6 May 2010

kasa






 Meillä on paljon haravoitavaa. Piha on iso, eikä syksyllä haravoitu ollenkaan, minä en jaksanut eikä mies ehtinyt. Ei siitä nytkään olla stressattu, haravoidaan vähän kerrallaan, sen verran kuin jaksaa ja huvittaa, seurataan siinä sivussa lapsen touhuja. Ei meillä ole kuin yksi haravakaan, rikoin toisen muutama päivä sitten kun haravameditoin pitkin pihaa, nyt haravoidaan vuorotellen ja välillä vain hengitetään rauhassa ulkoilmaa.

Lapsi olisi mieluusti pihalla koko päivän. Riittää tongittavaa, ihmeteltävää, maisteltavaa, haisteltavaa. Kottikärryjen kyydissä on kuin karusellissä, ja kiipeily se vasta hauskaa onkin. Mitähän lie naapurustossa kuvitellaan meidän puuhaavan, kun tämän tästä kajahtaa ilmoille huuto "Pylly edellä!" -- lapsi kiipeää kuistille ja tulee pois sieltä siitä silkasta ilosta, että osaa niin tehdä, aivan itse. Peruuttamisesta tosin pitää vielä muistuttaa.

Eilen pihaamme ilmestyi iso kasa soraa. Tai ei se oikeastaan meidän pihaa ole, vaan naapurin, mutta tontin raja ei ole selkeä, sillä naapurin tontti on lohkottu meidän tontista, eikä mitään aitaa ole. Kasan näkee ensimmäisenä kun meille tulee, kun astuu ulos ovesta, kun istuu kuistilla, kun katsoo ulos makuuhuoneen ikkunasta. (Siitä on muuten otettu tuo alakuva, nuo etualalla näkyvät puut ja kaivo ovat meidän puolella.)

Naapuri rakentaa koiranhäkkiä. Myöhemmin hän aikoo myös tehdä uuden tien; kaataa pari puuta, kaivaa kaivinkoneella tienpohjat pellolle, ja levittää sorat siihen. Naapurin tuntien se ei tule tapahtumaan vielä tänä kesänä, joten siinä sitä kasaa nyt töllistellään syksyyn saakka. Töllisteltäisiin vielä talvi ja ehkä ensi kesäkin, jos tässä asuttaisiin. Eikä liene yllätys, että uusi kasa on lapsesta pihan jännittävin paikka.

En silti osaa kuin nauraa asialle. Olen oppinut, että se on ainoa asia, mitä miehen suvun tuntien voi tässä ja monessakin muussa tapauksessa tehdä. He ovat oikein mukavia ihmisiä, nuo naapurit varsinkin, ja kovia suunnittelemaan. Toteutus tökkii välillä, niinhän se itse kullakin, mutta eihän tässä elämässä mihinkään kiire ole.

(Täällä päin on sanonta, voi se olla muuallakin, mutta täällä päin ainakin, ja totesin sen töissä hyväksi, ihan pienetkin lapset ovat oppineet niin kiireisiksi ja hätäisiksi. Se sanonta kuuluu, että älähän hättäile, istuhan mättäälle, keitetään kahavit. Tuota pitäisi oppia soveltamaan ihan arkiajattelussakin, muistuttaa itseään välillä että mikäs hoppu tässä on, ja keittää ne kahvit, ajatella rauhassa.)

Kasaan liittyen ajattelinkin kertoa tarinan miehestä jolla oli kaksi poikaa, pessimisti ja optimisti. Mies osti pessimistipojalleen lahjaksi kuorma-autollisen leikkiautoja. Seuraavana päivänä poika kuitenkin jo tuhersi itkua. Miehen kysyessä mikä pojalla oli hätänä, ja miksei tämä ollut iloinen autoistaan, poika vastasi ehtineensä jo leikkiä niillä kaikilla.

Optimistipojalleen mies osti kuorma-autollisen hevosenlantaa. Seuraavana päivänä mies meni pihalle katsomaan, mitä poika oikein puuhaili. Siellä se kaivoi lantakasaa kaivamasta päästyään, ja miehen ihmetellessä mitä poika oikein puuhasi, tämä tuumasi, että kun on näin paljon paskaa, niin täytyyhän täällä hevonenkin olla.

Osaisipa sitä aina ajatella niin kuin optimistipoika, mutta hankalaa se on ajattelutapojaan muuttaa, sekin tapahtuu pikku hiljaa ja kiireettä. (Tämän tarinan mies kertoi minulle eilen illalla, kun päivittelin sorakasaa, sitä että kasa nyt sitten on paikoillaan siinä silmien alla vielä vaikka kuinka pitkään. Minusta tarina oli hyvä kommentti päivittelyyni. Ja tosiaan, voisivathan asiat huonomminkin olla. Voisihan siinä olla vaikka kuorma-autollinen muovisia leikkiautoja.)

***

Ja taas aivan unohdin, arvontahan jatkuu edelleen! Siihen voi osallistua jättämällä kommentin tekstiin jonka otsikko on juhla-arvonta, tuolta sivupalkista löytyy, se on se toukokuun ensimmäinen postaus. Arvonta suoritetaan lauantaina, eli siihen asti voi puumerkkinsä jättää. Ja optimistihengessä: jokainen voi voittaa! :)

8 comments:

Annika said...

Meillä päin sanotaan, että "älä hättäile, istu mättäälle, kyllä se pipo löytyy!"

Kirjailijatar said...

Aika ihana tuo sanonta ja Annikankin versio hyvä :) Minäkin laittelen pihaan omassa tahdissa verkkaisesti, välillä vaan tuntuu, ettei naapurit oikein arvosta tätä nautiskelevaa työrytmiä. Tuon optimistitarinan olen joskus joltain kuulutkin. Se on aika hervoton.

Mimmi said...

Annika: Olen kuullut myös tuon version, mutta kahvi lämmittää sydäntäni enemmän :)

Kirjailijatar: Se on kai tätä nykypäivän teho- ja yhdenmukaisuuskulttuuria, että heti kevään ensimmäisinä päivinä piha pitäisi olla tiptop ja just samanlainen kuin naapureilla. Onneksi meidän naapureilla on kaikki ihan yhtä kesken kuin meilläkin, niin ei tarvi olla vihaisen katseen kohteena. Vaikka toisaalta, siinäpähän katselisivat, mitä se niille kuuluu. :)

Jonna said...

Joo, minä sanon kanssa, että älä hättäile, istu mättäälle kyllä pipo löytyy. Haitula on hokenut muutaman päivän jatkuvasti, että voivoi ja lämmin leipä :D

Merruli said...

Loistavia kansanviisauksia!

Tunnistan itsestäni ja suvustani tuon suunnitelmien ja toteutuksen välisen epäsuhdan, joka toisaalta voi olla hämäläistä harkintaa, välillä myös armollisuutta aikataulujen kurimuksessa.

Katja said...

Kiitos, ihania. :D Otan käyttöön hokeman ja miehesi kertoman tarinan. Näin tämä suullinen viisaus leviää.

niina said...

Hyvä tarina..ja tosiaan,kunpa itsestäkin löytyisi optimismia enemmän. Olen ihan liian pessimisti ihan liian usein vaikka aina ei olisi mitään syytäkään. Tänä keväänä se on ehkä muuttunut parempaan suuntaan mutta saisi muuttua vielä lisää.
Ja heh,meilläkin suunnitellaan kovasti mutta tehdään vasta sitten joskus jos ollenkaan:)

Mimmi said...

Jonna: Ihana Haitula! :)

Merruli: En minäkään tee lähellekään kaikkea, mitä suunnittelen, ja harvoin mitään aikataulussa, mutta miehen perhe on kyllä tässä suhteessa pahin tapaamani! :)

Katja: Suosittelen hokemaa etenkin teinien kanssa, uppoaa!

Niina: Tuo optimismi on varmaan joillakin luontaista, mutta luulen että sitä voi myös harjoitella. Itse yritän, ja parempaan suuntaan mennään täälläkin.