31 August 2010

uusi koti


Pakkasimme mukaan koko elämän, osa siitä on vieläkin matkalaukuissa. Vaihdoimme maisemaa. Omakotitalosta peltojen keskeltä kerrostalokolmioon kaupungin sydämessä. Oman puutarhan ja pihatien sijaan seikkailemme nyt kaupungin puistoissa ja asfalttiviidakossa.

Takana on lukemattomia tunteja laatikoiden ja laukkujen purkamista, huonekalujen asettelua paikalleen ja sittenkin sinne toiselle paikalle, verhojen silittämistä, mattojen valitsemista, uusien huonekalujen metsästystä, lipastojen ja kirjahyllyjen kasaamista, tavaroiden etsimistä, paikkojen paikantamista. Uusi koti hakee vielä muotoaan, minä sinne huonekaluja, tekstiilejä, kynttilöitä, kotoisuutta, mutta netti sentään toimii jo, viikon tauon jälkeen.

Jatkamme matkaamme näissä uusissa maisemissa, uudessa valossa. Toivottavasti tulet mukaan.

26 August 2010

kiitollisuuslista kasvaa


Oikeastaan ei olisi aikaa kirjoittaa tätä, olisi tyhjennettävä työpöytä, yksi lipasto, astiakaapit. En ollut aikonutkaan ehtiä tänne tämän muuttoviikon aikana, mutta tämän haluan saada ulos itsestäni, vaikka sitten vain muistutukseksi itselleni myöhempiä aikoja varten, sillä poden ajoittain huonoa omaatuntoa siitä, etten aina ole sataprosenttisesti mukana lapsen touhuissa ja leikeissä; että laitan toisinaan lapselle Postimies Paten pyörimään saadakseni hengähtää ja juoda kahvini rauhassa; että lapsellani on lopulta aika vähän leikkikavereita.

Niin, olen kirjoittanut siitä jo aiemminkin, syyllistän itseäni siitä, etten ole aina, joka hetki, täydellinen äiti. Mutta tänään en; tänään olen sataprosenttisen kiitollinen siitä, millainen olen, ja että olen löytänyt jostakin voimia hoitaa lasta kotona kaikesta huolimatta.

Tänään satuimme nimittäin leikkipuistoon yhtä aikaa Perhepäivähoitajien kanssa. Ja kylläpä siellä riittikin vilskettä ja vilinää! Kun kommentoin lapselleni, kuinka hienosti hän osasi itse kiivetä liukumäkeen, pyysi perässä tuleva isompi poika, että sanoisin niin hänellekin. Kun keinutin lastani pikkulasten keinussa, oli hetikohta vieressä toinenkin lapsi, joka pyysi päästä keinuun. Kun ei niihin hätiin muita aikuisia keinuttamassa näkynyt, nostin pojan kyytiin ja annoin vauhtia. En tiedä, olisiko niin saanut tehdä, mutta keinut olivat turvallisia ja pystyin aivan hyvin keinuttelemaan kahta lasta vierekkäisissä keinuissa yhtä aikaa. Poika kiljui onnesta. Myöhemmin sama poika oli mukana yhdessä leikistä alkaneessa tappelussa, jonka kävi lopulta lopettamassa eräs toinen äiti, joka näytti olevan puistossa kahden lapsensa kanssa. Voi mitä touhua ja tohinaa!

Ai mitäkö ne Perhepäivähoitajat tekivät? No, muutamaa poikkeustätiä lukuun ottamatta he seisoivat puiston laitamilla juoruamassa koko sen puolitoistatuntisen, jonka puistossa viihdyimme. En kuullut yhdenkään heistä kommunikoivan lapsille muuten kuin kielloin, jotka huudettiin sieltä juorupiiristä. Välillä he jättivät piirinsä paimentaakseen vähän pienempiä lapsia; yksi täti tuli hakemaan selvästi tytärtäni isomman pojan pois liukumäestä, "koska Veeti ei vielä osaa". En voinut olla ajattelematta, että jos se Perhepäivähoitajasta olisi kiinni, Veeti ei koskaan oppisikaan.

Niin, ja ne vielä Veetiä pienemmät lapset, tyttäreni ikäiset. Jos he osoittautuivat hankaliksi (eli lähtivät tutkimaan puistoa kauemmas, pois tätien jalkojen juuresta), heidät nostettiin istumaan rattaisiin. Siinä ne sitten kököttivät, kymmenen astetta lämmintä ja kova tuuli, istuivat rattaissaan hiljaa ja katselivat isompien lasten leikkejä. Mietin, että se olisi varmaan myös touhukkaan koheltajatyttäreni kohtalo mikäli hän päivähoidossa olisi, sillä hän tutkii mielellään uusia paikkoja. Ei siis keinumista, jota tyttö rakastaa. Ei liukumäkiä, joissa hän kikattaa ääneen, ja joihin hän osaa jo kiivetä itse. Ei liikuntaa ylipäätään.

Olen vieläkin aivan raivoissani, ja sen voi varmaan tästä tekstistäkin lukea. Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ole syyllistää äitejä, jotka vievät lapsensa hoitoon, vaan herätellä vaatimaan hoitajilta, joille maksetaan työstään palkkaa, kunnon vastinetta rahoille. Tiedän, että ellei ihmeitä tapahdu, joudun viemään omankin tyttäreni hoitoon seuraavan vuoden sisällä, joten täytynee alkaa miettiä jo nyt strategiaa kunnon hoitopaikan löytämiseksi.

Tänään olen siis kiitollinen itselleni. Siitä, että olen päättänyt hoitaa lastani kotona niin pitkään kuin mahdollista, vaikka se tarkoittaisikin köyhyysrajalla elämistä. Siitä, että olen jaksanut hoitaa lastani kotona, vaikka moni muu ei varmaan tilanteessani, ymmärrettävästi, olisi niin tehnyt. Ja siitä, että huomasin tämän tänään.

PS. Kuvat tämän kesän leikeistä meiltä kotoa.

23 August 2010



Näistä tunnelmista
siirrymme parin päivän kuluttua näihin:



Hyvää alkusyksyä, palataan ensi viikolla!

19 August 2010

syksyn ihanat, kirpeät aamut



ovat täällä taas. Kuvat ovat tosin niiltä viime viikon kesän viimeisiltä (toivottavasti) helteiltä, sen jälkeen ei ole ehtinyt juuri kamera kädessä kulkemaan -- tuntuu orvolta, tuntuu, että kädestä puuttuu jotakin.

Ensimmäisen muuttokuorman viemme miehen kanssa kahdestaan viikonlopun aikana. Tarkoitus olisi myös ehtiä katsastelemaan huonekalumarkkinoita, sillä auton ja telkkarin (uusia ei tilalle osteta) lisäksi maalle jäävät ainakin sohvat ja kirjahyllyt. Myös työpöydälle olisi tarvetta. Tampereen tuntijat, nyt tarvittaisiin siis pikaisia kierrätyskeskus- ja kirpputorivinkkejä!

11 August 2010

i can still recall our last summer



Viime kesästä, kesästä 2009, on vain sumuisia, väsyneen utuisia, etäisiä mielikuvia. Kesästä, jona opin, etteivät äitiys ja väsymys kuulu samaan surkeaa olotilaa tavoittelevaan lauseeseen koska kaikki äidit ovat väsyneitä; että se on asia, josta ei sovi puhua, koska silloin on itsekäs ja epäkiitollinen. Kesästä, jona opin kuitenkin myös, että vaikka lasta rakastaa, jotain saa pyytää myös itselleen, että äitikin voi tarvita.

Tästä kesästä, meidän viimeisestä täällä (näissä maisemissa, peltojen ympäröimänä; tässä kaupungissa, jossa auton ovet voi kauppaan mennessään jättää auki; tässä vanhassa talossa, jossa lapsi kasvoi avuttomasta nyytistä omapäiseksi, ihanaksi pieneksi tytöksi, talossa, joka tuntuu kodilta; tällä pihalla, jonka jokaista kiveä lapsi ei vielä ole yrityksistä huolimatta ehtinyt kääntää), jää ihanat, lämpimät, rakkaat muistot, jotka suunnittelen tallentavani syksyn aikana netistä tilattavaan kuvakirjaan. Syksyn lapsena olen kuitenkin samaa mieltä kuin eräs ystäväni, this summer needs to end more, oli siitä jäljellä kuinka kauniit muistot tahansa.

Ja on tähänkin kesään niitä kulahtaneita päiviä mahtunut, tänäänkin vähän, onneksi sain muistutuksen siitä, miten pienillä asioilla voi ilahduttaa alakuloista (sitä on jotenkin niin vaikea muistaa vaikka kannan laukussani teini-ikäisen oppilaan vuosia sitten askartelemaa kiitoskorttia, jonka sain aikoinaan kysyttyäni hänen kuulumisiaan ja halattuani häntä huonona päivänä -- tosin puoli vuotta myöhemmin, siksi korttia mukana kannankin, minä olin jo halauksen unohtanut, hänelle se oli ollut hyvin tärkeää).

Niin, tätä alakuloista, jalkapohjaan pistelevien legojen, lukemattomien muuttolaatikoiden ja unohtuneiden kirppiskamppeiden päivää ilahdutti postilaatikkoon tipahtanut kaunis kirje, jota en juuri tänään osannut ollenkaan odottaa, ja iltapäivästä tuli niin paljon parempi. Kiitos Liivia!


9 August 2010

tilanneraportti




Joka päivä vannon, etten käytä taas koko lapsen päiväuniaikaa netissä. Joka päivä jään koukkuun teidän maailmoihinne, klikkaan ensin katsomaan yhtä, en malta olla kurkistamatta toiseenkin, ja kohta on menossa jo kymmenes. En sano mitään, mutta elän kyllä mukana. Toivottavasti ehdin syödä rauhassa. Kutoakin voisi.

En näköjään osaa pysyä täältä poissa.

Asunto löytyi. Ei se unelma, mutta ihan hyvä kuitenkin. Suuri helpotus.

Koti on täynnä kirppisrojua, pitäisi pestä, pyykätä, hinnoitella, lastata autoon, toivoa että joku ostaa. Viikonloppuna koti oli täynnä vieraita. En ottanut heistä yhtään kuvaa.

4 August 2010

välihuomautus






Halusin palata tänne hetkeksi, huomauttaa syksyn. Että viljapellot eivät enää lainehdi, ja anoppi poimi pensaista marjat, ehti ennen rastaita. Että talo tulvii syysmusiikkia: Amelie-soundtrack, Radiohead, välillä PMMP:n ihana Puuhevonen. Että olen taas tarttunut syksyn tyylioppaisiin, jostain syystä syksyllä ja syystalvella luen aina muotilehtiä vaikka muuten juuri en, ehkä ne on ne värit, musta, ruskea, harmaa, luonto, hiljaisuus. Ja että kutimet, varma syksyn merkki, on taas kaivettu esille, saatu valmiiksi huivi joka piti alunperin kevääksi, tykkään kovasti itsetehdyn rouheasta epätäydellisyydestä -- sekalaisia jämälankoja, on purettu ja kudottu uudelleen, vaihdettu väriskaalaa syksymmäiseksi, tehty lopulta vähän sillä tavalla hälläväliämeiningillä niin kuin on viime viikot elettykin -- jota omituiset päättelyni vielä lisäävät. Hyvä siitä tuli syksyksikin, nyt lapselle talveksi kesähuivi ja puuvillaneulepaita, mahtaako käydä pieneksi ennen kuin ehtii päälle. (Haluaisin -- ja tämä on kaino pyyntö osaajille -- neuloa myös vaaleanharmaat ja tummanharmaat ranteenlämmittimet, mutta en oikein tiedä miten ja mistä aloittaa.) Normaalisti kaivaisin esiin syksyn vaatteet ja tekstiilit, sadepäivinä pukeutuisin jo syksyyn ja pukisin talonkin, mutta ei nyt, ei tässä elokuussa, en jaksa edes poimia maljakkoon kukkia kun oikeasti maljakot pitäisi pestä ja pakata pahvilaatikoihin niin kuin kaikki muukin, pöytäliinaakin on pidetty vain jos tulee vieraita. 


Olen vieläkin miettinyt äitiyttä, käynyt viimeistä kertaa psykologilla josta tuli vuoden aikana aivan kuin ystävä, kerran törmäsimme kaupan kassalla ja tervehdimme, oli omituista kun hän ei kysynytkään halaavaan äänensävyyn mitä kuuluu. Niin, olen miettinyt äitiyden myyttejä, miten vahvoja ne ovat vieläkin vaikka monet muut naiseuteen liittyvät onkin jo nujerrettu. Haluaisin kirjoittaa asiasta lisää, teillekin, mutta haen edelleen sanoja.


Loppuviikosta saamme tietää, saammeko unelmiemme asunnon, sen jota olemme jonottaneet kuukausikaupalla. Olemme olleet vähän hullun luottavaisia sen suhteen, että kyllä kaikki järjestyy kun niin uskoo, toivottavasti naiiviutemme palkitaan. En tiedä koska palaan taas, olen löytänyt ihmisiä ja ajatuksia -- itsestänikin.