2 May 2010

jälkikirjoitus





 Tänään ajattelin kirjoittaa siitä, minkä eilen jätin sanomatta. Oikeastaan olen jättänyt asian sanomatta jo kohta vuoden, sekä täällä että maailmassa ylipäätään, vaikka ehkä sen on rivien ja sanojen välistä joku saattanut lukeakin. Jotenkin olen silti vältellyt tätä, se tuntuu niin henkilökohtaiselta, olen puhunut vain miehen ja äitini kanssa, ja ehkä on liian henkilökohtaista kirjoittaa siitä tännekin, mutta otan riskin. En tiedä miksi, nyt vain tuntuu siltä että haluan sanoa tämän, ehkä se on jotenkin myös osa asian taaksejättämistä.

Eilen kirjoitin, että tähän vuoteen jonka ajan olen kuvannut elämäämme Koivukujalla, on mahtunut huonojakin päiviä. On niitä mahtunut montakin, vaikka en ole niistä juuri kirjoitellut kuin satunnaisesti (ja niistä kirjoittaminen, ja teidän ihanat kommenttinne, on aina aukaissut solmuja, lämmittänyt, auttanut). Noin vuosi sitten sairastuin nimittäin lievään synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Lievään, koska sain apua ajoissa vaikka en sitä itse olisi tajunnut edes hakea.

Lastenneuvolan rutiinikäynnillä ihana vanha neuvolantätimme (jolle olimme paikkakuntalaisten ystävieni mielestä joutuneet, en tiedä miksi joutuneet mutta ilmeisesti se nuorempi olisi muka jotenkin parempi) huomasi miten väsynyt äiti oli, miten paha mieli äitiyttään suorittavalla ihmisellä (oikeastaan koko elämää suorittavalla) oli, ja varasi minulle samantien ajan neuvolan psykologille. Siellä käyminen muutti ajatuksiani aivan valtavasti, vaikka ensimmäisen käynnin jälkeen taisinkin sanoa miehelleni, että olipa turha reissu. Jo muutaman käynnin jälkeen huomasin, että eipä oikeastaan ollutkaan.

Mutta ammattilaisavun lisäksi aivan valtavasti apua on ollut tästä blogimaailmasta, vaikka se jonkun mielestä saattaa kummalliselta kuulostaakin. Huonoina päivinä on ollut valtavan ihanaa saada klikata itsensä toisiin maailmoihin, muiden elämään, arkeen iloineen ja suruineen. Se on ollut pakenemista, mutta se on ollut myös inspiraatiota ja muistutusta siitä, miten ihanaa arki oikeasti on, kun sitä lakkaa suorittamasta. Pikku hiljaa ajatus on iskostunut myös omaan mieleeni, olen alkanut tajuta sen, miten tärkeää oikeasti, vaikka se kliseeltä kuulostaakin, on elää hetkessä.

Olen alkanut parantua, vähitellen. Yhä harvempi päivä on huono, ja silloin kun on, on vapauttavaa saada kirjoittaa siitä, sanoa se jollekin ääneen. Jollekin muullekin kuin miehelleni, tuolle ihanalle vahvalle joka -- siltä minusta välillä tuntuu -- on joutunut vuoden mittaan olemaan yhtenään pahanmielen sylkykuppina, ja joka aina toteaa vain, että pitäähän siitä saada puhua, jos se helpottaa. Mutta tänne kirjoittaminen aukaisee eri tavalla, ja teidän kommenttinne yleensä tuovat asioihin uusia näkökulmia ja parantavat mieltä.

Siksi halusin järjestää arvonnan, joka alkoi eilen (ja eilen myös aioin kirjoittaa tämän, mutten sitten voinutkaan, minun piti vielä ajatella). Kiittääkseni teitä oikeasti, koska teistä kaikista -- teistä joiden blogeja luen päivittäin, teistä jotka luette minun, kommenteilla tai ilman -- on ollut valtavasti iloa. Nuo kuvat ovat arvontapalkinnosta, Rachel Ashwellin kirjasta, jossa myös on upeita arjen ja juhlan ihanuuksia. Ja arvontahan on edelleen voimassa, osallistu ihmeessä.

***

Jälkikirjoituksen jälkikirjoitus: Toivottavasti kukaan ei tämän kirjoituksen luettuaan ajattele, että jaahas, nämä aiemmat blogikirjoitukset ovat siis olleet tekopirteää teennäisyyttä, jolla peitellään surullisia asioita. Ei, olen kuvannut blogissani ajatuksiani, meidän maailmaamme, meidän arkeamme sellaisena kuin se on, ja sellaisena kuin sen useimpina päivinä oikeasti koen, ja aion tehdä niin jatkossakin. Surkeudessa vellominen ei auta, vaan päin vastoin se, että houkuttelee itsensäkin huomaamaan kauneuden.

18 comments:

Marikki said...

Onnea yksivuotialla blogille ja sinulle äitiyden ensimmäisen vuoden rajapyykin jo ohittaneelle. Ensimmäinen vuosi ja vuodet, masennuksella tai ilman, ovat varmaan useimmille hämmentävää ja vähän ristiitaistakin aivan huippujen huippujen ja matalien laaksojen yhtäaikaisolemista... Näin minulla ainakin on ollut. Toivon teille hyvää, arkisenlämmintä kevättä ja kesää. Niin ja mieluusti osallistun arvontaan :-).

Kirjailijatar said...

Myöhästyneet onnittelut 1-vuotiaalle blogille :) Minusta on rohkeaa ja tärkeää, että sinäkin kerroit synnytksen jälkeisestä masennuksestasi, sillä näistä asioista vaietaan ihan liian paljon. Ja sellaiset asiat, joista vaietaan, eivät ole olemassa. Tarkoitan, että niitä ei tunnusteta yhteiskunnassa, ei ymmärretä niiden yleisyyttä tai vakavuutta. Siksi tällainen on aina tärkeää, avata keskustelua ja puhua. Ihmiset vaikenevat monista asioista turhaa, ehkä pelätessään muiden mielipiteita tai hävetessään omaa riittämättömyyttään tms., mutta ihan turhaan. Samanlaisia heikkoja ihmisiähän me kuitenkin olemme. Jollekin jotkut ajat ja asiat ovat raskaita, jollekin toiselle jotkut toiset.

Olen kuitenkin kovin iloinen siitä, että asiat ovat sinulla jo paremmin. Ja ihan varmasti blogimaailmasta on ollut apua, sillä täältä saa yllättävän paljon ajatuksia, uusia näkökulmia ja piristystä. Kaikkea hyvää sinulle ja teidän perheelle! Ja juu, olen mielelläni mukana myös arvonnassa :)

Ilona said...

Hmm, tämä ei oikeastaan yllätä. Olen lukenut rivien välistä, että jotain raskasta on taustalla, mutta haluat pitää sen omana tietonasi. Olen sinusta ylpeä, että nyt kerroit sen, kerroit ison ja hyvin henkilökohtaisen asian. Ja miten mahtavaa on, että olet saanut apua!

Viimeisessä lauseessasi on myös oman (samankaltaisesta, mutta kuitenkin eri etuliitteillä nimetystä sairaudesta) toipumiseni ydin. Se toimii.

himalainen said...

Ajattelen, että kunpa olisi olleet blogit yli kymmenen vuotta sitten, kun sain meidän pienen vauvamme, jota olimme odottaneet niin kovasti ja jonka syntymä kuitenkin mullisti kaiken ja pyöräytti minussa sellaiset kauan unohduksiin painetut asiat esille ja pakostakin uudestaan elettäväksi.
Onneksi avun tarpeesi huomattiin, onnellinen olen siitäkin, että minunkin avun tarve silloin huomattiin, mutta olisi ollut ihanaa silloin kauan sitten kirjoittaa arjesta myös muiden kanssa, pieniä asioita vain, mutta ne olisivat olleet tärkeitä itselle ja ehkä myös jollekin toiselle.
Jätin äsken kommentin tuonne arvontapostaukseenkin, mutta tuli tunne, että haluan sanoa jotain tännekin, hiljaa vain jotenkin, kertoa että ymmärrän. Ehkä se kuitenkin, että käy läpi voimakkaita tunteita siinä äitiyden alussa on tärkeää sitten joskus myöhemmin, jollain tietyllä hetkellä.

Minä luin tänä viikonloppuna Siilin eleganssi -kirjan ja tuli aivan sellainen hämmentyneen onnellinen olo elämän kauneudesta, on niin paljon ihanaa.
Kiitos sinulle, että olet jakanut oikeaa arkea, sillä ihan oikeaa arkea täältä sinun blogista löytyy.

Annika said...

Hienoa ja rohkeaa, että voit kirjoittaa myös elämän karikoista. Uskon, että meitä ymmärtäjiä on paljon. Muistan, kun esikoinen syntyi, niin toivoin salaa, että hän olisi mahdollisimman pian 3-vuotias. Sittemmin ajattelin ihan toisella tavalla.
Voimia Sinulle.

Jonna said...

Joitakin asioita ei ole helppo sanoa ääneen. Ei ainakaan ihan heti. Hienoa, että sinä sanoit sen nyt. On myös hyvä kuulla, että tämä talosi on auttanut parantumisprosessissa.

...Niin se vaan on. Pienistä asioista voikin tulla yhtä äkkiä isoja. Niin hyvässä kuin pahassa.

Oikein lämmintä toukokuun alkua!

Katja said...

Minä olen miettinyt ihan samaa eli että toivottavasti kukaan (uupunut) äiti ei meidän elämästä lukiessaan luule, että selätän kaikki ongelmat tuosta vain valurautaisen varmalla otteella ja hyvällä ruoalla. On väsypäiviä, väsyä joka päivälle, on hyviä hetkiä, niitäkin joka päivälle. On yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, on myös tunnetta lauman jäsenyydestä, raivon ja luovuttamisen tunteita ja pakahduttavaa hellyyttä, sekasortoa ja tuulelta tuoksuvaa pyykkiä. Sitähän se perhe-elämä on. Minusta sinä kirjoitat rohkeasti, aidosti ja rakkaudella, voimaannutat ja voimaannut. :) Halaus!

Satu said...

On rohkeutta uskaltaa kertoa. Minäkin olen kokenut suurta väsymystä toisen lapseni kanssa, sen aiheutti valvominen, huono parisuhde, jatkuvasti tyytymätön vauva. Hakeuduin itse myöhemmin ammattiauttajalle ja voi miten kiitollinen olin hänen avustaan. Turvauduin samaan myöhemmin, kun erosin silloisesta miehestäni, yksin en olisi asioista selvinnytkään.

Blogimaailma on ihana, kun sieltä osaa oikeat asiat itselleen ottaa. Vertaistuki on korvaamatonta.

Kaikkea hyvää sinulle, kiitos ihanasta, elmänmakuisesta blogistasi! Ajatuksia, lämmöllä!

Ja arvonnassa mukana, hep!

Mimmi said...

Marikki: Kiitos sanoistasi, on mukava kuulla ettei ole ainoa, jolle äitiys on välillä vaikeaa. Valoisaa kevättä teillekin!

Kirjailijatar: Melko samoja minäkin olen pohdiskellut, sitä miten varsinkin äitiys tuntuu olevan semmoinen asia, että pitäisi vain hehkua onnea ja olla seesteinen, eikä ollenkaan puhuta väsymyksestä ja/tai masennuksesta jota monet kokevat varsinkin ensimmäisen lapsen jälkeen. Siksi oikeastaan halusinkin kirjoittaa tämän tekstin.

Ilona: Se todellakin toimii, se että keskittyy kauniiseen. Se voimaannuttaa, aivan kuin itse parantaisi itsensä.

Himalainen: Kiitos sanoistasi, ne olivat hirveän tärkeitä. Tuo Siilin eleganssi täytyy varmaan lukea, se kuulostaa lämpimältä ja ihanalta.

Annika: Kirjoitin juuri siksi, että tuota mitä sanoit, ei ole muka sopivaa sanoa ääneen. Että kunpa jaksaisin vielä jonkin aikaa, kunpa lapsi kasvaisi pian... Eihän se sitä tarkoita, ettei olisi onnellinen tai rakastaisi lastaan, vaan sitä, että on jotenkin voimaton, juuri sillä hetkellä.

Jonna: Totta, aivan huomaamattomista asioista voi kasvaa joskus (aivan liiankin) suuria asioita. Kaunista kevättä teillekin!

Katja: Minusta sinä kirjoitat todellisesti, elämänmakuisesti, kauniisti kurjistakin asioista. En minä ainakaan ole kokenut kirjoituksiasi millään tavalla "ahdistavana", että tuo superäiti se vaan osaa, en ollenkaan, vaan ihanana kuvauksena tavallisesta arjesta. Niin kuin tässäkin kommentissasi.

Satu: Kiitos että kerroit omista kokemuksistasi, niin tänään kuin joskus aiemminkin, syksyiset sanasikin ovat jääneet mieleeni. Olet vahva ihminen, kun olet ymmärtänyt ja halunnut hakea apua aivan itse, minä en olisi tajunnut. (Minunkin väsymykseni muuten aluksi aiheutui pitkälti lapsen "hankaluuksista": yövalvomisista, lievästä koliikista, märkivästä atooppisesta ihosta, vatsavaivoista -- kaikesta semmoisesta, mille en oikeasti voinut mitään, mikä ei ollut minun syytäni, mutta mikä sai tuntemaan itsensä niin pieneksi, osaamattomaksi, voimattomaksi... Lapsi on niin rakas pienisuuri asia, että kun kaiken tehtyäänkään ei pysty auttamaan tarpeeksi, sitä menee jotenkin rikki).

Syysleimu said...

Tärkeistä asioista puhut. Häpeä-kulttuuriimme kuuluu, että asioista ennemmin vaietaan kuin niistä puhutaan. Eihän heikkoutta voi näyttää, kun täytyy olla tehokas ja täydellinen.

Olemme ikävä kyllä myös erkaantuneet liiaksi yhteisöllisyyden hengestä, kun kaikki täällä tarvitsisi hoitaa sitten mukamas yksin, ilman apuvoimia. Onneksi kaikki ei lähde oravanpyörään, vaan puhuvat, ja pyytävät tai antavat apua.

Ehkä se on nyt meidän sukupolvemme haaste tuoda yhteisöllisyyttä takaisin sekä aitoa välittämistä ja inhimillisyyttä, näin olen kuullut. Minusta se on hyvä asia.

Pidän myös siitä, että täällä blogimaailmassa voi löytää aitoja ihmisiä (niin minä ainakin tahdon uskoa), ja minulle blogimaailma on paitsi näitä ystävyyksiä ja yhteydenpitoa, myös inspiraation lähde ja tuottaja. Yhteisöllisyyden jakoa sekin.

Syysleimu said...

Niin, ja piti sanomani, että kyllä sitä saa olla ja kuuluu olla heikko, se on inhimillistä se. Saamme olla juuri sellaisia kuin olemme.

Olina said...

Tuttuja asioita ja tunteita. Jostain syystä minun on aina kamalan vaikea uskoa, etteivät maailman kaikki muut äidit pärjää kaikessa kuitenkin paremmin - ehkä siksi on niin hirmuisen tärkeää saada kuulla, että ihmisiä me olemme kaikki.

Päiviä on hyviä ja huonoja kaikilla. Hyvistä asioista kertominen ei minusta ole huonojen vähättelyä, eikä ole mitenkään luvatonta nähdä kauneutta, vaikka taustalla olisi mitä. Päinvastoin, ihan kuin tuossa totesitkin.

Mimmi said...

Syysleimu: Tuota yhteisöllisyyttä minäkin olen paljon miettinyt. Vaikka en olekaan sillä tavalla ollut yksin tämän asian kanssa, tai että on ollut myös apua, muutakin kuin ammattilaisapua, välillä. Mutta aika yksin voi ihminen tässä yhteiskunnassa jäädä, jos ei uskalla myöntää heikkouttaan ja avuntarvettaan. On varmaan ihan totta, että meidän tehtävämme on tuoda yhteisöllisyys takaisin tähän maailmaan, minusta se ainakin olisi tärkeää.

Olina: Kyllähän tärkeintä varmaan aika monelle nykyihmiselle on kyky myöntää oma keskeneräisyytensä, myös äitiyden suhteen. Hyväksyä se, ettei ole täydellinen, ja ymmärtää ettei yhtään kukaan muukaan ole. Ja oikeastaan, lakata edes vertailemasta. Tänäänkin on muuten kaunis päivä, vaikka olenkin ollut stressaantunut yhdestä vähäpätöisestä asiasta. Mieluummin kirjoittaisin siitä kauneudesta, jos noista kahdesta pitäisi valita.

-margarita. said...

Olen kuulunut hiljaisiin lukijoihisi, mutta nyt ajattelin kommentoida koska mielestäni olet rohkea. Olet rohkea kun sait kirjoitettua tuon asian tänne. Ja on hienoa, että tunnet meneväsi parempaa suuntaan. Toivon hyvää tuulta sinulle sille reitille!

Mimmi said...

Margarita: Kiva, että kommentoit. Minustakin on hienoa, että paranen päivä päivältä lisää ja että olo on hyvä. Tänne kirjoittaminen taisi olla osa sitä prosessia.

Riikka said...

Kiitos kun kerroit. Tiedätkö, osui minuun aika lailla, tosi sattuvaan aikaankin vielä. Olen tainnut ymmärtää viime päivinä itsestäni uutta. Ja kiitos vielä sinunkin blogistasi, se on myös yksi (kaunis) pakopaikka minulle.

Mimmi said...

Riikka: Oivaltaminen on hyvä asia, siitä voi työstää sitten eteenpäin. Toivottavasti nyt oivallettuasi pääset käsittelemään asioita, ja uskallat puhua niistä. Omalla kohdallani ainakin pahinta oli se, etten aluksi puhunut kellekään, patosin vain sisälleni.

Kiitos sanoistasi. Kunpa voisin halata sinua tämän kautta, oikein lujasti.

Riikka said...

Halaus vastaanotettu:)