26 August 2010

kiitollisuuslista kasvaa


Oikeastaan ei olisi aikaa kirjoittaa tätä, olisi tyhjennettävä työpöytä, yksi lipasto, astiakaapit. En ollut aikonutkaan ehtiä tänne tämän muuttoviikon aikana, mutta tämän haluan saada ulos itsestäni, vaikka sitten vain muistutukseksi itselleni myöhempiä aikoja varten, sillä poden ajoittain huonoa omaatuntoa siitä, etten aina ole sataprosenttisesti mukana lapsen touhuissa ja leikeissä; että laitan toisinaan lapselle Postimies Paten pyörimään saadakseni hengähtää ja juoda kahvini rauhassa; että lapsellani on lopulta aika vähän leikkikavereita.

Niin, olen kirjoittanut siitä jo aiemminkin, syyllistän itseäni siitä, etten ole aina, joka hetki, täydellinen äiti. Mutta tänään en; tänään olen sataprosenttisen kiitollinen siitä, millainen olen, ja että olen löytänyt jostakin voimia hoitaa lasta kotona kaikesta huolimatta.

Tänään satuimme nimittäin leikkipuistoon yhtä aikaa Perhepäivähoitajien kanssa. Ja kylläpä siellä riittikin vilskettä ja vilinää! Kun kommentoin lapselleni, kuinka hienosti hän osasi itse kiivetä liukumäkeen, pyysi perässä tuleva isompi poika, että sanoisin niin hänellekin. Kun keinutin lastani pikkulasten keinussa, oli hetikohta vieressä toinenkin lapsi, joka pyysi päästä keinuun. Kun ei niihin hätiin muita aikuisia keinuttamassa näkynyt, nostin pojan kyytiin ja annoin vauhtia. En tiedä, olisiko niin saanut tehdä, mutta keinut olivat turvallisia ja pystyin aivan hyvin keinuttelemaan kahta lasta vierekkäisissä keinuissa yhtä aikaa. Poika kiljui onnesta. Myöhemmin sama poika oli mukana yhdessä leikistä alkaneessa tappelussa, jonka kävi lopulta lopettamassa eräs toinen äiti, joka näytti olevan puistossa kahden lapsensa kanssa. Voi mitä touhua ja tohinaa!

Ai mitäkö ne Perhepäivähoitajat tekivät? No, muutamaa poikkeustätiä lukuun ottamatta he seisoivat puiston laitamilla juoruamassa koko sen puolitoistatuntisen, jonka puistossa viihdyimme. En kuullut yhdenkään heistä kommunikoivan lapsille muuten kuin kielloin, jotka huudettiin sieltä juorupiiristä. Välillä he jättivät piirinsä paimentaakseen vähän pienempiä lapsia; yksi täti tuli hakemaan selvästi tytärtäni isomman pojan pois liukumäestä, "koska Veeti ei vielä osaa". En voinut olla ajattelematta, että jos se Perhepäivähoitajasta olisi kiinni, Veeti ei koskaan oppisikaan.

Niin, ja ne vielä Veetiä pienemmät lapset, tyttäreni ikäiset. Jos he osoittautuivat hankaliksi (eli lähtivät tutkimaan puistoa kauemmas, pois tätien jalkojen juuresta), heidät nostettiin istumaan rattaisiin. Siinä ne sitten kököttivät, kymmenen astetta lämmintä ja kova tuuli, istuivat rattaissaan hiljaa ja katselivat isompien lasten leikkejä. Mietin, että se olisi varmaan myös touhukkaan koheltajatyttäreni kohtalo mikäli hän päivähoidossa olisi, sillä hän tutkii mielellään uusia paikkoja. Ei siis keinumista, jota tyttö rakastaa. Ei liukumäkiä, joissa hän kikattaa ääneen, ja joihin hän osaa jo kiivetä itse. Ei liikuntaa ylipäätään.

Olen vieläkin aivan raivoissani, ja sen voi varmaan tästä tekstistäkin lukea. Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ole syyllistää äitejä, jotka vievät lapsensa hoitoon, vaan herätellä vaatimaan hoitajilta, joille maksetaan työstään palkkaa, kunnon vastinetta rahoille. Tiedän, että ellei ihmeitä tapahdu, joudun viemään omankin tyttäreni hoitoon seuraavan vuoden sisällä, joten täytynee alkaa miettiä jo nyt strategiaa kunnon hoitopaikan löytämiseksi.

Tänään olen siis kiitollinen itselleni. Siitä, että olen päättänyt hoitaa lastani kotona niin pitkään kuin mahdollista, vaikka se tarkoittaisikin köyhyysrajalla elämistä. Siitä, että olen jaksanut hoitaa lastani kotona, vaikka moni muu ei varmaan tilanteessani, ymmärrettävästi, olisi niin tehnyt. Ja siitä, että huomasin tämän tänään.

PS. Kuvat tämän kesän leikeistä meiltä kotoa.

14 comments:

inkeroinen said...

ohhoh :( olipa aikamoisia tätejä.
Toivottavasti löydätte aikanaan hyvän hoitopaikan! Samaa toivon myös meille, vaikka ajatus lasten hoitoon laittamisesta tuntuu vielä tosi kaukaiselta..

Katja said...

Tuttua, Mimmi. Valitettavasti. Asuimme erään naapurissa. Silloin luulin, että onni, niin lähelle voisi oman lapsen saada hoitoon. Jokusen vuoden katselin sitä hoitoa, onneksi ei tullut tarvetta. Perushoiva toimi takuulla (ruokaa, unta, raitista ilmaa 2 x pv, vessakäynnit), mutta ilmeitä, kohtaamisia, läsnäoloa, spontaania juttelua ym. tärkeää en nähnyt. Päiväkodista ja eskarista on myös kurjia kokemuksia, onneksi tänä vuonna onni on ollut myötäinen ja kaikki kohdallaan. Se on suuri helpotus.

Nauti ja iloitse siellä. Olet hyvä, aistiva ja tuntosarvinen äiti, mikään super ei tarvi kenenkään olla. Nimim. nukkui usein klo 11:een lastensa kanssa, sen jälkeen katseli niiden kanssa Muumeja. Muut tulivat silloin jo puistoista kotiin lounaalle punaposkisina ja reippaina. :D

Katja said...

J.K. Suloiset leikit! Onnea uuteen kotiin. Olen tainnut asua miehen kanssa samassa kaupunginosassa, viihdyimme. Taloissa oli tunnelmaa ja luonnon valoa ja huikeat vinttitilat.

Olina said...

Huh! En voi muuta sanoa! Pöyristyttävää, rupesin melkein itkemään, kuin luin tuon kohdan: "pienemmät nostetaan vaunuihin istumaan..."

Mutta koska ilokseni olen kohdannut ihan toisentyyppistäkin perhepäivähoitoa, kerron siitä tässä. Minikin satun nimittäin lähes päivittäin leikkipuistoon meidän kylän perhepäivähoitajan kanssa, ja häntä olen ilolla ihaillut juurikin läsnäolosta lasten kanssa; aikaa tuntuu löytyvän jokaisen jutuille, ja lapset myös kertovat hänelle kaikenlaista, tahtovat esitellä leikkejän jne.

Kyseinen perhepäivähoitaja on myös ensimmäisiä ihmisiä, joihin täällä olen tutustunut, joka on kertonut alueen lapsiperheille suunnatusta toiminnasta jne, hänellä on aikaa kysellä meidänkin kuulumiset aina törmätessämme.

Tämä siis kannustuksena, että on niitä hyviäkin!

(Ja loppukaneettina vielä: kyllä, me teemme uskomatonta ja hienoa työtä! Hyvä me:))

Niina said...

No huh huh,ei voi muuta sanoa! Kylläpäs rupesi minuakin ärsyttämään - ja samalla kuitenkin tuli vähän huojentunut olo..sillä vaikka meilläkin Patet pyörii ja ihan joka hetki en keskitykään tyttöni leikkeihin,kyllä hänet silti usein huomataan,kysymyksiin vastataan,kehutaan jne. Puistossa hän saa tehdä "mitä vaan",mutta jos muualla lähtee tutkimaan (niin kuin aika usein lähtee) niin menen perässä ja tutkitaan yhdessä,eihän toista nyt vaunuihin saa laittaa! Eikä meidän tyttö vaunuissa edes pysyisi,jos puisto olisi vieressä.
Mutta aika ikävää kyllä tuollainen puistoilumeininki,tuli ihan surkea olo lasten puolesta. Eihän se tosiaan joka puolella (onneksi!) tuollaista ole mutta varmaan aika useassa paikassa. Liian vähän hoitajia ja liikaa lapsia..mutta ei sekään kyllä selitä sitä että pitää juoruilla puiston kulmassa. Höh.
Ja tosiaan,vaikka rahat on tiukalla ja hermotkin välillä,en vaihtaisi tätä pois. Toivon,että tilanne säilyy tällaisena vielä pitkään,että ei tarvisi laittaa tyttöä hoitoon vielä pitkään aikaan.
Aina sitä vaan unohtaa kuinka onnellisia me olemme..kiitos siis Mimmi muistuksesta! Tuli yhtäaikaa hyvä ja surkea mieli,mutta hyvä voittaa:)

Anonymous said...

Hienoa Mimmi!
Ensinnäkin hienoa, että saat iloa lapsesi hoitamisesta; lapsesi saa siitä vielä paljon enemmän iloa, turvaa, läheisyyttä, luottamusta, rakkautta... Ja hienoa, että sanoit sen täällä ääneen. Toivottavasti joku perhepäivähoitaja tai muu lasten kanssa työtä tekevä ottaa tästä kirjoituksesta vähän itseensä ja muistaa jättää juoruilut toiseen ajankohtaan. Työaikana työ eli siis lapset ensin!

- Elma -

satujacobsen said...

tunnistan itseni kertomastasi.itsekin hoidan mieluummin 2,5 vuotiastani kotona ,vaikka tulot ovat paljon pienemmät.aina en minäkään jaksa osallistua lapsen touhuihin ,vaan haluan juoda kahvini rauhassa ,mutta miten ihanaa onkaan kun saamme rauhassa keksiä päivän ohjelman ilman stressiä ja miten lapsi on iloinen kaikesta huomiosta ja kommenteista mitä saa päivän mittaan.isommat sisarukset sitten hauskuttavat tavallaan loppuillan,kun tulevat koulusta.näin on minulle paras ja siitä olen kiitollinen.olet urhea omalla paikallasi.

Riikka said...

Voin kuvitella ärsytyksesi, ja säälin lapsia kohtaan. Se on niin kiinni hoitajasta! Päiväkodissa esikoisen kohdalla se todella tuli huomattua, ja lapsikin selkeästi viesti kuka hoitaja oli mieluinen ja kuka ei. Siellä oli aivan helmiä ja sitten näitä välinpitämättömiä jotka eivät vaivautuneet poikaamme pukemaan syysviimoilla kunnolla. Sydän syrjällään luin tätä, viime päivinä on paljon mietityttänyt jo tuleva töihin meno, joudunko palaamaan jo vuoden vaihteessa vai vähän myöhemmin....? Minulla ei ole mahdollisuutta olla kotona kovin pitkään tällä kertaa, yhteiskunta kun ei tue kotiäitejä ja rahat alkaa loppumaan.

Mutta hieno oivallus sinulta, näin minäkin yritän ajatella vaikeina hetkinä, että tämä kotonaolo on lapsille tärkeää.

Ilse said...

Täydellisyyspyrkimys on mietityttänyt minuakin. Ja siihen liittyen se, että omat tarpeeni ovat minulle vieläkin tärkeitä, vaikka olen äiti. Ihan selvä asia, niinhän pitää ollakin, mutta johonkin päänsisäiseen täydellisyysmuottiin se ei sovi.

Aina jotenkin ajattelee, että perhepäivähoito on paras vaihtoehto. Vielä en ole miettinyt niin pitkälle, että mikä olisi meidän perheen hoitopaikka sitten joskus kun.

Ihana oli lukea, miten tiedät oman paikkasi ja tapasi olla.

Celia said...

Onpa todella surullista, jos meno on tuollaista. Ilmeisesti noille hoitajille ei ole vieläkään selvinnyt, mistä tuossa työssä on kysymys.

Itselläni oli aivan ihana perhepäivähoitaja. Menin hoitoon 8kuukauden ikäisenä ja tuo hoitopaikka oli minulle todella rakas. Hoitajani mies kalasti ja yleensä meillä oli tuoretta kalaa ruokana, leikittiin isolla pihalla ja tehtiin retkiä metsään. Muutenkin perhepäivähoitajani ( tuntuu älyttömältä kutsua häntä siksi, kun meille hän on aina Kerttu) perhe oli hurjan ihana.
Onneksi toisenlaisiakin hoitajiakin on olemassa.

Viime junamatkalla tuli vastaan niin ikävästi ja epäkunnioittavasti omille lapsilleen puhuvia äitejä. Kielsivät kaiken leikin, haukkuivat ja nöyryyttivät lapsiaan muiden lasten edessä, naureskelivat toisille äideille tyyliin ei se tuo meidän Helmi oikein mitään vielä tajua. Tuli tosi surullinen mieli siitä matkasta.

Merruli said...

Toivottavasti kuvailemasi hoitotädit saavat tarvitsemansa näpäytyksen jonkun lapsen vanhemmilta. Onneksi niitä toisenlaisiakin tätejä löytyy, jopa päiväkodista.

Olen miettinyt päivähoitokuvioiden kohdalla, että vaikka perhepäivähoitajan luona ryhmäkoko olisi ideaali, on lapsella päiväkodissa usein useampi ihminen lähellä ja hyvällä onnella heistä joku tekee työtään ihan sydämellä. Silti en osaa pitää kumpaakaan hoitomuotoa ihanteellisena tai varmempana. Usein oma koti, oma äiti, isä tai isovanhempi olisi juuri se ideaalitilanne.

Jäi hämäämään teidän uuden kodin pihan kuuset, kun ovat niin hurjan tutun näköiset. Toki kuusia kasvaa samalla tavoin rivissä pitkin Pirkanmaata, mutta saattaapi olla että työmatkani menee aivan talonne ohi. Tervetuloa tänne päin joka tapauksessa ja toivottavasti törmätään joskus!

Villilintu said...

Hienoa Mimmi, että pystyt olemaan onnellinen tekemistäsi valinnoista. Ihan olen onnellinen puolestasi. Kotiäitiys on jännä juttu, jotenkin näkee asiatkin eri tavoin, tarkemmin.

Anniina said...

Voi tätejä!

Lasten- ja vanhustenhoitotyötä hitusen (mutten paljoa) tehneenä ymmärrän sekä sinua että noita perhepäivähoitajia.

On niin hankalaa olla päivästä toiseen koko ajan läsnä, varsinkin kun hoidettavaan ei ole olemassa samanlaista sidettä kuin vanhemman ja lapsen välillä. Helposti juuttuu tekemään asiat aina samalla tavalla, kuvittelemaan että sama lapsi on aina sama, eikä kehittyvä ja liukumäkeä kasvaessaan laskemaan oppiva. Ja jos lapsen kanssa on ongelmia ja niitä on ollut aiemminkin, tilannetta lukee aina sen vanhan tiedon ja muistojen pohjalta ja siihen reagoi helposti negatiivisesti. On hankalaa yrittää katsoa jokaista päivää uutena, varsinkin jos työtään tekee pitkään.

Mutta siltikään en tue tuommoista käytöstä, herranjestas! Toivottavasti tuohon tulee muutos.

Mimmi said...

Kiitos kaikille kommenteista! En vastaa tällä kertaa kenellekään erikseen, koska tämä asia tuntuu onneksi jo kaukaiselta, mutta muutamia juttuja vielä:

Tiedän, että hoitotätejä on moneen lähtöön, ja itsekin lasten ja nuorten kanssa työskennelleenä ymmärrän, että työ on usein raskasta ja jokainen hoitaa sen tavallaan. Peräänkuulutan silti lasten kanssa työskentelevien kohdalla Katjan mainitsemaa lämpöä ja empaattisuutta, ja järkytyin näiden nimenomaisten tätien käytöksestä lähinnä siksi, että he eivät hoitaneet lapsia leikkipuistossa lainkaan, vaan seisoivat keskenään juoruamassa, mikä ei ole heidän työtään. Puistossa oli niitä toisenkinlaisia tätejä, onneksi. En osaa sanoa, onko tilanne toisenlainen esimerkiksi päiväkodeissa, mutta tästä nimenomaisesta puistosta mainittakoon, että niitä toisenlaisia tätejä olivat nimenomaan läheisen ryhmäperhepäiväkodin tädit.

Osittain kirjoitin tästä siksi, että toisten äitien tai toisten hoitajien arvostelu tuntuu (tietysti syystäkin) olevan vähän tabu. Kyllä minusta silti on paikallaan vähän katsoa ympärilleen, vaikkei heti menisikään toisia ojentamaan. Jos samalta lapselta puuttuu joka päivä leikkipuistossa kengät, on siihen mielestäni jossain vaiheessa syytä jollain tavalla, vaikka kohteliaalla kommentilla, puuttua. Sitähän saattaa vaikka lopulta olla avuksi avuttomalle uudelle äidille.

Tämä aihe tältä erää loppuunkäsitelty. Oli mukava kuulla positiivisia kommentteja hoitotädeistä ja -paikoista. Olen onnellinen kaikkien teidän puolesta, jotka olette onnistuneet hyvän hoitopaikan löytämään!