18 May 2010





Pakko se on myöntää: en ole kesäihminen. Olen syys- ja talvi-ihminen, vähän kevätkin, mutta hellettä en kestä. Se vetää veteläksi, laiskaksi, saamattomaksi, jaksamattomaksi. Se vie ruokahalun, ainoa mitä saattaa syödä on salsa, ja sitä pitääkin tehdä niin suuri kattilallinen, että sitä voi laittaa kaikkeen. Unen kuumuus vie pois myös, ei tule illalla eikä jatku aamulla.

Lapsikaan ei nuku, pihalla on tukalaa mutta tuulista, eikä pientä varsansorkkaista voi viedä sinne kovin vähissä vaatteissa. Päiväunet siirtyvät ja siirtyvät, eikä illallakaan meinaa maistua, mutta aamulla nukuttaa onneksi tavallista pidempään, silloin minä juon kahvia ja luen.

Jäin pitkästä aikaa koukkuun kirjaan, niin koukkuun että varmaan viimeksi joskus opiskeluaikoina, Richard Powersin Muistin kaikuun. Kirja jatkui pari sivua liian pitkälle, mutta luin sen loppuun silti. Nyt yritän päästä sisään Fagerholmin Amerikkalaisen tytön maailmaan, alku on ihan Fagerholmia, tottakai tulee Diiva mieleen, ja tuntuu että tämäkin pitäisi oikeastaan lukea ruotsiksi.


Mutta kesä. Olenko joskus ollut kesäihminen? Olen, muistan sen kyllä, olin kesäihminen silloin kun asuin rannikolla, meren rannalla, merituulessa, meri-ilmassa. Silloin halusin kesäsaaristoon, uimarannalle lukemaan, terassille istumaan, pois pölyisiltä kaduilta. Mutta täällä, täällä en ole enää.

Ja sitten on tietysti Seppo. Seppo asuu kai kuistillamme, tai ainakin päivystää siinä usein. Leikillämme kutsumme välillä miehen kanssa Sepiksi, ja kyllähän Seppokin meidän antamamme nimi on, emme me oikeasti tiedä asukkaan nimeä. Miehen mielestä Seppo sattui kuulostamaan hassulta, mitä ei pidä kyllä sanoa kummallekaan kummisedistäni.

Oikeasti Seppo tuskin on yksi, vaan monta. Mutta jollakin tapaa helpottaa ajatella, että vain yksi, vähän outo ja kaistapäinen, joka välttämättä haluaa säikytellä minua ja yrittää väkisillä sisälle. Mutta ei tämä pelkoni aina ole näin paha ollut, se on pahentunut lapsen myötä, nyt kaikki mikä lentää näyttää silmissäni mehiläiseltä tai ampiaiselta joka väijyy minua. 

Kun mies tulee kotiin, siirrymme elämään ulos, hänen ollessaan paikalla pelko hälvenee, ei mene kokonaan pois muttei täytä koko kehoakaan enää. Seppo tekee kylläkin kesästämme hiukan vaikean. Tai eihän Seppo oikeastaan mitään tee vaan minä, minun omituinen mieleni. Toivoisin löytäväni tähän jonkun ratkaisun, mutta vielä en keksi mitään.

Ja olen minä sittenkin vähän kesäihminen: Ukkonen on lempi-ilmani heti syysmyrskyjen jälkeen. Sähköt pois, sohvan pohjalle katsomaan miten pilvet kasvavat ja nousevat, ja sitten vain tekemään kaikkea sähkötöntä: kutomaan, lukemaan, halailemaan. Ehkä sitä tänäänkin on taas luvassa.

8 comments:

Annika said...

Minäkin rakastan ukkosta, vaikka lapsena pelkäsin sitä kuollakseni. Muistan kävelleeni kumpparit sisällä eestaas ja pelänneeni pallosalamaa, joka vaani meitä puhelimeen vastattaessa. Nykyisin rajuilmat, myrskyt ja ukkoset ovat ihan parhaita! Oletko lukenut Lena Andersonin Myrsky-Mari -kirjan? Se on ihana lapselle, joka pelkää ukkosta.

Kirjailijatar said...

Minä niin nautin, kun eilen oli täällä valtava ukonilma. Mahtavaa, kun taivas jyrisi ja vettä tuli kaatamalla. Ja se tuoksu sen jälkeen, ihana.

Olina said...

Tuttuja, voi miten tuttuja ajatuksia! Nyökyttelen täällä tälle kaikelle. (Tosin rehellisyyden nimissä olen vain syysihminen, elokuun lopusta lokakuun loppuun on sitä parasta, mitä olla voi.) Ja ensimmäiset yöpakkaset! Kun tappavat kaikki sepot. (Juu, julma minä.)

Jonna said...

Kyllä minäkin tykkään eniten syksystä - mutta tuntuu velvollisuudelta pitää kesästäkin. Ja kyllä minä pidänkin, sen verran, että voin sanoa sen olevan ihan kiva.

Seppo on hyvä nimi sepoille. Niistä en hirveästi tykkää. Enkä kastematoa isommista luikertelevista.

Celia said...

Minä en oikein tiedä mikä ihminen minä olen. Kesä tekee minut jotenkin surumieliseksi, se ei kestä koko kesää, mutta aina jossain tuo melankolia lymyilee.
Tulee huono omatunto, kun ei koko ajan hehkuta lämpöä eikä istu omenapuun alla kahvilla.
Omituista.

Ukkosesta minäkin tykkään. Ja sen jälkeisestä hetkestä.

Solen said...

Minä taas olen suuresti kesä-ihminen. Silloin olen iloinen, elossa ja rakastan joka hetkeä. Varsikin niitä suuria mahtavia ukkosenilmoja. Salamoita, paksuja suuria pilviä, jotka vyöryvät päälle ja tuntuu, että pian tippuvat. Laskevat vain lastinsa meidän päällemme ja luonto kiittää. Rakastan kesää.

Toivottavasti pääset Seppo-pelosta yli. Olen ottanut sen astenteen, että olen niinkuin olen enkä välitä, nii ei nekään sitten minusta. Ja niin on käynyt, ne vaan haistavat ja sitten menvät omille teilleen.

eilen tänään huomenna said...

Mukava kuulla teistä talvi-ihmisistä -se on minulle lähes tuntematon rotu! Sen sijaan Seppo -niminen kummisetä minullakin on!

Mimmi said...

Annika: Enpä ole tuota lukenutkaan, täytyy laittaa muistiin jos tulevaisuudessa tarvitaan!

Kirjailijatar: Ukkosen jälkeen on tosiaan ulkoilma parhaimmillaan.

Olina: Minäkin olen eniten syysihminen, mutta toisaalta tykkään pakkasistakin. Oikeastaan mistä vain, kunhan ei ole seppoja. :)

Jonna: Mietin just tuota velvollisuutta, miksi suomalaisten täytyy tykätä kesästä? Outoa.

Celia: Mullakin tulee omantunnontuskia jos on sisällä, tai ylipäätään jossain muualla kuin nauttimassa kesästä. Mistähän se johtuu, tuosta pitämisvelvoitteestako?

Solen: En usko, että pääsen tästä pelosta koskaan kokonaan yli, koska minkäänlaiset järkiperustelut eivät tähän auta, eikä sekään että olen selvinnyt vammoitta kolmisenkymmentä vuotta. Kiva olisi päästä, mutta en usko... :(

Eilen tänään huomenna: Enemmän olen syysihminen, vaikka talvestakin tykkään. Seppo on tainnut olla suosittu nimi joskus sotien jälkeen, mutta yhtään pikku-Seppoa en kyllä tunne!