14 July 2010

lopussa Edith kuoli




Olen lukenut tänä kesänä paljon. Paljon enemmän kuin aikoihin, lukemisen ilo oli monta vuotta poissa intensiivisten kirjallisuusopintojen jälkeen. Oikeastaan se palasi samoihin aikoihin kun sain taas otteen gradustani, jotenkin sen keskeneräisyys on kai ollut sisäinen este muihinkaan kirjoihin tarttumiseen.

Aloin vuoden alussa pitää listaa lukemisistani, mutta olen unohtanut lisätä kesällä luetut niihin. Oli ainakin se Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, jonka ahmin parissa päivässä. Sitten oli se Melender, jota en iljennytkään aloituksen jälkeen lukea, sitä ei olisi voinutkaan lisätä listaan. Ja oli Woolfin Oma huone, jonka luen aika ajoin taas ja taas ja taas.

Ja sitten oli Hagar Olssonin Edith Södergranin kirjeet, oivallinen iltalukukirja lyhyine ja pitkine kirjeineen jotka välillä imaisivat mukaansa niin että piti lukea pitkälle yöhön, välillä uuvuttivat kaikessa naiviudessaan niin että silmät menivät kiinni huomaamatta. Yllätyksellinen se ei loppuratkaisultaan ollut, Edith kuoli, mutta sain aivan toisenlaisen käsityksen hänen ajatusmaailmastaan ja elämästään kuin minulla aiemmin oli.

***

Olen miettinyt syitä ja seurauksia, miten välillä on vaikea tietää kumpi on kumpi. Viime kesänä näihin aikoihin oli se pahin, jonka toiset onneksi huomasivat ennen kuin se meni vielä pahemmaksi. Olin valtavan uupunut valvomisesta, kestin sitä huonosti. Tai ehkä kestin sitä huonosti, koska olin niin uupunut?

Olin tehnyt monta vuotta kahta työtä päällekkäin, niin kuin siinä päivätyössä josta kuukausipalkka juoksi ei olisi ollut tarpeeksi. Se oli melko stressaavaa, olin tekemisissä vaikeiden asioiden ja vaikeiden nuorten kanssa paljolti erityisopetuksen puolella. Raskausaikoina työkaverit ihmettelivät, miten jaksan niin hyvin töissä.

Jaksoin siksi, ettei ollut aikaa levähtää. Illat makasin sohvalla liikkumatta, siskoni kantoi minulle välillä siihen jopa ruoat valmiiksi, voin pahoin enkä jaksanut tehdä mitään. Vaikeaa raskautta ylimääräisine painokontrolleineen seurasi vielä vaikeampi synnytys, neljä päivää käynnistettävänä sairaalassa, ei kipulääkkeitä tavallista panadolia lukuunottamatta. En oikein edes tajunnut kun lapsi syntyi, onneksi mies oli siellä ja oppi pientä nyyttiä hoitamaan.

Niin, kumpi tuli ensin, uupumus vai valvotut yöt? Olisiko kaikki mennyt helpommin synnytyksen jälkeen, jos kaikki olisi ollut helpompaa myös ennen sitä? Jos Edith olisi suostunut menemään parantolaan, myöntänyt ettei enää selviä tästä pelkällä vuodelevolla, suostunut ottamaan vastaan kaiken tarjotun avun, olisiko loppuratkaisu ollut toinen?

***

Että pitää huolehtia myös itsestään, ei vain toisista. Että pitää olla niin "itsekäs", että sanoo kun ei enää jaksa. Että sanoo ei kun siltä tuntuu, eikä kyllä kai minä voin jos ei kukaan muu. Että ymmärtää kun oma pää ei enää jaksa, tai keho, ja tekee asialle jotain.

Onneksi tajusin tämän nyt. Ehkä tämä piti kokea ymmärtääkseen? En suunnittele töihin palaamista vielä hetkeen, itseasiassa en ole ollenkaan varma, haluanko enää tehdä entistä työtäni. Olen alkanut hahmottaa oman jaksamiseni rajat, olen opetellut pyytämään apua.

Toivon niin, että jokainen osaisi, sillä nyt on niin valoisaa, levollista -- ja tästä viimeisestä kesästä tässä kodissa jää ihannimmat, kauneimmat muistot.

14 comments:

piilomaja said...

Jonkun verran aiheen ohi mutta sallinet.
Inhoan sanontaa "parisuhdetta pitää hoitaa". Siitä tuntuvat olevan erityisesti tarkkana ihmiset jotka eivät ole tajunneet hoitaa tahoillaan omaa itseään ensin.
Jotka ovat unohtaneet että 2 on tullut siitä on on pantu 1 + 1.
Ajattelen näin: parisuhdekin "hoituu" kun parisuhteen tekijät pitävät omasta päästään ja kehostaan ensin huolta. Yhdessä voi tehdä mukavia asioita, pyrkiä saamaan aikaa olla vain kahden ja mitä nyt kukin haluaa, mutta ei se ole minusta mitään parisuhteen hoitamista vaan aivan normaalia elämää johon kykenee siihenkin vasta kun on itse kunnossa.

Kun vastaus ei löydy toisesta ihmisestä vaan itsestä.

Mimmi said...

Piilomaja, ei se haittaa, tämä oli mielenkiintoinen aihe! En ollut tullut edes ajatelleeksi tuota sanontaa, jotenkin se ei ikinä ole ollut itselle mitenkään ajankohtainen, eikä nytkään.

Mutta olen kyllä taipuvainen olemaan asiasta samaa mieltä kanssasi, etenkin tuosta minkä sanot olevan normaalia elämää, ei "hoitamista". Ja ehdottomasti myös tuosta viimeisestä lauseesta; yleensä vastaukset löytyvät itsestä.

piilomaja said...

On paljon aivan romuna olevia parisuhteita jotka ovat siinä jamassa lähinnä vain siksi että niiden osapuolet ovat tahollaan romuna. Syystä tai toisesta...eivätkä osaa/halua/jaksa tehdä asialle mitään. Suuri sääli.

virkattu lintu said...

Viisaasti kirjoitat! Terve itsekkyys on erittäin tärkeää. Etenkin meille pienten lasten äideille :)

Kiinnostavia kirjoja olet lukenut. Itse haluaisin lukea enemmän, mutta tällä hetkellä aika ei oikein riitä...Kun tuo käsityöinnostus on niin kova. Puutarhakirjoja olen nyt paljon selaillut ja haaveillut. Tove Janssonin Kesäkirjaa sentään juuri aloitin, se on ihana. Voi lukea pienissäkin pätkissä.

Katja said...

Minä jaan tuon tunteen, ettei yhtäkkiä enää osannut nauttia lukemastaan, kun kaikkea tarkasteli analyyttisesti/kirjallisuustieteellisesti. Eräs ystävä sanoi, että preparoin tekstiä. Sitähän se on. En ole oikein päässyt siitä vieläkään. Tai ehkä se on hiukan sitäkin, että nyt vaatii kirjalta paljon tai sitten lukee eri tarpeisiin.

Tuo Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -teos on kyllä kiehtovan niminen. Pitänee etsiä käsiin. Kiitos vinkistä.

Tiedätkö, Mimmi, minä en osaa vieläkään pyytää apua. Pitääkö uuvahtaa kokonaan, ennen kuin oppii? Vai onko se luonnejuttu? Muistelen, että sumussa elin lasten varhaisvuodet. Meillä olivat ne vaikeat ruoka-allergiat riesana, tukijoukkoja ei ketään, pikemminkin ne löyhätkin sortuivat. Mutta me olimme, toinen toisiimme tukeuduimme ja se kaikki vaikea ja raskas ja uuvuttava, mikä olisi voinut hajottaa avioliiton, voimisti sitä. Siitä olen tavallaan ikuisesti kiitollinen myös, vaikken olisi silloin koskaan uskonut sanovani noin.

Jaan kanssasi nuo työajatukset. Silti opettajuus on hirmuisen syvässä. Siitä on kauhean vaikea irrottaa. Siksi minäkin teen vain vähän ja ihan erilaista opetustyötä kuin ennen lapsia. Mahdollisuuksia on lopulta hurjasti.

Satu said...

Mimmi, kiitos kauniista kirjoituksesta. Kuten aiemminkin sanoin, vaikutat niin levolliselta nyt, ja tämä vahvisti sitä ajatusta lisää. Viisaasti kirjoitat myös. Olen vakuuttunut siitä, ettei voi kokonaan ymmärtää ilman kokemusta. Ja kuinka rikas onkaan kaikkine kokemuksineen , hyvine, pahoineen. Minun myös vaikea pyytää apua, sanoa ei, en jaksa, mutta olen jo vähän oppinut. Hirmuisen tärkeä asia. Oppia olemaan itsekäs. Ja Violet kirjoitti myös niin totta.

Nauti rauhasta sisälläsi!

Ilse said...

Ison ja tärkeän läksyn olet oppinut...! Olin lukenut tämän linkittämäsi postauksen aiemminkin, mukava että nyt palasit asiaan. Elämä on niin helposti asioiden suorittamista ja pitäisi sitä ja tätä ja teenkö tämän nyt oikein ja kunnolla ja saako lapseni traumoja jos en leiki hänen kanssaan, ja näitä varmaan miettii jokainen, mutta: jos miettii kaikki yöt, onkin onni että saa apua! ttä olet saanut apua, kun olet alkanut miettiä liikaa! On meillä hieno neuvolajärjestelmä. Omassa elämässäni olen ollut hirmuinen suorittaja, mutta iän myötä minusta on tullut lempeä, lempeä itselleni. Itselleen pitää olla kiltti, ensin itselle ja sitten toiselle, olen samaa mieltä kuin Pilomaja tuosta.

Niin ja IHANA tuo ylin kuva...!

Solen said...

Isäni oli sellainen ihminen, että hän ei osannut sanoa ei. Huomaan nyt, että se on peritynyt minuunkin. Välillä olen tosi hajalla siitä, että on kamalasti tehtävää ja elämää pitää suorittaa. Se on kamala tunne ja taistelen sitä vastaan. Onneksi joka päivä ei ole näin, eikä taistelu ole ylivoimaista. Se on vain itselle sanomista, että tätä ei tarvitse tehdä, ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, jos nyt vain istut siinä sohvalla ja katsot tv:tä.
Olen iloinen, että voit paremmin. Ja kiitollinen siitä, että havahdutit minut siihen, että itsestä pitää pitää huolta ensin. Kiitos. Niin ja kiitos kirjavinkeistä!

Anjuska said...

Ihan kun olisin lukenut omaa tekstiäni - minäkin olen inttipäisesti puurtanut kahta työtä, samalla saanut kolme lasta. Viime marraskuussa havahduin siihen, että kun äitiysloma loppuu ja pitää mennä töihin, olenkin pitkän sairausloman tarpeessa ellen lopeta huhkimista. Ja niin lopetin. Ja samalla kaiken muunkin stressaamisen, ja hups, iso taakka tipahti harteilta. Edelleen on rankkaa, meilläkin valvotaan vielä kahdeksan vuoden jälkeen, mutta olen oppinut että pitää ottaa vain sen verran töitä kun jaksaa tehdä. Ja että töissäkin osaa olla niin, etten ota koko maailman tuskaa harteilleni. Kun saisikin vain opettaa ja jättää sosiaalityön muille.

Noh, tulipas pitkä vuodatus. Ja ai niin, minäkin olen pitkästä aikaa taas lukenut. Nyt kesällä tosin vaan dekkareita ;-)

Villilintu said...

Voi Mimmi, onpa taas hienoa lukea ajatuksiasi. Luen vähän väärinpäin, kun aloitin nyt tapojeni vastaisesti uusimmasta, mutta aion lukea kaikki.

En minäkään ehkä aio palata äitiysloman jälkeen entiseen työhöni, vaurioituneiden lasten pariin. Olen käynyt itseni kanssa painia, kuka niitä töitä sitten tekee, jos kaikki ajattelevat vain itseään. Onneksi vielä on aikaa.

Mimmi said...

Piilomaja: Tuo on niin totta, ja olen nähnyt sen monta kertaa sekä itsessäni että lähelläni. Kukahan kertoisi sen niille ihmisille?

Virkattu lintu: Tuon Janssonin minäkin tahtoisin lukea, mutta usko tai älä, sitä ei löydy meidän kirjastosta!

Katja: Minun kohdallani ainakin kävi niin, että piti uuvahtaa ennen kuin oppi sanomaan ei ja hyväksymään, ettei kaikkea jaksa. Osittain ajankohta meni varmaan senkin piikkiin, että kaikki vauvan kanssa eläneet sanoivat, että semmoista se on, raskasta ja väsyttävää, mutta kyllä se siitä ohi menee. Kukaan ei oikein ottanut väsymystäni tai sen syvyyttä tosissaan. Paitsi mies, en olisi koskaan selvinnyt ilman hänen reippauttaan, positiivisuuttaan, kuulevaa korvaansa, joka otti todesta sen mitä sanoin.

Satu: Nimenomaan, oppia olemaan terveellä tavalla itsekäs on tärkeimpiä läksyjä jonka olen saanut. Hyvä, että sinäkin pääset sitä kohti.

Ilse: Suomen neuvolajärjestelmä on kyllä uskomattoman hyvä, ja olen ikuisesti kiitollinen viisaasta neuvolantädistä!

Solen: Mukava jos tekstini havahduttaa, se oli oikeastaan tämän tarkoituskin. Hullua, mutta nykyään laiskottelua pidetään jotenkin syntinä, niin että telkkaria katsoessaankin tuntee tekevänsä väärin, kun ei puuhaile jotain tuottoisaa. Leppoistelu ja laiskottelu ovat niitä asioita, jotka pitävät pään kasassa!

Anja: Tuo nimenomaan on minunkin ajatukseni: Kun saisi vain opettaa, mikä on ainakin minusta hirveän antoisaa, eikä tarvitsisi olla psykologi ja sosiaalityöntekijä samalla (ja usein vielä omalla ajalla, eikä työajalla). Pyrin samaan kuin sinäkin, ja nostan hattua kun olet tuohon ein sanomiseen ja stressaamisen lopettamiseen pystynyt!

Villilintu: Mukavaa, että olet palannut, olenkin miettinyt mitä sinulle kuuluu! Tuota minäkin mietin, että kuka ne työt tekee, jos en minä. Mutta sitten olen ajatellut, ettei se asia ole minun vastuullani, ja että ehkä niitä työolosuhteita on alettava parantaa, jos ei kukaan enää suostu hommiin nykyisellä mallillaan.

Riikka said...

Olipa tunteikas ja kaunis kirjoitus. Tajusin siitä että minä osaan pyytää apua. Ymmärrän hyvin kun kirjoitat uupumuksen ja väsymyksen (sekä äidiksi tulon) aiheuttamasta sumusta ja ahdistuksesta päässä, mutta olen kai osannut oikeilla hetkillä pyytää apua, kuten nyt tänä keväänä valvottuani puoli vuotta.

Sain myös paljon ajateltavaa piilomajan kommenteista, mikä ihana paikka tämä blogimaailma onkaan:)

Mimmi said...

Riikka, olen tosi onnellinen puolestasi, kun osaat pyytää, ja olet varmaan saanutkin, apua. Minäkin osaan jo vähän, vaikka harjoiteltavaa siinä vielä onkin. Miksihän se on niin vaikeaa? Olen puhunut tästä monien muidenkin äitien kanssa, semmoisten joille itse olisin voinut apuna silloin vuosia sitten kun heidän lapset olivat pieniä, jos olisin ymmärtänyt ojentaa auttavan käteni. En tajunnut silloin, miten kovasti kotiarjessa on tekemistä, mutta toisaalta hekään eivät koskaan pyytäneet apua, se tuntui kuulemma ikään kuin oman heikkouden myöntämiseltä. Sitä olen kanssa miettinyt, kun aina sanotaan (minullekin sanottiin koko ajan), että vauva-arki nyt vain on raskasta ja uuvuttavaa -- että miten vaikea silloin on tajuta, että nyt on jo aivan liian uupunut, että oma väsymys ei enää ole normaalia väsymystä.

Minäkin sain Piilomajan kommenteista aivan uuden näkökulman parisuhdeasioihin, siinä olisi monelle ajateltavaa.

Riikka said...

Niinpä, kyllä oman heikkouden myöntäminen on vaikeaa, joten minäkin osaan pyytää apua vain aivan lähilähipiiristä, eli noin kahdelta ihmiseltä ympärilläni. Muistanpa kerran tässä jokunen kuukausi sitten kun sanoin "Ei tarvi tulla, kyllä mä vielä jotenkin jaksan." Joidenkin ihmisten tarjoama apu kun tuntuu joskus raskaammalta ottaa vastaan kuin olla ottamatta. Sitten alkaa myös vähän marttyyriksi eikä voi muka alentua pyytämään apua. Minä olen kaveripiiristäni ensimmäinen äidiksi tullut ja monesti kyllä on käynyt mielessä että kun muut saavat lapsiaan menen soppakattilan kanssa ja patistan tuoreen äidin nukkumaan ja hoidan vauvaa (ja pahimpina hetkinä olen ollut aika katkera kun näin minulle ei kukaan silloin tehnyt).