1 June 2010

raparperitaivas






Kesäkuun ensimmäinen. Aamupäivällä makaan keittiön lattialla, olen äitivuori, mietin miten paljon me olemme saaneet. Mies huolehtii välillä raha-asioita, olisihan niissä huolehdittavaa mutta jotenkin ne tuntuvat niin pieniltä, meillä on me kolme ja koti ja kengät, eilen oli televisiossa paljasjalkainen perhe. Ja kyllä mieskin sanoo sitten, huolehdittuaan ensin, että meillä on niin hyvä olla, juuri näin, juuri tässä, juuri tällä tavalla; siitä me olemme samaa mieltä.

Jotenkin meidän elämä on nyt keskittynyt keittiöön, se on ainoa huone jonka ehdimme viime viikolla siivota kunnolla, sanomme aina että tällä viikolla pitää siivota koko talo, niin me aina sanomme, mutta. Postitkin jäävät aina hakematta, ne unohdetaan, ei viitsitä, nauretaan lehtien mainoksille joissa sanotaan että tilaa kotiin kannettuna, meidän laatikko on koivukujan päässä, matkaa on varmaan sata metriä, ja yleensä siellä on vain lisää laskuja, vaikka entisiäkään ei ole maksettu, tänä keväänä me ollaan ensimmäistä kertaa oltu niitä keskivertosuomalaisia jotka eivät maksa laskujaan eräpäivään mennessä.

Mutta tänään, kesäkuun ensimmäisenä, postilaatikko ikään kuin veti minua puoleensa, alkoi tuntua että siellä pitäisi käydä, ei vain sen takia että välttää postimiehen valitukset kun laatikko pursuaa yli, ajattelin jotenkin että siellä saattaisi olla jotain kivaa, joku lehti vaikka. Ja siellä olikin vielä parempaa, Paketti, kaunis ja yllättävä Paketti Minttumaarilta. En edes muista milloin olisin viimeksi saanut yllättäen Paketin, varmaan joskus opiskeluaikoina kun vanhempani lähettivät minulle syntymäpäivälahjaksi ruokaa ja pienen matkatelevision.

Iltapäivällä en siis mieti, äidin oma hetki ja laitan raparperipiirakan uuniin, avaan tumman minttusuklaan, keitän kupillisen vihreää teetä ja avaan Fagerholmin Säihkenäyttämön, se pitäisi lukea kolmanteen mennessä jos aikoisi palauttaa ajoissa, en tiedä ehdinkö vaikka mielelläni uppoutuisin siihen tuntikausiksi. Kun oma hetki loppuu olen kuin uusi ihminen, kiitos Minttumaari ihanasta yllätyksestä ja iltapäivästä!

Silti kaapissani on vielä monta litraa raparperia, mies on niitä lapsen kanssa käynyt äidiltään eilen hakemassa, ja tänään, kesäkuun ensimmäisenä, syömme vihdoin raparperilohta jota olen monta päivää odottanut. Laitan lohen uuniin, menen pihalle kahden rakkaimpani perässä, jos mies ei olisi muutamaa viikkoa sitten ostanut pientä rikkinäistä autoa emme olisi nyt kaikki yhdessä pihalla, alkuiltapäivän auringossa, mutta kyllä hän osti, ja tässä me nyt olemme.

(Saatuaan kesätöitä lähikunnasta jonne ei pääse julkisilla mies osti auton, pienen, punaisen, rikkinäisen. Olimme pärjänneet ihan hyvin puolisen vuotta ilman, mutta oli selvää, että auto tarvittiin. Niin hän alkoi korjata sitä, "siinä menee pari tuntia" niin kuin siinä aina menee, ja neljä päivää hän metsästi siihen halvalla varaosia ympäri kyliä. Sattuipa soittamaan myös vanhalle koulukaverilleen, joka sattui olemaan töissä paikallisessa firmassa josta emme olleet koskaan kuulleetkaan, ja sattuipa myös kysymään, tavataanko kaverin työpaikkaan ottaa kesätyöläisiä. Kaveri sattui seisomaan työnjohtajan vieressä, antoi tälle puhelimen, työnjohtaja sattui olemaan miehen entinen jääkiekkokaveri, ja mies sattui saamaan töitä omalta paikkakunnalta. Oikeastaan emme siis tarvitsisikaan pientä punaista autoa, mutta mies ei aio enää luopua siitä, ja olen minäkin siitä kiitollinen, sillä ilman rikkinäistä autoa mies kulkisi kolmivuorotyössä ja käyttäisi kaksi tuntia päivästä työmatkoihin.)

Ruokailun jälkeen -- elämäni tuntuu keskittyvän ruokaan nyt, kun  yritän tosissani tiputtaa kiloja, niin käy aina, alan laittaa hillittömästi ruokia joita en itse kuitenkaan juuri syö, on mystistä miksi tämä ruoanlaittotarve iskee aina kun laihduttaa -- mies ja lapsi pyöräilevät kauppaan, ostavat hillosokeria ja appelsiinin. Loppukesä meillä syödään mansikkaraparperihilloa, kiitos miehen äidin jolla on valtava raparperipenkki ja siskoni, joka poimi viime kesänä pakastimemme täyteen mansikoita. Olemme saaneet niin paljon.

6 comments:

Olina said...

Mahtava kirjoitus! Minäkin olen äitivuori, makaan milloin milläkin lattialla.

Ja mikä auto! Tuollaiset pienet, punaiset, ja korjattavat ovat niitä parhaita. Olla pihalla rakkaittensa kanssa on kyllä ihanaa.

Aina voi kaikenlaisesta huolehtia, mutta kuten sanoit, jos on ne pääasiat (ruokaa ja vaatetta ja lämpöä ja rakkautta), niin pärjäilee sitä vähemmälläkin mammonalla, ja kaikki voi olla hyvin juuri näin.

Minttumaari said...

Olenpa iloinen, että pikkuruinen paketti ilahdutti arjen keskellä.

Sattuipa teille onnekkaita sattumia. Onnea kesätyöpaikasta. Ja mikä onni onkaan iso kasa raparperia.

Ilse said...

Olen lukenut tekstisi monta kertaa, ja katsonut noita kuvia uudestaan ja uudestaan. Ihanaa. Alkukesän iloja, elämän onnea, onnekkaita ajatuksia... Voi että.

Kiitos näistä. <3

Ilse said...

Ja vielä se Säihkenäyttämökin...! Ihana.

Celia said...

Äitivuori- ihanasti sanottu.
Sellainen turvallinen vuori, jonkä päälle voi kiivetä seikkailemaan tai sitten sen syliin voi mennä turvaan.

Niimpä, välillä huolet eivät vain suostu katoamaan mielestä, vaikka oikeastaan kaikki on ihan hyvin. Mä huomaan, että mua huolettaa tämä taloudellinen epävarmuus, pätkätöitä, mutta minkäs teet.

Säihkenäyttämö on kyllä hieno kirja.

Mimmi said...

Olina: Jos joku auto on oltava, otan mieluiten juuri tuollaisen, pienen ja punaisen, joka syö vähän ja päästää vähän. Olen siitä oikeastaan tosi onnellinen.

Minttumaari: Yllätyksesi todella ilostutti, olin monta tuntia aivan ihmeissäni ja ihastuksissani! Suklaata riitti parillekin päivälle, säästelin, oli niin hyvää. Kiitos sinulle!

Ilse: Kiitos sinulle, että luit ja kommentoit! :) Säihkenäyttämö on loistava, ja pitää hallussaan.

Celia: Juuri tuommoinen äitivuori minustakin on. Epävarmuushan on yksi elämän perustekijöistä, sen kanssa vain täytyy opetella elämään.