7 September 2010

musta/valkoinen



Kaaduin pariksi päiväksi sänkyyn, kurja flunssa sen teki, en ole yhtään semmoinen joka osaa maata tekemättä mitään kovin kauaa, paikoillaan, tein sitten matkan Afrikkaan. Kävin samoilemassa Kenian vihreillä tasangoilla, kiipesin vuorille tähyämään kohti Kilimandsharoa, lensin yli suurten leijona-, norsu- ja sirahvilaumojen. Kävelin alati kasvavien suurkaupunkien katuja, näin alkuperäisasukkaiden kylät olkikattoisine majoineen ja pellistä kyhätyt alkeelliset talot, näin rikkaiden ihmisten puutarhat Euroopasta tuotuine kasveineen ja kukkineen, istuin paahtavan auringon alla ja kastuin rankkasateissa.

Sadan vuoden takaisessa Keniassa kävin Karen Blixenin mukana hänen afrikkalaisella farmillaan, näin siirtomaavallan alkuajat omin silmin, nopean ja dramaattisen muutoksen jonka eurooppalaiset toivat maanosaan mukanaan. Eurooppalaisena Afrikassa on pitänyt lukea mutta olen vältellyt, elokuva Minun Afrikkani vaikutti niin vahvasti, en kai halunnut oikein pilata sitä vaikutelmaa, niitä mielikuvia, toisaalta ajattelin ettei rakkaustarina kantaisi kirjan sivuilla yhtä voimakkaan lumoavana. Mutta kirja ei kertonutkaan Denys Finch Hattonin ja paronittaren lemmestä vaan kirjoittajansa rakkaudesta Afrikkaan, se vei mukanaan, kertoi Keniasta niin käsinkosketeltavasti että oli helppo kuvitella olevansa siellä. Vuoden 1938 suomennos olisi saattanut vanhanaikaisuudessa ja virheellisyydessään häiritä joitakin, kyllä, siellä olivat Kilimandsharot ja sirahvit, mutta minusta ne loivat autenttisen ilmapiirin, sopivasti vanhahtavat sanavalinnat ja kieli. Alun jälkeen Blixeninkin vanhanaikaisuudet lakkasivat harmittamasta, rotuopilliset huomautukset että mustat ovat tuollaisia ja valkoiset tällaisia, kirjailija kuitenkin ruotii siirtomaavallan älyttömyyksiä ja Afrikan muutosta niin modernisti, suhtautuu siihen surumielisen epäilevästi.

Syytäkin on, nykypäivän Kenia on aivan toisenlainen, Blixenin Afrikka on tuhottu, auringon paahteen lisäksi jäljellä on vain köyhyyttä, sortoa, sairauksia, eriarvoisuutta, hökkelikyliä, sotia, häikäilemätöntä hyväksikäyttöä -- ainakin mikäli on uskominen Fernando Meirellesin Uskollista puutarhuria, jonka juonesta en oikeastaan tahdo sanoa mitään etten paljastaisi liikaa, sen vain että se on yksi vaikuttavimmista näkemistäni elokuvista, olen katsonut sen kerta toisensa jälkeen, aina yhtä surumielisesti kuin Blixen kirjoittaa katoavasta maanosasta, ja että minusta Rachel Weisz on yksi kiinnostavimmista ja kauneimmista naisnäyttelijöistä tällä hetkellä.

En tiedä tahtoisinko oikeasti matkustaa Afrikkaan, voin hyväksyä sen että käsitykseni siitä on yksipuolinen, voin kuvitella semmoisen Kenian kuin haluaisin, katsella sen kuvia ja lukea sen menneisyydestä sänkyni pohjalta, ehkä näin on minulle paras. On täällä kotonakin niin paljon vielä tekemistä ja harjoittelemista, niin kuin nyt vaikka se, että oppisi kaatumaan sänkyyn muutoinkin kuin sairaana, ihan muuten vaan olemaan, nauttimaan oman makuuhuoneen vaaleasta rauhasta, lukemaan lukemattomat kirjat, kutomaan keskeneräiset lahjat, tekemään sieltä käsin matkoja ympäri maailmaa, hitaasti pohdiskellen tai silmillä ahmien, miettien millaisia vaikutuksia omilla teoilla voi olla ihan toisella puolella maapalloa.

5 comments:

Ilse said...

Ooh, tekeepä sairastaminen hyvää, kun ehtii noin uppoutua muihin maailmoihin! Ihanaa että edes silloin annat sen itsellesi. Minä olen sekä lukenut että nähnyt Uskollisen puutarhurin. Kirja vaikutti vielä rajummin, mutta luinkin ensin. (Niin aina, se on varmempi tapa.)

Mihin voi vaikuttaa ja mihin ei, siinäpä se. Ainakin vähän voi vaikuttaa juurruttamalla sen asenteen, siis lapseen, että teoilla on väliä. Minuun tarttuu tuo sinun lauseidesi rytmi. Koko ajan olisin vain laittamassa pilkkuja ja jatkamassa, vaikka en oikeasti osaa noin hienosti. :)

Mirva said...

Ilse, kyllä minä muulloinkin uppoudun muihin maailmoihin, en vain ehkä tällaisella intensiteetillä kuin nyt. Kehtaankohan tunnustaa, etten edes tiennyt Uskollisen puutarhurin perustuvan romaaniin? Täytyy katsella se kirjastosta, samoin kuin ne Elina Hirvosen Afrikka-kirjatkin, nekin on olleet mielessä, ja jatkaa matkailua. Siis sitten kun olen kirjastokunnossa...

Mulla on kyllä kirjojen ja leffojen suhteen semmoinen juttu, että en voi sanoa, että pitäisin kirjoista aina enemmän kuin niiden leffaversioista. Esimerkiksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on minusta vaikuttavampi leffana (siis se uusin leffaversio, jossa on Keira Knightley) kuin kirjana, kun taas Emmaa ei voisi mikään elokuvaversio päihittää.

Tuota minäkin yritän opettaa lapselleni, että teoilla on merkitystä, ja sillä miten kohtelee toisia ihmisiä. Voi olla, että puolitoistavuotias kuulostaa vielä liian pieneltä oppimaan kohteliaisuutta ja välittämistä, mutta ainakin kiitos luistaa jo, ja oman vuoron odottaminen. Ja pusuttelu, se on äidistä niin ihanaa! :)

Malla said...

Tänne sinun blogiisi on tullut viime päivinä niin paljon kaikkea ihanaa, etten tiedä mistä aloittaisin kommentoinnin! Ja koska nyt on vähän kiirus, sanon vain, että
-nyökyttelin kahvikupeille (täällä ei saa muut laittaa tiskejä, laittavat ne väärin ja minä joudun kulkea perässä korjaamassa - puhumattakaan saksista, joiden täytyy roikkua tietyllä tavalla naulastaan; tästä yritän opetella vähän rennommaksi, eiväthän ne siellä miksikään mene, jos eivät olekaan ihan juuri tietyllä tavalla)
-värit ovat jänniä, ne hiipivät aina vähitellen suosikeiksi tai ylipäätään kotiin näkyviin (minulle on käynyt näin oranssin eri sävyjen sekä sinisen kanssa; aiemmin inhosin sinistä, nykyään tykkään siitä astioiden värinä ja joissakin vaatteissa - tänäänkin olin ihan sinisissä)
-harmaa-kirjoituksesi on niin hurmaavan kaunis, että huokailin ja kuvittelin matkaavani mukana.

Täällä on aina ihana käydä, kirjoitat niin valtavan luontevasti ja kauniisti. Kiitos blogistasi :)

Celia said...

Täällä kans flunssan sänkyyn kaatamia koko talo täynnä. Toivottavasti olet jo nenäliinan paremmalla puolella!!

Hyvä ystäväni on viettänyt pitkiä aikoja eri puolilla Afrikkaa ja jaksaa aina muistuttaa minua siitä, kuinka sieltä löytyy hyvin erilaisia maailmoita. Paljon myös sellaista, johon ei osaa omaa käsitystään Afrikasta sovittaa.
Että, ei ole vain yhtä Afrikkaa samalla tavalla kuin ei ole yhtä Eurooppaa tai Amerikkaa.

Tuon Uskollisen puutarhurin tahtoisin nähdä ja lukea. Kovasti siitä olen kuullut hyvää, siis molemmista kirjasta ja elokuvasta.

Mirva said...

Malla, kiitos kauniista sanoistasi, minä puolestani inspiroidun aina ihan valtavasti sinun kuvistasi.

Celia, toivottavasti teilläkin jo parannutaan! Afrikassa käyneet ystäväni ovat sanoneet ihan samaa, että on monenlaisia Afrikoita, mutta omasta puolestani täytyy sanoa, että olen niin herkkä jotenkin eriarvoisuudelle ja kurjuuden näkemiselle, etten tiedä osaisinko arvostaa niitä muita puolia siinä rinnalla tarpeeksi. Joskus 2000-luvun alkupuolella silloisella parikymppisellä maailmanparantajalla teki välillä tiukkaa Lontoossakin, onneksi sittemmin olen jotenkin oppinut kovemmaksi tuossa suhteessa, vaikka en tiedä onko sekään oikein hyvä asia. Jos vain saat leffan käsiisi, kannattaa katsoa. Meiltä löytyisi, mutta en siitä luovu; lainata kyllä voin. :)