se onkin jo ihan toinen tarina :)

Kirjailijatar said...

Voivoi, armahda toki itseäsi :) Kai se riittää, että pyrkii kestävän kehityksen mukaisesti ostamaan kierrätettyä, mahdollisimman eettisesti tuotettua tai mahdollisimman vähän. Joskus uusi vaate piristää kummasti. Siitä saa virtaa ja hyvää mieltä. Olet sen ansainnut :) Mukavaa viikonloppua!

Mimmi said...

Solen: Olen rönsyilevää sorttia (monessakin suhteessa), mutta kiva kuulla, että joku jaksaa lukea näitä ajatuksen kanssa! :) Voin vain kuvitella tuon kauppatilanteen, alkoi naurattaa ja toisaalta tunsin jonkinlaista myötähäpeää... Yhden kanssa vielä pärjää, tai kahden, mutta neljästä en selviäisi varmaan minäkään, urhea olet!

Kirjailijatar: En armahda! :) Normaalille ihmiselle tuo tilitykseni paidasta kuulostaa varmaan omituiselta, mutta minun kohdallani tuo vertaus riippuvuudesta kärsiviin ei tässä suhteessa ollut kovinkaan liioiteltua. Ostolakon tavoitteena oli alunperin etupäässä osoittaa itselleni, että voin olla shoppailematta. Olen oikeasti koukussa vaatteiden ostamiseen ja ns. bargain huntingiin, tuotakaan paitaa en pystynyt ohittamaan juuri siksi, että se oli niin halpa. Halvempaa olisi tietysti ollut jättää se ostamatta (kun se kerran on tarpeeton), mutta siihen en pystynyt. Tuo on kyllä totta, että uusi vaate piristää, mutta minulle se aiheuttaa lähes aina, ostolakkoa tai ei, myös sellaisen ostomorkkiksen, jota en oikein osaa edes kuvailla. Kiitos kuitenkin lohdun sanoista, kyllä se ohi menee! :)