21 October 2010

syystalvi







Tuulessa leijailevat hiutaleet, pikkiriikkiset, ja lehdet, ne jotka eivät ole painuneet märiksi kasoiksi maahan.

Olen levoton ja alakuloinen. En säästä, kamerasta vain. En arvannut että siitä erossaoleminen olisi näin vaikeaa. Se on kyllä matkalla kotiin, jo parin korttelin päässä, yhdessä kodissa jossa en ole käynyt. Silti niin kaukana. Tuliaisviinejä maisteltiin jo eilen.

Kuvissa tämä vuodenaikojen raja viime vuonna, satojen kilometrien päässä täältä, entisessä kodissa, sen puutarhassa, pelloilla. Veljen bändi laulaa syystalvesta, minä yritän kirjoittaa.

16 October 2010

feelin' sort of pink



Banaanileipä uunissa, mielessä lumi, postikortit, oliivinvihreä, bambupuikot, isojen pyöröpuikkojen tarve ja lohkoperunat.

Siivosin surumielisyyden pois, keittiö ja olohuone vaihtoivat väriä, sini-valkoisiksi valoisiksi kylläkin, eivät vaaleanpunaisiksi, huonekalut siirtyivät. Kirjahyllyt (meillä on niitä viisi, kaikissa huoneissa kirjoja) järjestettiin. Kirjastossa niitä on ihan liikaa, rajasin englanninkielisiin, sieltäkin löytyi. Luettavana nyt Vivi-Ann Sjögreniä, Atwoodia, edelleen, ja Kate Jacobsin The Friday Night Knitting Club, vihdoinkin.

Tuoksuu kaneli ja banaani, ei haittaa vaikka lumi tulisi.
Kuvat vanhoja, kamera matkustaa vielä. 
Keskimmäinen Bratislavasta, muut Tampereelta.

13 October 2010

shine a little light on me







Haaveilen usein nukkuvani lapsen vieressä. Että käpertyisimme vierekkäin, hän minun kainaalooni, tuhisisi siinä rauhoittavasti ja ihanasti, olisi ihan lähellä. Sitä yritettiin kun hän oli pikkuruinen, siitä ei tullut mitään, nukumme molemmat levottomasti ja olen herkkäuninen. Mutta edes päiväunille, ajattelen joskus, edes lyhyeksi aikaa vierekkäin meidän sänkyyn, tankkaamaan läheisyyttä.

Viime yönä toiveeni kävi melkein toteen. Leiriydyimme tukkoisen lapsen kanssa olohuoneen lattialle, teimme siihen yhteisen ison pedin patjoista ja peitoista, sohvan alle niin että jos välillä nukkuu sohvalla ei haittaa vaikka tippuu. Lapsi nukkui kummassakin, pitkään, vähän levottomasti, inisten ja ynisten, tuhisten ja rohisten.

Minä en nukkunut. Ratkaisin neuleongelman, etsin pipomalleja netistä, kirjoitin sähköpostia, luin, söin juustovoileipiä, torkahtelin vain herätäkseni siihen että lapsi lyö tai potkii minua unissaan, huutaa yhtäkkiä ei enää tai pois, kiipeää sohvalle, tippuu sieltä, hyörii ja pyörii sängyssä isoon ääneen inisten, itkee. Aamulla nukuin pari tuntia kun mies heräsi, ennen hänen kouluun lähtöään kävin pihalla imemässä itseeni auringonvaloa ja syystuulta, tuntui absurdilta olla niin aamuinen kun toisilla oli jo melkein lounasaika.

Tänään lapsi on taas touhukas ja energinen, ei nyt aivan terve, mutta ei enää kovin sairaskaan. Nyt hän nukahti viimein (tuntuu ikävältä sanoa noin, mutta niin se vain on, viimein) päiväunille, omaan sänkyynsä. Minä käyn tuohon meidän retkipaikalle, laitan verhot kiinni niin että pieni auringonsäde pilkistää raosta, semmoinen johon voi laittaa hyvän kirjan nähdäkseen lukea, en ymmärrä miten en ole lukenut Atwoodin Cat's Eyeta aiemmin vaikka melkein kaikki muut olen, ja otan ehkä muutaman palasen suklaata. Ei haittaa vaikka uni tulisi.

PS: Kiitos ihanista kommenteistanne edelliseen. Palaan niihin virkein silmin ajan kanssa.

12 October 2010

silver linings




Oikeastaan merkit olivat melko selvät jo eilen illalla, en vain osannut hamottaa, olin niin väsynyt itsekin kaksitoista tuntisesta päivästä kahdestaan kiukuttelevan lapsen kanssa. Yhtäkkisiä itkukohtauksia, ei ruokaa, haluttomuutta mihinkään muuhun paitsi Postimies Paten katsomiseen. Yö oli levoton, aamu hervotonta itkua.

Aamulla lopetan opiskelut yhteen kappaleeseen valmista tekstiä ja alan pelätä pahinta soitettuani Taysin neuvovaan puhelimeen ja puhuttuani sairaanhoitajan kanssa, joka on ynseä, kiireisen kuuloinen ja ilmeisen haluton vastaamaan kysymyksiin niin, että jotain ymmärtäisin -- sen verran kumminkin, että tajuan mikä on lähin terveysasemamme, ja että lääkärien päivystysajat on jo tältä päivältä varattu. Mutta matkaan vaan, apua on saatava.

Ilmoittaudumme, odotamme, käymme terveydenhoitajalla, saamme kuulla pääsevämme omalääkärille vaikka hänen aikataulunsa onkin oikeastaan täynnä, odotamme, käymme lääkärillä, saamme reseptin selvään korvatulehdukseen, hoito-ohjeet sekä pyynnön tulla kuukauden päästä kontrolliin, vaihdamme vaipan, varaamme uuden ajan; ihmeeksemme kaikki tämä tapahtuu noin tunnissa ihanan henkilökunnan, semmoisen jonka äänestä kuuluu välittäminen ja se että jokainen on tärkeä, opastuksella.

Yön valvonut mies nukkuu makuuhuoneesa, minä valvon hipihiljaa sohvalla nukkuvan lapsen unta; siinä, vähän pystyasennossa on parempi kuin makuulla omassa sängyssä. En haluaisi olla missään muualla, en voisi olla poissa juuri tästä, vaikka se tarkoittaakin että joudun taas peruuttamaan kauan odotetun tapaamisen hänen kanssaan, ja että päivälle suunnitellut opiskelut eivät etene.

 Parempaan päivään ei olisi voineet sattua postin tuomat paketit. Jonnalta juuri sitä mitä kaipasinkin, oliivinvihreää lankaa sekä hello kitty -merkkejä, Ilseltä elämäni ensimmäinen arpajaispalkinto, herkullinen yllätys (yllätys siksi, etten muistanut mitä oli palkintona, koska en ikinä voita, en pistä palkintojakaan merkille, osallistun vain osallistumisen ilosta). Kiitos, te ihanat! Kun istun sohvalla sylissäni itkuun herännyt, rohiseva ja torkahteleva lapsi, mieleen tulvahtaa yhtäkkiä semmoinen kiitollisuus ja lämpö, että kyyneleet tulevat silmiin aivan huomaamatta. Jos tämä ei ole sitä paljon peräänkuulutettua ja kaivattua yhteisöllisyyttä, niin en tiedä mikä.




PS. Katsokaapa tarkkaan tuota Ilsen tekemää korttia, siihen on kirjattu yksi maailman tärkeimmistä ajatuksista.

11 October 2010

en jaksaisi odottaa







Olen miettinyt pitkään nimimerkkiä, sen suojissa kirjoittamista, kuten on tapana sanoa. Alunperin päädyin nimimerkkiin töihin liittyvistä syistä, sittemmin olen miettinyt sen tarpeellisuutta usein, kun aloitin tämän uuden blogin olin jo vähällä vaihtaa omaan nimeeni mutta sitten en kuitenkaan tehnyt niin, en tiedä miksi. Nyt tuntuisi oudolta vaihtaa, olen ollut täällä Mimmi jo niin pitkään, mutta houkuttelisi kyllä.

Nimimerkki tuntuu jotenkin höpsöltä ja vähän lapselliselta, se voi kyllä johtua siitäkin että se on lapsuuteni lempinimi, jotkut sukulaiset käyttävät sitä vieläkin, erityisesti yksi serkku joka puolestaan on minulle Gösta vaikka sillä ei ole mitään tekemistä hänen oikean nimensä kanssa. Kaksivuotiaani tiesin ihailtavalla varmuudella kuka olen, no tietysti Mimmi neiti Kangas, sanoin kun minulta kysyttiin, ja naapurin sedälle että etkö sinä mittään ossaa tehä yksin kun hän huuteli haravointikaveriksi.

Tietysti voisi ajatella että nimimerkki muistuttaa joka päivä lapsuudesta, sen riemusta, välittömyydestä, vilpittömyydestä, varmuudesta, niin se vähän tekeekin, mutta jos haluaisin iloisen ja riemukkaan nimimerkin, se voisi ihan yhtä hyvin olla vaikka Ruska. Jos minulla olisi ulkomaalaisia ystäviä jotka eivät koskaan ole käyneet Suomessa (ei ole, yhteydenpito moniin on lakannut, moni puolestaan on asunut tai oleskellut täällä pitkään jo aiemmin) en kehottaisi heitä tulemaan tänne keskiyön aurinkoa katsomaan vaan tätä syksyä.

Olen yrittänyt puhua miehelle, että jos me joskus saamme poikalapsen, hänen nimekseen tulisi Ruska, miehestä se on vähän erikoisuuttatavoitteleva ja omituinen nimi, minusta maailman kaunein. Ruskakuvia olisi vaikka kuinka, nämä ovat tältä aamulta, tajusin tänään että on olemassa erilaisia koivunlehtiä. Odotan nyt niin monia asioita, mitään en jaksaisi, lapsi yskii unissaan, herää vuotavaan nenäänsä, on taas karhunpentuna.

9 October 2010

kaupunki, kirjat ja minä





Aamulla ei jaksettu lähteä kolmea korttelia kauemmas kotoa. Mietittiin kyllä ajaa bussilla toiselle puolelle kaupunkia kahviloiden perässä, mutta ei jaksettu. Käytiin leikkipuistossa kun odoteltiin että kirjasto ja kirpparit aukeavat, tehtiin kirjastossa löytöjä ja ostettiin sen kahvilasta eväät mukaan, mitä luksusta, ja juotiin aamukahvit Hämeenpuistossa. Tarkastettiin kolme kirppistä ja löydettiin juuri se mitä haettiinkin eikä yhtään enempää, kotimatkalla vielä ruokakaupasta täydennysostokset listan mukaan, kamera unohtuu käsilaukun pohjalle, on niin paljon kaikkea muuta tässä kaupungissa, tällä muutaman korttelin alueella.

Alunperin ei etsitty asuntoa keskustasta, mutta juuri tätä minä täällä rakastan. Kaikki tuo parin korttelin säteellä, tuo valtava kirjasto jonka haluaisi kantaa kassi kerrallaan kotiin, kirppikset, kaupat, puistot, kaupungin kuhina. Kesällä kuitenkin laskettiin väärin, ei tajuttu että opiskelevan miehen kuukausituloihin, siihen ainoan tulon eli opintotuen päälle, lasketaan asumistukea haettaessa lisäksi keskimääräiset kuukausitulot mahdollisten kesätyöansioiden perusteella, että tukea ei saakaan sen perusteella paljonko rahaa on nyt vaan sen paljonko sitä mahdollisesti on tulevaisuudessa, se on järjettömän kuuloista mutta ihan lainmukaista, sanoi täti jolle soitin.

Yhtäkkiä mietitään pitäisikö siis alkaa etsiä asuntoa, neljäkymmentä vuotta uudempaa ja kaksikymmentä neliötä isompaa, vaikka tämä vanha ja nykymittapuun mukaan pieni riittäisi meille ihan hyvin, viihdymme tässä, tunnemme jo naapureita, sisustus on kesken, hyllyjä on tyhjillään, mutta tuntuu niin omalta. Pidän siitä miten valo käy näihin huoneisiin, siitä miten tavaroilla on omia salaisia piilojaan, mihin ne toiset avaimet ovat voineet kadota jo nyt, ajattelen entisiä asukkaita, millaista täällä oli kuusikymmentäluvulla, mietin kellarikomeroa joka ensisilmäyksellä näytti inhorealistisen käsivaralla kuvatun elokuvan pikkuruiselta vankiselliltä. Päätämme pihistellä, yrittää olla tässä, ostaa kirpparilta vain vuorelliset ja oikean kokoiset syyskengät lapselle, lääkärin ehdottaman lääkärisetin joulupakettijemmaan, pikkuruisen auton hiekkalaatikkoleikkehin. Haemme kaupasta kaksi kiloa perunaa, kilon suomalaisia omenoita, kilon ulkomaista päärynää, palaamme kotiin keittämään tattaripuuroa ja ajattelemaan kellaria.

Olen kellarien lumoissa, jatkan Saharan jälkeen Vivi-Annin mukana ruokamatkaa ympäri maailmaa, lähdemme liikkeelle hänen kodistaan 1940-luvulla, siitä miten kellarissa oli laareissa juureksia, lasipurkeissa säilykehedelmiä- ja vihanneksia, itse säilöttyjä, siitä miten joka syksy teurastettiin porsas josta syötiin ihan kaikki. Minun lapsuuden kodissa oli kellari, siellä oli meidän oman maan perunat ja porkkanat ja säilötyt punajuuret purkeissaan ja mehupullot, onkohan ihmisillä tuommoisia kellareita vielä, käytetäänkö niitä, kävisikö meidän kellari tuommoiseksi.

Lukemisen riemu on taas löytynyt, kaikenlaisen lukemisen, lukisin koko ajan jos voisin, tänään Vivi-Annia, huomenna Saision Lokikirjaa, iltaisin ennen nukahtamista Atwoodia, välillä keittokirjoja, löytyisikö jostain joku kiva kikhernelisuke kalalle ja perunoille, neuleoppaita, että miten se kavennus kannattaisi tehdä. Kirjojen maailma on aina ollut minulle tärkeä, muistan vieläkin kun sain oman kirjastokortin ja lainasin aina noin kymmenen lasten- tai nuortenromaania kerralla, laskin enttententtenteelikamentten mistä aloittaisin, missä järjestyksessä ne lukisin.

Nyt ei oikeastaan edes tarvitsisi käydä kirjastossa, omassa hyllyssäkin olisi paljon luettavaa vielä. Niistä löytyy minäkin, se millainen olen, varmasti, jos oikein katsoo ja kurkistelee tarkkaan, takarivitkin. Paljastan teille, jotka ette pääse paikanpäälle katsomaan, Jonna haastoi.

Oletko mies vain nainen? Lives of Girls and Women
Kuvaile itseäsi. Supernaiivi
Kuinka voit? Valon reunalla
Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Like the Flowing River
Mihin haluaisit matkustaa? Andien mainingit
Kuvaile parasta ystävääsi. Oman elämänsä sankari, Kultasilmäinen mies
Mikä on lempivärisi? White Teeth
Millainen sää on nyt? Lumen kaipuu
Mikä on paras vuorokauden aika? Keskiyön lapset
Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi? Lopullinen totuus. Kaikesta
Päivän mietelause. Se ei sittenkään pyöri
Millainen parisuhteesi on? Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille
Mitä elämä sinulle merkitsee? Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
Minkä neuvon tahtoisit antaa? Viisaat istuvat varjossa
Miten tahtoisit kuolla? Kuulutetun kuoleman kronikka
Mottosi. Sanon silti.

Mitä sinun hyllysi kertoo sinusta? Entä kotisi? Näitä on niin hauska lukea, että haluaisin haastaa mukaan kaikki, mutta heitän haasteen erityisesti Celialle, jonka pyynnöstä fontti suureni juuri pari pykälää, 14a4:n Hannalle joka on ollut niin hiljainen että tulee välillä ikävä, sekä Liivialle jonka hyllyyn olisi mielenkiintoista kurkistaa. (En tiedä miten suhtaudutte tämmöisiin, ymmärrän jos jätätte tämän tekemättä syystä tai toisesta.)

Laiska lauantai jatkuu kikhernereseptiä etsien, lukien, kaventaen, kaupunkia ja näitä huoneita kuunnellen. Rentouttavaa viikonloppua!

7 October 2010

toisenlainen Sanna ja muita mukavia





Yritetään viihtyä sisällä vaikka ulkona on niin upea ilma. Flunssa menee kummallisissa aalloissa, on ihan hyvä olo ja sitten yhtäkkiä taas palelee, silmät kyynelehtivät itsekseen, nenä tukkeutuu, tarvitsee kahdet villasukat ja paksun neuleen ja kaulahuivin, ja sitten taas parin tunnin päästä on niin kuin ei olisi ollutkaan.

Aamulla kannettiin vesivärit ja muut vehkeet kylpyhuoneeseen, riisuttiin, kasteltiin ne minun työpöydällä jo monta päivää kovasti kiinnostaneet askartelumaalipensselit, ja sitten maalattiin. Hauskempaa oli maalata omalle ja toisen iholle kuin paperille, mutta en voinut olla ajattelematta että mitähän niissä väreissä on, tavallisissa lasten jostain marketin hyllyltä ostetuissa, jos leluissa ja vaatteissakin on kaikenmoista myrkkyä. Maalattiin kumminkin, pilkutettiin toisemme kaikenlaisilla väreillä, ja sitten kylvettiin. Se oli hyvä alku päivälle, ja on kyllä ollut muitakin mukavia:

Aamupalahetkestä yhdessä lapsen kanssa on äkkiä tullut hirveän tärkeä hetki nyt kun olen alkanut itsekin huolehtia aamiaisen syömisestä, vaikka se sitten olisikin joku ihan vaatimaton niin kuin tämän aamun täysjyväpaahtikset ja meidän uusi herkku, luonnonjugurtti hunajalla, manteleilla ja kanelilla. (Noiden kaikkien pitäisi auttaa napostelunhimoon ja sen ne tekevätkin, paitsi että herkku itsessään on niin hyvää että sitä tekisi mieli syödä koko ajan.)

Onneksi meillä on paljon kirjoja, niitä jaksaa lukea heikompinakin hetkinä ja muuten niin touhukas tyttö hiljentyy mielellään niiden ääreen kuuntelemaan. Lapsen suosikki on tuo hänen kaimastaan kertova Kristiina Louhen, minun suosikki on oma vanha Gunilla Wolden Toisenlainen Sanna, se pitäisi kaikkien pienten lasten vanhempien kyllä lukea ainakin kerran viikossa: "Kun Sanna on väsynyt hän menee sänkyyn pitkäkseen. Mutta kumma juttu: Sängyssä Sannasta tulee ihan toisenlainen. Hän tahtoo juoda vettä ja käydä pissalla ja taas juoda vettä..."

Välillä tuntuu että jemmailen ihan liikaa kaikkea turhaa, mutta on siitä iloakin, juuri kun ajattelin ettei harmaa lanka taida sittenkään riittää tämänhetkiseen kutomukseen ja että joudun varmaan kehittelemään siihen jotain tyhmiä raitoja, löysinkin askartelukaapista ja lankavarastoista monta pienen pientä ja vähän isompaakin jämäkerää sitä samaa lankaa. Askartelukaapista löytyi paljon muutakin kivaa keskeneräistä puuhaa kaikkiin tuleviin pimeisiin iltoihin.

Huomaan jo välillä ajattelevani vahingossa joulua, ennen lasta en ole koskaan ollut oikein jouluihminen mutta niin vain sekin muuttui, ihmeellistä miten moneen pieneen asiaan itsessä tuollainen pieni ihme vaikuttaa, niin moneen että siitä tulee kaikenkaikkiaan aika iso muutos lopulta, vaikka etukäteen ajattelee että en kai minä tästä miksikään muutu, tämmöinenhän minä olen ja olen aina ollut. Kiertelin netissä turvallisia ekolastenvaatekauppoja etsien sukkahousuja, yhtäkkiä lapsi on niin pitkä että entiset meinaa jäädä lyhyeksi, miten unohdinkin sukkahousut kun ajattelin että meillä on jo koko talveksi vaatteita, mietin semmoisia villasekoitteisia ainakin, ja löysin samalla jo jotain lapsen joulupaketteihinkin. Omassa toivelistassa lukee kirjoja ja rasioita, sovittiin että tänä vuonna miehen ja minun lahjat ostetaan vain kirpputoreilta ja divareista.

On torstaita jäljellä ja toivoa myös, että mahtuisi monta mukavaa vielä. Pitäkää tekin kivaa!

5 October 2010

the morning after






Sisko sai lahjansa, kortti unohtui kotiin mutta voin antaa sen myöhemmin, on mukava antaa kahdessa erässä, joissain maailman kolkissa 21 olisi tärkeä luku mutta täällä se on yksi muiden joukossa, ohikiitävä epämääräinen ikä. On olemassa semmoinen kirja, Darkness Then A Blown Kiss, en ole lukenut sitä mutta nimi on minusta kaunis, en tiedä miksi se tulee aina mieleen kun istuu tuossa kahvilassa iltaisin ja ulkona on pimeää.

Aamun tärkeitä: Pitkä aamukylpy lapsen kanssa. Lapsen poimimat kukat ja aamiaiseksi itseleivottua täyteleipää ruohosipulituorejuustolla ja rucolalla ja basilikalla, lapsi otti vihreät pois ja nuoli juuston. Lempilastenohjelmani, ihanan sympaattinen ja söpö Charlie and Lola. Viime syksyn Toastien huikean kauniit kuvat ja täydellinen neulemyssyn malli, kun sen vielä osaisi toteuttaa tuohon harmaaseen alkuun, monta muutakin ihanaa syksyistä neuletta, ehkä yritän joskus kutoa sen takinkin itse, tämän syksyn lipareet näyttävät vähäisiltä ja kalpeilta noiden viime syksyn katalogien rinnalla vaikka miesten kuvastossa oli vähän semmoista tyylikästä rouheutta jota jäin naistenosastolta kaipaamaan. Ja Saharan aamut ja illat, se miten paikallisia huvitti Vivi-Annin siniset kynttilät, että joku on viitsinyt nähdä käyttöesineiden kanssa värjäämisen vaivan, Minja vinkkasi kirjasta eikä suotta, upea on.

Yläkerran täti oli eilen leikkauksessa, hän muistaa niin paljon asioita, Väinö Linnan tyttären jonka kanssa oli samalla luokalla, sekatavarakaupan jonka ikkunassa lapset kuolasivat ulkomaisia hedelmiä, sen miten Linnan vaimo huusi ikkunasta tyttärelleen että tämän piti käydä ostamassa kilo viinirypäleitä, miten toiset lapset tulivat kamalan kateellisiksi, että oikein kilo. Rouva oli kuulemma inhottava ja kamala, Väinö puolestaan oikein mukava mies. Ja miten hän, vuosia myöhemmin kun ymmärsi jo että naisten asiaa oli ajettava, tapasi aina ohikulkiessaan halata Minna Canthin patsasta jäisin lapasin. Toivottavasti hän voi tänään hyvin.

Jokaisella kaupunkilaisella on omat tarinansa kaupungista ja sen ihmisistä, niin tosia heille itselleen että niiden on oltava totta. Meidän on vasta alussa, sisällä huoneet kaikuvat tyhjää, odotan että asunto kertoo itsestään ja haaveilen kristallikruunuista, ulkona lehdet tuulenpyörteisissä kasoissa ja lumoava lokakuu.

4 October 2010

at the museum







Kuvat eiliseltä reissulta Amurin työläismuseokortteliin. Vaikuttava paikka. Semmoinen, johon täytyy joskus syventyä kuuntelemaan talojen henkeä ja entisten asukkaiden jalkojen töminää kun on hiljaista ja paljon aikaa. Semmoinen, johon lapsi täytyy ehdottomasti viedä sitten kun hän ymmärtää jostakin jotakin. Jotenkin surullisen kaunis, että vetää hiljaiseksi.

Neljä perhettä yhdessä pienessä puutalossa, yksi perhe yhdessä huoneessa, mies miettii ettei me varmaan pärjättäisi, mutta me ollaankin totuttu isoihin tiloihin. Koko kaupunginosa on ollut noita täynnä, tehtaiden työntekijöille rakenettuja puutalokortteleita. Nyt on korkeita kivitaloja, niin kuin tämä meidänkin, kaikkine mukavuuksineen. Miehen mielestä meidän asunnossa on vähän vikaa, ei ole omaa saunaa, mutta museo laittaa kyllä nämäkin valitukset uuteen perspektiiviin.

Tänään ei kuitenkaan valiteta, ja suunnataan myös ihan toiselle puolelle kaupunkia. Siskolla on synttärit, onnea ihana rakas pikkusisko!, ja niitä juhlitaan jossakin kaupungilla, hienosta lahjasta en tohdi laittaa kuvia ettei sankari näe etukäteen. Mukavaa maanantai-iltaa kaikille!

2 October 2010

things i keep in my closet









What October Saturdays are made of:
misty weather, things forgotten and found at home (three pairs of boots for autumn, a felt hat to save a bad hair day, soft grey yarn, a black short-sleeved sweater, an old and scruffy but very handy and large handbag), a stroll in the park, the child saying 'papu' (bean) when she means 'mato' (worm), shopping for lingonberries and apples and plums, spotting a stylish girl with a great woolly hat, lentil and vegetable soup with cheese, flea market finds, a stack of beautiful books from the library, taking measurements (she is 81 cm tall, my hat size is 58 cm), the smell of lingonberry pie and home-made bread in the kitchen, taking a bath in the evening, Nightswimming.

***

Touhukas lauantai, mutta vain mukavia touhuja. Löytöjä kotoa ja kaupungilta (ja kaupungista). Kirppikseltä tuommoiset lasikulhot millaisia meillä oli kotona kun olin lapsi, ne taitaa olla jo ajan kadottamat, ja lapselle auto, sen piti mennä joulukalenterijemmaan mutta hän löysi sen laukunpohjalta minne olin sen unohtanut ja innostui niin etten raskinut ottaa pois, sillä ajeltiin sitten loppuilta olohuoneen lattialla. Hän osaa jo sanoa hienosti oman nimensä jossa on vokaaliyhdistelmiä, mutta kun kysytään mikä sinun nimi on, hän vastaa aina olevansa 'piwi', mikä on hänen sanansa sekä kivelle että pilvelle.

Tein täällä vähän muutoksia, ei taso riitä, ei oma eikä kameran, isoihin kuviin kun valo vähenee, ja pikkukuvat näyttävät tyhmältä leveän tekstin yläpuolella. En tiedä lukeeko tätä edes kukaan ei-suomenkielinen, mutta tuntuu että tarvitsee kirjoittaa englanniksi ettei peruspuhekieli ihan unohtuisi, nytkin oli sanat ihan hakusassa, kun olen ollut niin kauan pois töistä (kohta kaksi vuotta!) eikä enää edes katsota englanninkielisiä sarjoja kun ei ole telkkaria. Blogger tuntuu heittelevän nyt kuvat miten sattuu, enkä ole päässyt katsomaan tilastoja pariin päivään, harmittaa, on kiva kurkistaa niitä välillä ja katsoa mistä ihmiset tulee. Onko jollakin muulla ollut sama ongelma?

Nyt katsomaan vielä jotain miehen ostamaa kiinalaista elokuvaa, ja sitten yöpuulle. Olkoon sunnuntai sellainen lempeä lokakuinen lepopäivä kaikille!