6 April 2010

arkea ja juhlaa






Oli ihanaa pitää pitkä vapaa viikonloppu kaikki kolme yhdessä. Ilman, että tarvitsi lähteä minnekään, tehdä koulujuttuja tai isompia kotitöitäkään. Tätä me tosiaan kaipasimme. Kävi vieraita, oltiin väsyneitä mutta iloisia, puuhailtiin yhdessä sitä sun tätä, syötiin hyvin ja herkuteltiin. Lapsen kanssa aika tosiaan lentää albatrossin siivin, ei uskoisi, että neljä päivää vierähti jo.

Pitkänä perjantaina meillä oli odotettuja vieraita, isovanhempani tulivat viimeinkin kylään, ja vanhempani sekä veljeni myös, lapsen rakas kummi. Syötiin tukeva lounas, myöhemmin juotiin kakkukahvit, seurusteltiin ja ihmeteltiin lasta, hänen touhukkuutensa ja aurinkoisuutensa ihastutti kaikkia viikonlopun vieraita. Ja kerrankin ehdittiin nähdä isovanhempiani niin pitkään, että lapsi lakkasi ujostelemasta ja istui isoäitini syliin syömään keksiä, ja isoisä puolestaan sai pyöritellä ja hyppyyttää häntä miten tahtoi. Ja miten jaksoikin kohta 85-vuotias telmiä lapsen kanssa kuin nuori mies, nostella ilmaan ja heijata!

***

Vanhempani jäivät yökylään, ja lauantaina oli vuorossa vähän arjen luksusta: mies ja isäni jäivät lapsenvahdiksi kun minä ja äiti teimme kolmen tunnin kirppiskierroksen, oli mahtavaa saada hypistellä ja katsella kaikessa rauhassa, vaikka lapsi yleensä ihan kilttiä kauppaseuraa kyllä onkin. Kirppisten suhteen olen kyllä parantumaton ostelija, jotenkin siellä tuntuu, että on pakko ostaa kun jotain edullista ja kiinnostavaa tulee vastaan, semminkin kun tavarat kuitenkin ovat käytettyjä ja omatunto lepää niiltä osin (tästä kirjoitinkin joskus aiemmin). Palasin kotiin kolmen pussin kanssa, oli kahvikuppeja, lautasia, keittiöpyyhkeitä, puurokulhoja, ankkakirja, lapselle kolmet kengät ja vaatetta niin paljon, että nyt ei ennen syksyä tarvitse lisää ostaa.

Aikuisten vaatteita onnistuin tällä kertaa olemaan katsomatta, eikä se oikeastaan edes vaatinut yritystä. Maaliskuun alun lipsahduksestani tuli sen verran paha mieli itselle (vaikka yritin olla armollinen ajatuksissani, en voinut), että olen visusti lakannut katsomasta kaupoissa naisten vaatteita. Sen sijaan olen huomannut, että pieni shoppailija minussa on alkanut katsella lehtien muotikuvia (ja Toastia) sillä suunnittelusilmällä, alkanut kuvitella ja listailla mielessään, mitä ostetaan sitten kun vuoden ostolakko päättyy.

Aloin taas miettiä lehtien vaikutusta ostamisen tarpeeseen, en lue varsinaisia muotilehtiä ainakaan säännöllisesti, mutta luen kyllä sellaisia naistenlehtiä, joissa on muotijuttuja. Vielä muutama vuosi sitten lehtien lukijakirjepalstoilla saattoi nähdä valituksia, että lehdissä ei ole normaalin ihmisen budjettiin mahtuvia vaatteita, nykyään niitä ei enää näy, toimittajat ovat tehokkaasti saaneet meidät lukijat uskomaan, että kuvien on tarkoitus olla tyylivinkkejä, ei ostoslistoja. Mutta entä sitten, kun hyvännäköisen kuvan tyylisiä vaatteita ei omasta kaapista löydy?

No, sitten tietysti ostetaan. Niin minä olen ainakin tehnyt, sen huomaa vaatekaapeistani ja niistä yläkaappeihin säilöön tungetuista laatikoista, joissa on vaatteita odottamassa sitä päivää, jolloin ehkä niitä voisin käyttää. Komerosta löytyy muun muassa iso matkalaukullinen talvitakkeja, joita en ole tänä talvena edes jaksanut kaivaa esille -- ja silti käytössä on ollut lähes kymmenkunta takkia. Mutta miksi ihmeessä tunnen -- me tunnemme -- tarvetta ostaa niin paljon sellaista, mitä emme oikeasti tarvitse? Miksi tarve on niin voimakas, etten voi edes katsoa kirppiksillä ja kaupoissa vaatteita ilman uuden lipsahtamisen pelkoa?

Ei se pelkästään naistenlehdillä selity, kyllä kysymys on paljon syvemmällä meidän kulttuurissamme. Vastaus ei taida löytyä myöskään pelkästään markkinavoimista ja niiden tekosista, niiden luomasta ostamisentarpeesta, vaan osittain myös yksilöistä. Mitä me haluamme ostamisellamme viestittää? Onko se yritystä rakentaa itselleen identiteettiä, halua heijastaa sitä ulospäin? Vastauksia etsiessäni yritän hankkia käsiini Judith Levinen kirjan Not Buying It, josta kuulin alkuvuonna. Tuolta Levinen nettisivulta löytyi pieni pätkä kirjasta, ja se vaikutti mielenkiintoiselta, vaikka pureutuukin kai enimmäkseen amerikkalaiseen kulutuskulttuuriin (toisaalta, suomalaiset kuluttajat eivät ainakaan ilmastokysymysten suhteen poikkea paljonkaan jenkeistä). Paikallisesta kirjastosta Levinen kirjaa ei löydy, joten kysymys kuuluukin, miten sen voisi saada luettavakseen ostamatta sitä.

***

Sunnuntaina oli rauhallista, tehtiin kolmistaan tunnin kävelylenkki, matkaa kertyi kokonaista pari sataa metriä. Lapsi käveli itse, kävi kurkistamassa jokaiseen lätäkköön ja istumassa joissakin, kiipeili tienlaitojen lumipenkkoihin, poimi roskia, katseli pitkään ohikulkenutta koiraa ja haukkui sille, oli ihastuksissaan kun sai kulkea itse. Minä kuvasin, löysin vähän vihreääkin moskan seasta, mutta niin vähän ettei siitä tarttunut mitään kameraan. Loppuilta saatiin vain olla, katsottiin aiemmin tallennettu ohjelma, Teema nimittäin jatkaa vihreää linjaansa monenlaisilla ohjelmilla, aikaisemmin mainitsemani Ilmastodieetit-sarjan lisäksi tällä hetkellä pyörii myös arjen kulutukseen pureutuva amerikkalainen Mitä kulutus maksaa?, josta sattui pyhien aikaan tulemaan meille erittäin ajankohtainen jakso paperilautasliinoista.

Niitä kului lapsen syntymäpäivillä melko läjä, ja ohjelma paljasti sen karmean prosessin, jonka seurauksena liinat pöytäämme päätyvät. Omistan kyllä pellavalautasliinoja, jotka ostin joskus vuosia sitten työskennellessäni sisustusputiikissa jossa myytiin kotimaisten käsityöläisten tuotteita. Täytyy myöntää, että ellen olisi ollut töissä sellaisessa kaupassa, minulle ei koskaan olisi tullut mieleenikään ostaa noita melko hintavia mutta kauniita liinoja, eikä niitä kyllä itse asiassa ole käytetty kertaakaan. Ne on suljettu laatikkoon, kai mielessä on ollut jokin ajatus jostain oikein juhlavasta hetkestä jolloin ne otetaan käyttöön, eikä tarpeeksi juhlavaa ole tullut eteen, tai sitten olen vain unohtanut koko setin olemassaolon.


Mutta tuo ohjelma sai miettimään sitä paperin määrää, joka hyvin pienen käytön jälkeen lentää roskiin aina kun juhlitaan, ja sitä miten kuluttavaa se on ympäristöä ajatellen. Ohjelmassa tosin muistutettiin siitä, että Euroopassa tuotantoprosessit ovat paljon vihreämpiä kuin valtameren toisella puolen, mutta se muistutti mieleen tuoreen tutkimuksen, jonka mukaan kuluttajat eivät ole: noin puolet suomalaisista arvelee tutkimuksen mukaan, että ilmaston lämpenemistä liioitellaan tai kuvittelee, ettei se ole totta lainkaan, ainakaan ihmisten osuus asiassa. Niiltä osin suomalaiset ovat jenkkien kanssa samoilla linjoilla.

Pohdin miten meidän kotonamme asian voisi ratkaista ottamatta kalliita pellavaliinoja käyttöön jokaisilla kekkereillä, varsinkaan sellaisilla, joilla on paljon lapsivieraita. Yhden idean sain kirpputorilta, siellä oli korillinen vanhoja kirjailtuja pieniä pöytä- ja nenäliinoja muutamalla kymmenellä sentillä kappale, niitä voisi aivan hyvin käyttää (osaa sellaisinaan, osaa vähän tuunattuna) lautasliinoina. Samanlaisia tuskin tietenkään löytää kymmenen hengen kattaukseen, ja se osa aivoista, joka edelleen muistaa ne kasvatuksen jyvät jotka ovat iskostaneet mieleen että kaikkien kaapista on löydyttävä kahdentoista hengen arabia-astiasto, pitää ajatusta hieman arveluttavana. Se osa, joka on jo hyväksynyt sen, että meidän pöydässämme nyt vain yksinkertaisesti on sekalainen setti kirpputoreilta kerääntyneitä ja lahjaksi saatuja kuppeja ja kulhoja, ei ole moksiskaan. Ainahan voi yhdistellä värejä, etsiä erilaisiin kuppeihin sopivia kankaanpalasia. Siinäpä etsittävää.

*** 

Maanantai on vielä mainitsematta, mutta annetaan ollakin, hui miten pitkä kirjoitus tämä jo on. Nyt taidan mennä kutomaan keväthuivini valmiiksi, onhan tuo jo marraskuulta ollut puikoilla, ja kuunnella äitini minulle nauhoittamaa radio-ohjelmaa slow-elämästä. Jotenkin minusta on hirveän sympaattista ja lohdullista ajatella, että maailmassa on vielä ihmisiä, jotka nauhoittavat radiosta ohjelmaa c-kasetille.

8 comments:

Annika said...

Mainitsemaasi kirjaa en ole lukenut, mutta vähän samantapaisen opuksen on kirjoittanut myös Kari Ojala, "Irti tavarasta". Se oli ajatuksia herättävä kirja. Omia tavara/kulutus/ostotottumuksia pitäisi kai tarkastella lähemmin? Kyllä minä ainakin ostan joskus tavaraa tai vaatteita tyydyttääkseni esim. estetiikan kaipuutani. Useinmiten kotiin hankittu on usein tätä. Vaatteita hankin enemmän tarpeeseen. Kallein hankkimani vaate on ollut noin 170 euroa, ja sekin kirpaisi... Niin ja hyvä vinkki tuo lautasliina-asia. Pitäisi hankkia pellavaisia liinoja. Niitä kertakäyttöisiä menee kyläilyhommissa ihan liikaa.

Mimmi said...

Annika, kiitos kirjavinkistä! Täytyypä etsiä käsiin tuo, minulla ainakin on semmoinen fiilis, että tunnen tarvetta pohtia tarkemmin sitä, miksi ostan. Sisustustavaraa ostan kyllä aika vähän uutena, lähinnä kirppikseltä ja kavereilta haalin kaikkea kaunista nimenomaan estetiikan kaipuuseen, eikä meillä esim. ole ollenkaan uutena ostettuja huonekaluja miehen aikoinaan ostamaa jenkkisänkyä lukuunottamatta. Tuo vaateasia on enemmänkin se, mikä minua vaivaa, en oikein osaa selittää itsellenikään mihin/miksi kuvittelen niitä tarvitsevani. Minun kallein vaatteeni on varmaan ollut samaa hintaluokkaa, nyt olen miettinyt että sitten kun lakko loppuu, alan ostaa laadukkaita vaatteita vaikka olisivatkin hintavia, mutta ostan sitten harvemmin.

Riikka said...

Paljon sain taas ajateltavaa täältä. Tuo servettijuttukin. En ole sitä niin pahana pitänyt vaikka kamalaa kulutustahan se on. Nenäliinoja meillä menee hirveästi, niitä en kyllä aio kankaisiin vaihtaa....;P Talouspaperia sen sijaan ei meillä käytetä. Olen ihmetellyt kun joissain lapsiperheissä talouspaperia käytetään ihan tiskirätin sijasta.

Monesti myös olen miettinyt kuinka paljon radio-ohjelmia nykyään enää kuunnellaan. Kiva että näköjään kuuntelijoita on. Harmi sinänsä etten itse ikinä esimekriksi kuunnellut kuunnelmaa.

Mimmi said...

Riikka, hienoa että löytyi ajattelemisen aihetta! Minäkään en ole oikeastaan ennen tuon ohjelman katsomista juuri ajatellut paperiservettien kulutusta, paitsi nyt ihan lähiaikoina kun äitini säästi "käytettyjä" (eli semmoisia, joihin oli kerran pyyhitty suu) roskanpoimimis- ja pöydänpyyhkimislapuiksi. Meilläkin talouspaperia onneksi käytetään tosi vähän, ja tiskirätitkin ovat pääasiassa kierrätettyjä eli käyttökelvottomaksi kuluneiden kylpy- ja kasvopyyhkeiden käyttökelpoiset osat, joita sitten pestään pyykkikoneessa muun pyyhepyykin seassa. Hyvin pyyhkii! :)

Solen said...

Tuollaiset päivät on parhaita kun ei tarvitse lähteä mihinkään, saa vain olla ja möllöttää. Minulle se on ainakin parasta rentoutusta.

Enpä ollut tullut ajatelleeksi tuota servettiasiaa. Onneksi meillä ei oikeastaan harrasteta niiden käyttöä. Joskus saatan ostaa ihan vain sen takia kun joissain on niin kaunis kuvio, mutta sitten ne taas unohtuvat kaappiin ja löydän ne sieltä vasta seuraavan suursiivouksen yhteydessä :)

Solen said...

Inhottava tämä meidän netti kun reistailee. En tiedä tuliko kommenttini läpi niin laitan sen nyt kolmannen kerran :)

Minusta tuollaiset päivät ovat kaikkein parasta lomailua ja rentoutusta, kun ei tarvitse tehdä mitään eikä mennä mihinkään. Itse nautin juuri sellaisista hetkistä eniten.

En ollut ajatellutkaan tuota servettijuttua, onneksi meillä ei juuri niitä harrastetakaan. Joskus saatan ostaa kauniin kuvion vuoksi, mutta sitten ne jäävät kaappiin lojumaan ja löydän ne vasta seuraavan suursiivouksen yhteydessä. Hyvä idea muuten tuo vanhojen nenäliinojen käyttö, voisinkin kokeilla sitä seuraavien juhlien yhteydessä :)

Mimmi said...

Solen: Nyt tämä kommenttisysteemi ilmeisesti on ihan pihalla, omanikaan ei tänne päätynyt (vai päätyykö sittenkin, viiveellä?). Eli vika ei liene teidän nettiyhteydessä.

Minustakin on parasta kiireettömyys, se että saa tehdä sitä mitä huvittaa sellaisella aikataululla kuin huvittaa. Olisipa semmoista joka päivä! Mistä se kiire oikein tulee?

Solen said...

Oho, tuli näköjään useammin kuin kerran tuo kommenttini :)