30 September 2010

ihan tavallinen torstai



Luen blogeja nykyään sylissäni kaksi muistivihkoa, punainen resepteille ja musta kaikelle muulle, kirjalista kasvaa, tänään tuli ainakin kolme lisäystä, olen semmoinen joka mielellään lukisi ihan kaiken.

Viikonloppuna menen metsään, mutta sitä ennen on mentävä Metsoon, on kertakaikkiaan, tunnen itseni ihan saamattomaksi kun en ole vielä käynyt vaikka matkaa on pari sataa metriä, ehkä jos ne antavat minulle sieltä kortin, lainaan jotain listani kirjoja.

Pidän kovasti ikkunoista, sisään ulos, mies haluaa peittää meidät ettei muut näkisi mutta minä en anna, haluan nähdä valoa ja asuntomme parasta, ikkunalaudat, täydelliset vaikka istumiseen jos haluaa.

Tänään aiomme ajaa lapsen kanssa ensimmäistä kertaa paikallisbussilla, ihan lyhyen matkaa vain, ihan ajamisen ilosta, ja siksi ettei tarvitse aina kävellä.

Lapsella on noin viisikymmentä ymmärrettävää sanaa, osan ymmärtää helposti ja osan vaikeasti, ja yli kymmenen eläintenääntä, minun lempisanat ovat roi (roska) ja peppisi (leppis), lapsi hokee usein että kakkara mutta nyt ollaan makkaralakossa.

Haluaisin uskaltaa lankakauppaan, en tiedä uskallanko, en oikeastaan nyt tarvitsisi lisää lankaa mutta tahtoisin niin kovasti, pää kamppailee, tunne tahtoo ihanaa oliivinvihreää, järki ei tiedä vielä mihin.

Joskus mietin,
että ehkä olisi hyvä sanoa
vain yksi virke
kerrallaan.

28 September 2010

onkse aito krtek


Nyt nyppii, joten varoitus, tulee varmaan tuutin molemmilta laidoilta ja kovaa.

Katsottiin eilen se dokumentti. Että myrkkyä tosiaan saa halvalla, eihän se nyt mikään yllätys tietenkään ole, ei parin euron hintainen paita voi kovin laadukas olla tai laadukkaasti tuotettu. Se mikä otti aivoon eniten oli ihmisten olankohauttelu, sitäkin siinä näytettiin, että tämmöistä tämä nyt vaan on täällä meidän maailmassa, minkä sille voi. Olin odottanut vastaavaa reaktiota mieheltäkin, mutta hän sentään otti asian tosissaan, onneksi, ja uskoo nyt että päätökseni hankkia lastenvaatteet enimmäkseen käytettynä ystäviltä ja kirppiksiltä on fiksu, ja että luomuvaatteesta kannattaa maksaa enemmän vaikka lapsi sitä käyttäisikin vain vähän aikaa.

Ottaa aina niin aivoon kun on jotain tämmöistä lapsiin kohdistuvaa, että lelutkin on myrkkyä, ja että kun itse on tehnyt tietoisen päätöksen olla ostamatta lapselle leluja a) turhaan ja liikaa (olen ostanut lapselleni alle kymmenen lelua, loput siitä valtavasta lelumerestä on minun ja sisarusteni vanhoja tai saatu lahjaksi), b) merkkitietoisesti (lelujen ei tarvi olla versioita telkkarin lastenohjelmien hahmoista), ja c) uutena (olen ostanut kahta lukuunottamatta kaikki lelut kirppikseltä), niin sitten on niitä jotka sanoo että eihän sitä nyt voi lapselta kaikkea kieltää ja raahaa lahjaksi kaikenmaailman hellokittyä ja disney'ä ja mitä muuta, kummitytöllenikään ei viime talvena tuntunut synttärilahja kelpaavan kun ei ollut petshoppi eikä koko eikä hellokitty. Kirjoitin joskus aiemmassa blogissani siitä miten lapset oppivat nykyisin jo niin nuorena merkkitietoisiksi ja brändiuskollisiksi että se aivan kammottaa, itse en halua lastani semmoiseen opettaa mutta mitä ihmettä tälle lahjatulvalle voi tehdä, sanoa että eieiei ja loukata samalla hyväätarkoittavia antajia?

Ja sitten kun ajattelee että onneksi ei ole tämän asian kanssa yksin, että onneksi on yhä enemmän vanhempia jotka ajattelevat näitä asioita ja tiedostavat, niin sitten puistossa yksi tämmöinen vaihtoehtovanhempi kysyy toiselta että onkse aito krtek?, puolileikillään tietysti mutta silti tarkoittaen että niin se tsekkiläisen lastenohjelman myyrä, sekö juuri, että ei mikään myyrän mallinen lelukaupasta löytynyt muu. Ensin se naurattaa vähän, onhan se tavallaan melko huvittavaa, mutta sitten alkaa ärsyttää: Niin että Nalle Puh paha ja Myyrä hyvä, vai? Merkki kun merkki, sanon minä, onhan se tietenkin vaihtoehtoisempaa ja jotenkin söpömpää että lapsi tykkää pienehkön tsekkiläisen firman Myyrästä eikä suuren ylikansallisen ja, mikä pahinta, amerikkalaisen (se tuntuu nykyään olevan melkein kirosana) firman Puhista, mutta brändejä ne ovat molemmat, ja tuskinpa kumpikaan on sen terveellisempi kuin toinen, ainakin meidän lahjapakkauksesta tullut myyrä-dvd haisi niin pahalle avatessa että teki mieli heittää heti roskiin.

Huh. Onneksi on kivojakin asioita. Aamupalaksi syötiin tänään miehen keittämää puuroa, riisihiutaleista, puolukoista, täysruokosokerista. Jaksettiin sillä puistossa kaksi tuntia, lapsi alkaa pikku hiljaa leikkimään toistenkin kanssa, leikki pitkään palloleikkiä ilman että tarvitsi äiti mukaan ollenkaan kun oli niitä toisia lapsia, ja pitkän ulkoilun jälkeen pakasteesta kaivettu papu-porkkanakeittokin maistui, ja uni myös.

Niin ja onhan noissa eilen otetuissa kuvissakin kauniita asioita, ulkoilmaa ja kiviä ja puita, ei yhtään leluja tai merkkivaatteita, iloisia ja luonnollisia asioita vain ja vähän myös rakennettuja, vastapainoksi tuolle yläpuolen purkaukselle.

Ja kolmas ihana, v a l o on saanut lyhyen historiansa ensimmäisen tunnustuksen Suvilta, kiitos Suvi oikein paljon, et arvaa miten piristit ja ilahdutit!


Nyt kuuluisi siis antaa tämä eteenpäin, en tiedä miten monelle enkä että miten eri ihmiset tähän suhtautuvat ja montako ovat jo saaneet, mutta tahdon kuitenkin muistaa muutamaa joiden kuvat ja jutut ovat inspiroineet ja tuoneet valtavasti piristystä arkeen lapsen kanssa kotona. Toivottavasti te, Nurjat-blogin Jonna, Souvenirsin Niina, Pienen vihkon Celia ja Juntusen naapurissa asuva Olina sekä Merruli, saatte tästä pienestä muistamisesta ainakin pienen ilonpirskahduksen päiväänne, kiitos siitä että olette olemassa ja annatte meidän muiden kurkistaa maailmaanne, siitä on niin paljon iloa!

Niin ja sitten kuuluu kertoa itsestään seitsemän asiaa, se on aika vaikeaa, miettiä mitä ei ole jo kertonut, enkä halua missään nimessä keskittyä ainakaan mihinkään negatiivisiin asioihin kun tuo purkaus tuli jo tuossa alussa, joten faktoja:

1. Teen tällä hetkellä graduani otsikolla Home and Away: Survival and unhomeliness in Eden Robinson's Monkey Beach and Miriam Toews's A Complicated Kindness, se käsittelee kanadalaista naiskirjallisuutta ja jälkikolonialistista kirjallisuusteoriaa, olen tehnyt sitä jo aika kauan, ehkä jostain vuodesta 2004, paitsi että viime talvena aloitin aivan alusta, oli niin monta graduatekemätöntä työelämävuotta välissä että tuntui että on aloitettava melkolailla puhtaalta pöydältä se työ.
2. Minusta tulee isona, eli sitten kun saan graduni tehtyä, enkunmaikka, olen tehnyt sitä työtä jo teinien parissa nelisen vuotta ja aikuisopetuksessa kolme, enkä oikein kaipaa takaisin, olen miettinyt että voisin kyllä tehdä jotain ihan muuta sitten kun päätän palata töihin mutta en oikein tiedä mitä, toisaalta tänä aamuna tuli puistossa ihan vanhat hyvät työpäivät mieleen kun komensin puiston läpi kulkeneita lähikoulun nuoria sulkemaan portit perässään ja he tekivät niin, hiukan niskojaan nakellen mutta uskoivat kumminkin, se tuntui mukavalta ja muistutti jotenkin työstä, tuli mieleen että ehkä kuitenkin ura armeijassa?
3. Vaikka en minä tosissani, en voisi mennä armeijaan, vastustan sitä sekä ajatuksena että laitoksena, muistan aina ja ikuisesti miten lukion hissanmaikka opetti että maailmansodat syttyivät kilpavarustelun seurauksena, varsinkin se eka, joten en voi olla vastustamatta armeijaa. Tässä asiassa en ole kuitenkaan kovin ehdoton ja kiivas, ei ole vara, muuten joutuisin väittelemään päivät pitkät kun mies on reservin vänrikki ja hiukan eri mieltä.
4. Oikeastaan olisin työkseni kaikista mieluiten kotirouva, voisin antautua kirjoittamaan runoja ihan tosissani ja ehkä tehdä lisää tieteellistä tutkimusta ihan harrastuksena, lukea kirjoja ja kutoa, kierrellä kirppiksiä ja ulkoilla. Miehellä on varmaan valtavat opiskelupaineet, sillä olen kertonut näistä urahaaveistani hänellekin, miksei kotirouvakin voisi ihan hyvin olla ura, ehkä pitäisi lähteä ajamaan asiaa ihan viralliseksikin.
5. Olen vähän semmoinen kotihiiri, en oikein saa aikaiseksi lähteä täältä mihinkään, ja en toisaalta tiedä miksi pitäisikään jos täällä kerran viihtyy ja on tekemistä, paitsi lapsen kanssa ulkoillaan ja käydään puistossa kyllä joka päivä koska hän nauttii siitä ja on oikein ulkoilmaihminen, ja on huonoja kokemuksia siitä mitä tapahtuu jos häntä ei jonakin päivänä voi ulos viedä. Ja kyllä minäkin yleensä niistä reissuista nautin, raittiista ilmasta ja muiden äitien tapaamisesta hiekkalaatikon reunalla.
6. En ole saanut vielä muuttomme jälkeen aikaiseksi käydä kahvilla lempikahvilassani, kohta ollaan kuukausi täällä asuttu vaan käymättä on jäänyt, vaikka siskon kanssa ollaan kyllä sovittu että mennään. Haluaisin ostaa jonkun lehden ja mennä sinne vaan istumaan ja seuraamaan liikennettä ja juomaan kahvia, mutta ikinä en saa aikaiseksi. Nyt kyllä päätän, että ensi viikolla menen, ihan varmasti.
7. Jos joku jaksaa lukea tämän tekstin loppuun, kysyköön seitsemännen asian, tai vaikka viisitoista, lupaan vastata. En jaksa enää miettiä, ajatukset karkailee, se on minulle ihan tyypillistä.

26 September 2010

hänen viikonloppunsa




Vietin lauantain keittiössä. Oikeastaan aloitin jo perjantaina, paahdoin paprikat ja leivoin hänen lempisuolapalaansa, purjo-poropiirakkaa (josta itsekin pidän kovasti, vastenmielisyyteni lihaan kohdistuu lähinnä tehotuotettuun, riistaa ja poroa syön ihan hyvillä mielin silloin tällöin vaikka maha meneekin vähän sekaisin), puolivahingossa siitä syötiin puolet heti vaikka vieraillekin piti olla, lauantaina leikeltiin lopusta pikkuruisia maistiaspaloja pöytään.

Aamulla jatkoin, kuorin paprikat ja mietin miten aina unohdan kuinka vaivalloista, maustoin, siirsin sivuun, leivoin gluteenittomia ja laktoosittomia suklaahippukeksejä, tein täytekakkupohjan josta tulikin kääretorttu kun kermaa vatkatessani tajusin unohtaneeni ostaa koristeet, rullasin, laitoin jääkaappiin, marinoin ja paistoin tomaatit joista tein sitten salaatin, tein paistovalmiiksi kesäkurpitsa-sienipaistoksen, uunifetat Niinan reseptillä sekä höttöiset lohkoperunat, lykkäsin hänen valitsemansa possupaistin uuniin ja surautin chilimajoneesin koneella.

Sitten vieraat, syötiin hyvin, herkuteltiin synttärikääretortulla, saunottiin tyttöjen ja poikien vuoroissa, juteltiin pitkään yöhön, me siskot melkein mistä vaan, miehet päätyivät minulle käsittämättömään tieteellishenkiseen väittelyyn abs-jarruista, excel-taulukot otettiin avuksi, selattiin Autotekniikan käsikirjat ja kaikenmoiset luentomuistiinpanot, kunnes lopulta he veivät hänet mukanaan kaupungin yöhön ja naapuritkin saivat rauhan.

Ensimmäisen lahjan hän sai aamulla, jätimme hänet vuoteeseen ja lähdimme lapsen kanssa ihanan kuulaaseen ja aurinkoiseen aamuun katselemaan syksyä ja keräämään lehtiä jotka painettiin sisustuskirjojen väliin kuivumaan, en edes muista milloin jompikumpi meistä olisi viimeksi saanut nukkua rauhassa puolille päivin, minusta se oli hyvä lahja. Toisen lahjan piti olla myöhäinen lounas kahdestaan kaupungilla ja ehkä kahvit tai kävely jossakin, lapsenvahdit oli järjestetty, mutta hänen toiveestaan se siirrettiin ensi kuulle, johonkin tulevaan päivään jolloin siitä kykenee täysin siemauksin nauttimaan, sen tilalta syötiin myöhäinen laiskan perheen lounas jossa oli hänen toiveidensa mukaisia ruokia suoraan kaupan hyllyltä. Kolmas lahja on kesken mutta hän saa sen illalla, ne pitäisi tehdä valmiiksi nyt, minun ensimmäiset ranteenlämmittimet, kun hän lähtee lapsen kanssa haukkaamaan happea että minäkin saisin vähän levähtää.

Hän on niin rakas ja niin lähellä etten oikein osaa kuvailla todenmukaisesti, voisin maalata hänestä sanoillani millaisen kuvan tahansa, sekä toden että hataran yhtä aikaa, voisin kertoa että hän valitsi kylpyhuoneeseen punasävyisen ruusukuvioisen verhon, kuten hän tekikin, oi miten romanttinen mies ja ymmärsi vielä valita mattoon sopivan mutta saattoi se johtua tarjouksestakin, voisin kertoa miten hän on muuttanut minua ja elämääni suunnattomasti, kuten onkin, mutta se on niin henkilökohtaista, meidän omia asioita, vain meidän. Muistan yhden tosi vanhan ja hyvin inspiroituneen sekä kiasmamaisen runon alun, siinä sanotaan että

Tämä on minun totuuteni:
hän on todellinen kuin taide
ja yllättävä ja kosminen

ja vaikka tuo pätkä on kirjoitettu oikein sarkastiseen ja parodioivaan sävyyn alunperin, niin oikeastaan tarkoitan sitä nyt, sillä juuri tuommoinen hän minusta on. Ja lisäksi vielä vuoden vanhempi tänään kuin eilen, se on aika omituista että yhdessä yössä tulee vuoden vanhemmaksi, ja että aamulla tai puolilta päivin tulee lapsen kanssa laulaa paljon onnea isi, paljon onnea vaan, ja antaa sitten jatkaa unia ihan vähän vielä. (Paljon onnea rakas, et aina ehkä ymmärräkään miten suuri ja ihmeellinen ja tärkeä asia sinä minulle olet enkä minä muista aina kertoa, ja vaikka tiedän ettet sitä täältä luekaan kirjoitan sen tänne muistiin, muistutukseksi, että muistaisin sanoa sen useammin, ja siksi että tahdon kertoa kaikille.)

21 September 2010

pitkästi, jos muistan





Minulla on aivan kamalan huono muisti semmoisten asioiden suhteen jotka oikeasti pitäisi muistaa; että mitä lippusia ja lappusia olisi syytä täyttää ja lähettää, mitä kaupasta pitikään ostaa, moneltako se kerho johon on aiottu mennä oikein onkaan ja missä, ja että siitä muskaristakin pitäisi soittaa. Siksi on ihan valtavasti listoja, kaikenlaisia ja vähän joka lähtöön, muistin apulaisia ja arjen helpottajia, kun vain vielä muistaisi ottaa listan mukaan ja katsoa siitä, tai muistaisi että lista on olemassa.

Yksi lista on semmoinen, jonka tarkoitan aina ottaa mukaan kirpparikierroksille, siinä on ollut paljon asioita mutta muutama on enää jäljellä, siinä lukee: keksipurkki, kehys pupulle, 3-istuttava sohva, 1 nojatuoli, makuuhuoneen lamppu, villasukkia lapselle, suodatinpussiteline. Sohvan saattaisi ehkä muistaa muutenkin, mutta minusta on ihan hyvä että listassa lukee myös 3-istuttava sohva, ettei vahingossa osta vaikka jotakin 2-istuttavaa johon rakastuu. Ja vaikka minusta on ihanan lempeä ja leppoisa ajatus että tämä asunto muuttuu meidän kodin näköiseksi kodiksi pikkuhiljaa eikä mitään osteta kiireen kanssa vain siksi että "pitää olla", niin joskus tuntuu myös että ehkä olisi paikallaan tehdä semmoinenkin lista, että mitä tänne lamppujen ja sohvien ja yhden nojatuolin lisäksi vielä pitikään; että ainakin olohuoneeseen silitettävä ruosteenpunaiset verhot, eteisen seinään kiinnitettävä sinitarroilla kuvia ja kortteja, siniseen kehykseen löydettävä kuva.

***

Yhden listan muistin kun Jonna kirjoitti vaateasioista ja mainitsi ostolakkoni, se lista on ensi vuodelle ja siinä on neljä asiaa: sukkahousuja, kevät/syyskävelykengät, pitkähihainen mekko, hulmuhelmainen hellemekko. Nuo ovat ainoat asiat, joita tänä vuonna, kun olen yrittänyt olla ostamatta uusia vaatteita, kenkiä tai laukkuja, olen huomannut tarvitsevani, ellei lasketa yksiä pellavaisia kesähousuja jotka kesällä lakosta huolimatta ostin kahden kuukauden harkinnan jälkeen kun ainoat kesähousuni repesivät korjauskelvottomaan kuntoon niillä toukokuun kummallisilla etuhelteillä. (Olen sortunut tuon lisäksi vuoden aikana kahdesti, kerran ostin kirpparilta yhden tunikan jota en tarvinnut ja jota olen käyttänyt kerran koska vaikka se näyttää ihanalta se ei ole kovin mukava päällä. Toisella kertaa en oikein edes tajunnut ostavani vaatteita kuin vasta jälkikäteen, kun ostin Violetilta ranteenlämmittimet jotka ovat maailman ihanimmat.)

Olen tässä vuoden aikana huomannut että olin oikeassa kun pidin vaatekaappiani loputtomana, täyteen ahdettuna epämääräisyyksien kasana, olen karsinut, antanut vaatteita äidille ja ystäville ja sisaruksille, kiikuttanut niitä kierrätykseen, myynyt kirpputorilla, yhteensä varmaan kolme jätesäkillistä on löytänyt uuden kodin. Lopuilla pärjään ihan mainiosti tämän vuoden, pärjään varmaan ensi vuodenkin, enkä näe mitään tarvetta ostaa muita kuin nuo neljä listaamaani vaatetta vuonna 2011, koska minulla on enemmän saapikkaita kuin ehdin käyttää, enemmän mustia peruspaitoja kuin tarvitsen, monenmonta hametta ja yli kymmenen talvitakkia. Mutta vuoden aikana olen myös päässyt irti siitä tarpeesta määritellä itseäni ja onnellisuuttani ostamalla, nykyään kun selaan naistenlehtiä mietin että voi kauhea, taasko pitäisi muka ostaa jotakin, muotikuvia saatan katsella yhdistelyideoiden toivossa mutta en enää viitsi lukea niitä pienellä printattuja tuoteinfo-osioita jotka ennen luin läpi hyvinkin tarkkaan. Kaupoissa kulkiessani en tunne enää tarvetta plärätä läpi jokaista alennusrekkiä, mutten myöskään joudu nykyään kääntämään katsettani muualle tai välttelemään kauppoja kokonaan kuten vuoden alussa kun vielä tunsin tarvetta ostaa alennusmyynneistä kassikaupalla tavaraa. En aio tämän vuoden jälkeen kieltää ostoksia itseltäni kokonaan, mutta heräteostokset aion; tästä lähtien ostan vain tarpeeseen.

***

Ja sitten on vielä ne tylsät mutta tuikitarpeelliset listat joista Anna kerran kertoi olevansa kiinnostunut kuulemaan enemmänkin, meidän viikon ruokalistat. Ne tehdään sunnuntai-iltaisin, yleensä selaan läpi paria luottokeittokirjaa (pääasiassa Tuija Ruuskan Aurinkomaa, Anna Bergenströmin Joka kokin keittokirja sekä oma reseptikirjani) ja ehdottelen miehelle että kävisikö tämä tai tämä, ja sitten valitaan viisi ruokaa joilla selvitään ne viikon viisi arkipäivää, mies syö yleensä päivän toisen aterian koulussa ja minä ja lapsi syödään edellisen päivän jämiä tai pakasteeseen unohtuneita, joskus lapsi saa purkkiruokaa koska tykkää lihasta jota meillä ei oikeastaan syödä kuin hyvin harvoin.

Viisi ruokaa, muutama salaatti, joitakin välipaloja valmiiksi mietittynä, ja maanantaina haetaan viiden päivän ruoat kaupasta kaappiin. Kuulostaa tosi tylsältä, mutta minusta on kiva kun ei tarvi joka päivä miettiä että mitä hittoa sitä taas tänään syötäis, katsoo vain listasta jonkun ruoan joka sen päivän fiilikseen sopii, tänään valitsen listalta joko aurinkokeittoa, kasviskiusausta ja uunikalaa, porkkana-linssikeittoa tai Ranskan ratapataa, luultavasti jälkimmäistä koska tekee ihan valtavasti mieli punapapu-rucolasalaattia ja pavutkin on marinoitumassa jo, eikä se oikein sovi keittojen kanssa tai kalan. Se on tämän laiskiaisviikon ainoa oikea aikaavievä salaatti, muuten luvassa on porkkana-lantturaastetta ja lapsen suosikkia kurkku-omenaraastetta.

Viikonloppuja ei tuossa listassa ole, silloin me yleensä yllätetään itsemme joka päivä, käydään ostamassa lauantain ruokatarvikkeet lauantaina ja sunnuntain sunnuntaina, paitsi ensi viikonlopulle on mielessä muotoutumassa salainen lista, kun vieraita tulee juhlimaan miehen syntymäpäiviä, ja tulee semmoisia vieraita joille pitää laittaa monenmoista ruokaa, kun yksi ei syö kalaa ja toinen ei syö lihaa ja kolmas ei saata syödä paprikaa eikä maissia. Mutta ei kerrota siitä kenellekään, ei ainakaan miehelle, niin sitten mies ainakin yllättyy vaikka minä en.

20 September 2010

pohjoisessa






Ajettiin läpi tämän keltaisen maan, siskot ja veli ja me kolme ja siskojen miehet, ajettiin kahdella autolla jalat lytyssä kohti vanhempien kotia ja äidin keittiötä. Radiossa kuului Kent, brinn pengar brinn, jag lovar du betyder nånting, muistin äkkiä yhden vuosien takaisen jonka ystävät järjestivät koko ajan juhlia saarillaan, oli rapujuhlat ja huvilakaudenpäättäjäisjuhlat ja hirvenmetsästyskaudenavajaiset, niin kauan juhlia saaressa että meri meni jäähän ja yksi tyttö joka aina städasi toisten jälkeen. Ja sitten, vähän myöhemmin, yhden toisen jonka piti joskus öisin mennä sammuttamaan tulipaloja jotka olivatkin sytytettyjä roskiksia, ja miten sitten käveltiin syysrantaan keskellä yötä, juuri ennen sadetta, katsomaan miten aallot löivät kiviin, puut taipuivat tuulessa, oli uskomaton öljylamputtomuus.

Yhdestä laulusta muistin kaiken, mistähän laulusta muistan tämän matkan, en vielä tiedä, vai tuliko tuolle laululle vielä yksi muisto lisää, että seuraavalla kerralla kun kärleken väntar muistaa kaikki metsät joiden läpi ajettiin, voi miten paljon niitä tässä maassa on, ja kaikki joet jotka ylitettiin ja joita ei pysähdytty kuvaamaan. Välillä pysähdyttiin pikkukylien hiljaisille huoltoasemille oikomaan jalkoja, päästettiin valloilleen lapsen rajaton touhu, toivottiin että sitten nukahtaisi taas.

Ajettiin puolen Suomen halki, ees taas, perillä juhlittiin kummisetääni niin kauniissa puitteissa ihan maalla, oli vuosia siitä kun olin viimeksi käynyt ja paljon väkeä ja kitara, sen setä sai lahjaksi, haaveidensa kitaran joka oli tuotu valtameren takaa, en ehtinyt kuulla soittoa kun piti lähteä toisiin juhliin mutta liikutuksen kyyneleet ehdin nähdä, ja kaikki tärkeät sukulaiset joita niin harvoin näkee. Ne juhlat tulee varmaan aina mieleen kun kuulen Eleanor Rigbyn, serkkutytöt soitti, ja toisen serkun puhe jossa muisteltiin miten isä paistoi kamalia lättyjä kun lapset oli pieniä, hassua minkälaisia asioita sitä muistaa, minä muistan aina että isä lauloi iltaisin ihanan haikean unilaulun minulle ja veljelle, usein siinä oli sinisorsa.

Olen nähnyt niin todenmukaisia unia etten ole varma mitä on oikeasti tapahtunut, viikko lähtee nahkeasti käyntiin, kameran piuhaa ei löydy ensin mistään ja olokin on aika samea, reissuväsymystä ja oli myös rakkaimman lapsuudenystävän kolmikymppiset. Yritän kuunnella rauhoittavaa musiikkia josta ei tule mitään mieleen, se on aika vaikeaa, muistot tulvivat, muisti tulvii, tulvii uniinkin, semmoista se on kun käy viikonloppuna lapsuudessa ja sitten taas yhtäkkiä palaa takaisin omaan elämään, tähän päivään, aikuisten arkeen ja muistot jäävät elämään, tuntuvat yhtäaikaa todellisilta ja kaukaisilta kuin uni.

15 September 2010

ilta pimenee



ja se on parasta syksyssä, nämä hiljaiset, rauhalliset, pimeät illat. Nyt kun ei ole telkkariakaan, illat tuntuvat ihan eri tavalla luksukselta, omalta ajalta, ei semmoiselta että heittäydytään puolikuolleena sohvalle ja annetaan virran viedä. Olisi paljon kerrottavaa, mutten malta. Tänä iltana aion lukea hitaasti, ajatella jokaista sanaa, kasvattaa hiuksia, lepuuttaa jalkoja, kuvitella olevani tanssija, siirtää yhden varpaan kerrallaan toiseen asentoon kuin hallitsisin kehoni täydellisesti, ajatella jokaista liikettä itsenäisenä, omanaan, ja silti osana minua, on sitä kuulkaas tekemistä siinäkin.

14 September 2010

oodi puolukalle




Miten paljon onnea on yhdessä litrassa puolukkaa. Eräänä iltana tehtiin ensimmäisestä erästä yllätysvieraille yllätyspiirakka, maistui heille ja meille, syötiin sitä myöhään yöhön ja juotiin kahvia ja juteltiin, semmoisia ihania aikuisten jutteluita joiden aikana ei sanota kertaakaan että ei saa tehdä sitä ja ei voi mennä sinne ja et ota sitä. Ja toisena perkattiin loput yhdessä, istuttiin kaikki kolme pöydän ja puolukan ääreen, hassuteltiin ja naurettiin, minulla ja miehellä sormet punaiset, lapsella suu. Saunan jälkeen herkuteltiin banaani-puolukkarahkalla, loikoiltiin sängyllä kahdestaan kun oli jo rauhallista ja katsottiin Australiaa.

Banaani-puolukkarahka:
1 banaani
1 dl tai enemmän puolukoita
1 purkki maitorahkaa
2dl vispikermaa
sokeria

Soseuta banaani ja puolukat. Vatkaa kerma kevyesti, lisää muut aineet ja sekoita tasaiseksi, ihanaksi vaaleanpunaiseksi vaahdoksi. Oikeastaan kannattaa tehdä tupla-annos heti kerralla.

Niin ja naapurin täti kertoi paljon puolukasta, miten siinä on hirveästi hyvää, ja mustikoissa ja karpaloissa myös, käski syöttää niitä lapselle ja miehelle ja itselle, ja mehän syödään, en muista enää niitä kaikki hyviä puolia mutta muistan tädin vaiherikkaan elämän, kaikki entiset työpaikat ja matkustelu ympäri maailmaa, miten viisas täti, niin paljon tiesi puolukastakin. Ja äitin tyttö, puolukkatyttö. On puolukan avulla syöty monta epämieluista iltapuuroa ja välipalajugurttia, naposteltu niitä muutenkin, pelastettu itkunpaikkoja, syötetty niitä toisillemme sormilla suoraan suuhun ja kikatettu.

Niin monta ilon hetkeä yhdestä litrasta puolukoita, ja vielä on osa pakasteessakin, monta puolukkapäivää varastoituna tulevaa varten, ja lisää täytyy ostaa talven varalle, voidaan olla sitten vaikka se puolukkaperhe, jonka luona käydessään saa aina sitä syödä.

11 September 2010

hidas ja laiska





Mistä se on iskostunut aivoihin, että on koko ajan tehtävä? Että pitäisi touhuta, pitäisi mennä, pitäisi hoitaa, pitäisi laittaa, pitäisi ottaa selvää, pitäisi nousta aamulla kuudelta, pitäisi tehokkaasti kävellä kauppareissulla, ottaa hyötyliikunnan kannalta, pitäisi viedä roskat jos näyttää että kohta on täynnä.

Tämän päivän suunnitelmat:
Imuroin jos viitsin. Vieraat kävi eilen jo, eikä täällä nyt niin likaista ole.
Laitan miehen kuorimaan perunat. Tai ehkä se voisi tehdä koko keiton.
Perkaan ehkä eilen ostetut puolukat, jos jaksan.
Teen banaani-puolukkarahkaa, jos perkaan ensin puolukat.
Kudon ehkä miehen synttärilahjaranteenlämmittimiä. Sitten illalla.
Pesen koneellisen pyykkiä, mutta vasta illalla, en jaksa tänään ripustaa.
Tekee mieli suklaakiisseliä. Jos oikein inspiraatio iskee, voisin tehdä sitä.
Istun tässä. Saatan myös laittaa sadevaatteet päälle ja käydä puputytön kanssa puistossa.

Rakastan näitä syksyn harmaita tihkusadepäiviä. Ei sitä joka päivä jaksa pyöräillä Pispalanharjulle, eikä tarvikaan. Ihanan leppoisaa lauantaita kaikille!

***

Sadepäivän suklaakiisseli:
5 dl kevyt- tai täysmaitoa
3 rkl Maizenaa
2 rkl tai enemmän kaakaojauhetta
3 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria

Sekoita kaikki muut ainekset paitsi vaniljasokeri kattilassa, kuumenna koko ajan sekoittaen, anna kiehua miedolla lämmöllä n. 5 minuuttia, sekoita edelleen. Lisää lopuksi vaniljasokeri. Parasta kylmänä, sekaan kannattaa rouhia tummaa suklaata jos on.

10 September 2010

glorious morning (but a bad hair day)

 





Lumoava päivä kulkea syksynvärisiä katuja, liian kuuma täydellisille saapikkaille mutta raikkaasti tuulee, luvassa vielä lämmin ihana ilta. Olen nähnyt tuubaa kantavan harmaan papan, tyttäreni tanssimassa aamutanssin auringonvalon alla olohuoneessa, ihmisiä lukemassa puistojen penkeillä kuulaina iltoina, suloisimman kaupan josta tahtoisi ostaa kaiken, koiran jolla on silkkinen kamelinvärinen turkki, sellainen joka tekee mieli kietoa päälleen, kunpa saisi sen värisen silkkisen neuleen, violettihiuksisen mummon kantamassa ostoksiaan, joen murtautumassa patojen lävitse, lapseni kulkemassa toisen perässä puistossa lelun palauttaakseen. Olen ostanut puolukoita, en muuta, teen siitä piirakan ja rahkaa, mutta huomenna kahmimme mukaamme kauppahallista lähiruokaa, sillä eletään seuraava viikko.

Olen ehkä sittenkin sydämeltäni kaupunkilainen, juuri nyt tämä tuntuu loputtomalta aarteiden aitalta, olen käynyt kahdeksalla kirpputorilla kolmen korttelin sisällä kodistamme, olen kävellyt kaupungin kauneimmalla kadulla, olen tuntenut putouksen veden kasvoillani ja katsellut lukkoja sillankaiteessa, en ole nähnyt vielä puoliakaan. Edessä upea viikonloppu, samaa toivon teillekin.

7 September 2010

musta/valkoinen



Kaaduin pariksi päiväksi sänkyyn, kurja flunssa sen teki, en ole yhtään semmoinen joka osaa maata tekemättä mitään kovin kauaa, paikoillaan, tein sitten matkan Afrikkaan. Kävin samoilemassa Kenian vihreillä tasangoilla, kiipesin vuorille tähyämään kohti Kilimandsharoa, lensin yli suurten leijona-, norsu- ja sirahvilaumojen. Kävelin alati kasvavien suurkaupunkien katuja, näin alkuperäisasukkaiden kylät olkikattoisine majoineen ja pellistä kyhätyt alkeelliset talot, näin rikkaiden ihmisten puutarhat Euroopasta tuotuine kasveineen ja kukkineen, istuin paahtavan auringon alla ja kastuin rankkasateissa.

Sadan vuoden takaisessa Keniassa kävin Karen Blixenin mukana hänen afrikkalaisella farmillaan, näin siirtomaavallan alkuajat omin silmin, nopean ja dramaattisen muutoksen jonka eurooppalaiset toivat maanosaan mukanaan. Eurooppalaisena Afrikassa on pitänyt lukea mutta olen vältellyt, elokuva Minun Afrikkani vaikutti niin vahvasti, en kai halunnut oikein pilata sitä vaikutelmaa, niitä mielikuvia, toisaalta ajattelin ettei rakkaustarina kantaisi kirjan sivuilla yhtä voimakkaan lumoavana. Mutta kirja ei kertonutkaan Denys Finch Hattonin ja paronittaren lemmestä vaan kirjoittajansa rakkaudesta Afrikkaan, se vei mukanaan, kertoi Keniasta niin käsinkosketeltavasti että oli helppo kuvitella olevansa siellä. Vuoden 1938 suomennos olisi saattanut vanhanaikaisuudessa ja virheellisyydessään häiritä joitakin, kyllä, siellä olivat Kilimandsharot ja sirahvit, mutta minusta ne loivat autenttisen ilmapiirin, sopivasti vanhahtavat sanavalinnat ja kieli. Alun jälkeen Blixeninkin vanhanaikaisuudet lakkasivat harmittamasta, rotuopilliset huomautukset että mustat ovat tuollaisia ja valkoiset tällaisia, kirjailija kuitenkin ruotii siirtomaavallan älyttömyyksiä ja Afrikan muutosta niin modernisti, suhtautuu siihen surumielisen epäilevästi.

Syytäkin on, nykypäivän Kenia on aivan toisenlainen, Blixenin Afrikka on tuhottu, auringon paahteen lisäksi jäljellä on vain köyhyyttä, sortoa, sairauksia, eriarvoisuutta, hökkelikyliä, sotia, häikäilemätöntä hyväksikäyttöä -- ainakin mikäli on uskominen Fernando Meirellesin Uskollista puutarhuria, jonka juonesta en oikeastaan tahdo sanoa mitään etten paljastaisi liikaa, sen vain että se on yksi vaikuttavimmista näkemistäni elokuvista, olen katsonut sen kerta toisensa jälkeen, aina yhtä surumielisesti kuin Blixen kirjoittaa katoavasta maanosasta, ja että minusta Rachel Weisz on yksi kiinnostavimmista ja kauneimmista naisnäyttelijöistä tällä hetkellä.

En tiedä tahtoisinko oikeasti matkustaa Afrikkaan, voin hyväksyä sen että käsitykseni siitä on yksipuolinen, voin kuvitella semmoisen Kenian kuin haluaisin, katsella sen kuvia ja lukea sen menneisyydestä sänkyni pohjalta, ehkä näin on minulle paras. On täällä kotonakin niin paljon vielä tekemistä ja harjoittelemista, niin kuin nyt vaikka se, että oppisi kaatumaan sänkyyn muutoinkin kuin sairaana, ihan muuten vaan olemaan, nauttimaan oman makuuhuoneen vaaleasta rauhasta, lukemaan lukemattomat kirjat, kutomaan keskeneräiset lahjat, tekemään sieltä käsin matkoja ympäri maailmaa, hitaasti pohdiskellen tai silmillä ahmien, miettien millaisia vaikutuksia omilla teoilla voi olla ihan toisella puolella maapalloa.

6 September 2010

kuulas


Olen elänyt siinä harhaluulossa, että keittiön kaappien on oltava siistit. Kun muutimme, järjestin ensimmäiseksi kirjahyllyn ja keittiön kaapit, muuttoapulaiset ja mies sanoivat, että eikö tässä nyt olisi jotain tärkeämpääkin, mutta minusta oli tärkeää että kirjat olivat kodikkaasti paikoillaan kirjahyllyssä ja keittiössä tavarat siellä minne olin ne suunnitellutkin laittavani. Itkin, kun minut pakotettiin pois keittiöstä, eikö edes muuttaa saa niin kuin haluaa.

Ennen lapsen syntymää olin militanttisen järjestyksellinen, ihan niin kuin Maijja, ja vaikka olen nyt opetellut sietämään pientä epäjärjestystä, en kerta kaikkiaan voi olla, jos lasit ja kahvikupit ovat tiskikaapissa väärin. Mies muistelee usein sitä, kuinka minä aina siivosin silloin kun olimme vasta tavanneet, lisää sitten perään, että onneksi et enää niin paljon. Olen siivonnut läheisteni kylpyhuoneita kylässä käydessäni, koska en ole saattanut kylpeä niissä ennen kuin ne ovat siistejä. Opiskeluaikoina kylässä käyvät ystäväni tarjoutuivat usein kahvihetken tai ruoan päätteeksi tiskaamaan, en antanut, syy lukee yllä. Lapsen lelut kerätään meillä yhdessä pois iltaisin, että lapsikin oppisi siihen, mutta en ole kertonut miehelleni, että kahden lapsen kanssa ollessani kerään ne pois myös ennen päiväunia, muuten en voi olla rauhassa. Taidan olla aika ärsyttävä.

Minun on vaikea sietää keskeneräisyyttä, haluan valmista, täydellistä, juuri semmoista kuin olin suunnitellut tai kuvitellut. Olen viimeisen vuoden aikana koettanut opetella, opiskelujeni takia ja oman mielenterveyteni. Että elämä on semmoinen prosessi, joka etenee pikku hiljaa, josta ei ehkä koskaan tule oikein valmistavalmista, että ei ole pakko olla täydellistä, ei minun eikä kaiken mihin sormeni laitan eikä minkään muunkaan. Että on harhaluulo, että täydellisyyttä saa ja pitää vaatia. Asunto on vielä ihan kesken, puuttuu nojatuoleja ja tauluja ja kattolamppuja, muun muassa, mutta jotenkin osaan elää sen kanssa nyt ihan hyvin, löytyvät sitten kun ovat löytyäkseen, epämieluista ei nyt hankita vain siksi että tulisi valmista.

Yksi keittiön kaapeista jäi muuttotohinoissa järjestämättä, enkä ole sen koommin siihen kajonnut, en siivousmielessä. Kupit ja kipot ovat siellä autuaassa sekamelskassa, mehulingon vieressä on tuttipullon korkkeja missä ei ole kyllä mitään mieltä, mutta arvatkaa mitä. En ole kuollut siihen, että kaappi on epäjärjestyksessä ja että sinne tungetaan uutta astiaa suoraan pesukoneesta ei-mihinkään-erityiseen-kasaan. Eikä minulla ole ollut mitään vaikeuksia löytää kaapista etsimääni, vaikka välillä on pitänyt kiivetä tuolille nähdäkseen aivan taakse.

En ole vielä niin kuin Violet, vaikka toivoisin osaavani olla, olen valitettavasti edelleen niitä ihmisiä jotka pakkomielteenomaisesti siivoavat keittiönsä iltaisin ja vähän muulloinkin, ja laittavat tiskinsä silloin kun on vieraita, mutta onhan tämä jo edistystä: minulla on keittiössäni yksi siivoamaton, ruokoton astiakaappi, eikä minulla ole mitään kiirettä järjestää sitä. Teen sen ehkä ensi vuonna, jos se tuntuu tarpeelliselta, mutta kattovalo keittiössä olisi ehkä hyvä olla, ainakin ennen kuin pimeät tulevat. Kun vain sopiva varjostin jostakin sattuisi löytymään.

4 September 2010

keltainen



Kirjoitin siitä joskus aiemminkin; että vaikka se ei ole koskaan kuulunut lempiväreihini, se hiipii hiljaa väriskaalaani, vähän huomaamatta, salaa, ainakin tähän asti salaa, nyt tajuan etten tahdo pelkästään valkoisen ja puun sävyistä kotia, tahdon lisää värejä, paitsi en ehkä makuuhuoneeseen paljon.

Opiskeluaikoina erään ystäväni boheemin sekasortoisessa asunnossa oli rikkinäinen keltainen pinnatuoli, siinä oli jotakin vangitsevaa, se teki koko asunnon, loi ilmapiirin jotenkin, että tämmöinen iloinen keltainen koti. Asunnosta oli melko vaikea löytää mitään, usein jalansijakin oli sisään astuessa hakusalla, mutta keltaisen tuolin silmä löysi aina, toimittamassa milloin mitäkin virkaa, se oli ruokapöytä, yöpöytä, kirjahylly, ruokavarasto, laskutaso, koskaan siinä ei oikein kai istuttu, mutta mikähän siinä tuolissa oikein oli, oliko se se keltainen, se tuoli on jäänyt ikuisesti mieleen. Muisti toimii sillä tavalla hassusti, että se ei aina tallenna tärkeitä, mutta sykähdyttävät kyllä.

Meillä on keltainen keittiö, ihan tietoisesti keltainen, sinne on tulossa sitä vieläkin lisää, nyt on jo miehen mummon vanhat verhot. Retro on vähän hämärä sana, monesti en pidä semmoisista mitä toiset sanovat retroksi, oli semmoinen kirja jossa kuvailtiin retrotyyliä enkä oikein pitänyt siitä, myin sen kirpputorilla, ja kerran kirpputorilla ystävä sanoi että kato mikä retrokuosi, vaikka minusta se kyllä näytti rumalta ja ysäriltä, mutta noista emalikulhoista ja pannuista tykkään kovasti, ovatko ne nyt sitten retroa vai mitä. Välillä niille on vähän vaikea keksiä käyttötarkoitusta, ovat niin kuluneita vaikka kauniita kyllä, ei niitä ruokatarkoituksiin voi oikein käyttää, tänään toisessa on leivinliinoja ja toisessa käytettyjä pattereita.

Meidän keltaisessa keittiössä on tällä viikolla tehty hitaasti kasvisruokia, biojätettä on tullut monta pussia, on sinne kyllä mennyt ruoanlaittotähteiden lisäksi myös lapsen ruoantähteitä joita ei olla pystytty allergioiden takia syömään, iltapuuroa ja välipaloja. Palattiin taas viikon ruokalistoihin, se kuulostaa jotenkin tylsältä ja pakonomaiselta mutta helpottaa kyllä arkea kun ei aina tarvitse miettiä että mitähän tänään laittais, on valmiina lista josta voi katsoa ja kaapissa ainekset, voi tehdä muita asioita, tanssia vaikka tai keinua leikkipuistossa.

Yhtenä iltana keltaisessa keittiössä keitettiin kylmien säiden puuroa, sitä ei sovi kiireessä alkaa edes miettimään, kestää niin kauan, mutta hyvää tulee, melko makeaa kyllä, seuraavalla kerralla pitää muistaa jättää sokeri pois ja laittaa vähemmän kermaa, ohje on Sikke Sumarin, jostakin lehdestä joskus otettu talteen, siinä ei mainittu ollenkaan sitä tuoksua joka puuron tekemisestä tulee, se on aivan huumaava, lämpimän syksyinen ja hunajaisen pehmeä.

Hunajainen uuniriisi
6 dl maitoa
3 dl vispikermaa
75 g puuroriisiä
1 rkl voita
2 rkl sokeria
kanelitanko (tai kanelia)
vaniljatanko (tai vaniljasokeria)

Nämä sekoitetaan uunivuoassa ja paistetaan uunissa 150 asteessa 2-3 tuntia välillä sekoittaen, niin kauan että riisit ovat pehmeitä ja kypsiä ja pinta vähän ruskistunut. Sitten laitetaan päälle vielä herkut, eli ripotellaan mantelilastuja ja valutetaan puoli desiä hunajaa sekä vähän sitruunamehua keskenään sekoitettuna, ja pistetään vielä uuniin hetkeksi ruskistumaan. Nappivalinta kylmiin, pimeisiin iltoihin, minun ja miehen suuri ruokarakkaus, mutta lapsi ei tykännyt, oli varmaan liian sokerista.

3 September 2010

harmaa


Oikeastaan en sittenkään tarvitse työhuonetta. Hiljaisen, hitaan kesän jälkeen alan taas opiskella, mies on järjestänyt aikataulunsa niin, että minulla on kaksi arkipäivää viikossa, on ensimmäisen opiskelupäiväni aamu. Tuntuu asianmukaiselta ja tärkeältä lähteä jonnekin kun kotona ei ole työhuonetta, kävellä päämäärätietoisesti kaupungin katuja ja olla menossa jonnekin, menossa opiskelemaan.

Lähellä olisi suuri kirjasto, yliopiston kirjastossakaan ei kukaan huomaisi, että en ole juuri tämän yliopiston opiskelija, mutta minä olen opiskellut kahviloissa koko opiskeluaikani, lukenut niissä tentteihin, tehnyt tehtäviä, päntännyt taustamateriaalia esseitä varten, joku toinen ei ehkä pystyisi keskittymään kahvilassa, mutta minä olen isosta perheestä, lapsena veli soitti rumpuja viereisessä huoneessa. Kotikaupungissamme maalla oli vain yksi kahvila, semmoinen johon sedät kokoontuvat aamupäivisin parlamenttiinsa, kaikille muille se oli läpikulkupaikka, jossa istutaan pöydän ääreen, juodaan kahvit ja lähdetään, ei opiskella ollenkaan.

Astun pihalle melkein samalla ovenavauksella kun mies ja lapsi lähtevät leikkipuistoon, on tuulista ja harmaata, aivan niin kuin syksyllä kuuluu ollakin, sopiva keli opintojen aloittamiselle, täydellinen sää täydellisille saapikkaille joiden alla on eriparisukat koska löydän sukkavarastoni matkalaukusta vasta myöhemmin iltapäivällä kun mies saa makuuhuoneen lipaston kasatuksi. Alkaa tihuuttaa vettä, ei se haittaa, kävelen erilaisten puiden alla eikä minuun osu, en tunnista puita mutta koivuja, mäntyjä ja lehtikuusia ne eivät ole, pitäisi ostaa puukirja, mistähän semmoisen löytäisi.

Avaan oven josta en ole astunut sisään koskaan aiemmin, jokainen päivä uudessa kaupungissa on seikkailu, museokahvila muistuttaa entistä työpaikkaani Vaasassa, olo on heti kotoisa, avaan muistiinpanoni ja teen uusia, kuuntelen viereisen pöydän setien puhetta, perjantaipolitiikkaa. Kotimatkalla poikkean kurkistamaan onko kirpputori, jonka ikkunassa on täydellinen makuuhuoneen lamppu, auki tänäänkään, ei ole, on kuulemma silloin kun huvittaa vaikka ikkunassa sanotaan että joka päivä, onneksi ihana kukkakaupantäti sentään on silloin kun ilmoittaa. Kotona kirjoitan vaivatta tunnissa kaksi ja puoli sivua, sitten tulee blokki, ei se haittaa, kaksi ja puoli sivua on ihan hyvä yhdelle päivälle, voin jatkaa maanantaina jossain toisessa kahvilassa.

Illemmalla vielä sateeseen, lisää kynttilöitä kaupungilta, ennustan tänä syksynä pitkää ikää 3/4-hihaisille neuleilleni, kiitos Piilomajan Violet lämmittimistä jotka hoitavat tehtävänsä, tänäänkään ei palellut yhtään ja kädet näyttivät kauniilta. Ystäviä tulossa illalla kylään, tarjoilu tällä kertaa suoraan kaupan hyllyltä kun en ole ehtinyt leipoa, ei se haittaa, ei aina voi ehtiä, tärkeintä on kuitenkin olla yhdessä ja olla hyvin. Saa alkaa viikonloppu joka on meidän kolmen yhteistä aikaa ilman töitä tai koulukirjoja, silloin ollaan vaan kolmestaan, katsellaan, kuunnellaan, seikkaillaan. Parasta syksyistä viikonloppua teille myös!