5 October 2010

the morning after






Sisko sai lahjansa, kortti unohtui kotiin mutta voin antaa sen myöhemmin, on mukava antaa kahdessa erässä, joissain maailman kolkissa 21 olisi tärkeä luku mutta täällä se on yksi muiden joukossa, ohikiitävä epämääräinen ikä. On olemassa semmoinen kirja, Darkness Then A Blown Kiss, en ole lukenut sitä mutta nimi on minusta kaunis, en tiedä miksi se tulee aina mieleen kun istuu tuossa kahvilassa iltaisin ja ulkona on pimeää.

Aamun tärkeitä: Pitkä aamukylpy lapsen kanssa. Lapsen poimimat kukat ja aamiaiseksi itseleivottua täyteleipää ruohosipulituorejuustolla ja rucolalla ja basilikalla, lapsi otti vihreät pois ja nuoli juuston. Lempilastenohjelmani, ihanan sympaattinen ja söpö Charlie and Lola. Viime syksyn Toastien huikean kauniit kuvat ja täydellinen neulemyssyn malli, kun sen vielä osaisi toteuttaa tuohon harmaaseen alkuun, monta muutakin ihanaa syksyistä neuletta, ehkä yritän joskus kutoa sen takinkin itse, tämän syksyn lipareet näyttävät vähäisiltä ja kalpeilta noiden viime syksyn katalogien rinnalla vaikka miesten kuvastossa oli vähän semmoista tyylikästä rouheutta jota jäin naistenosastolta kaipaamaan. Ja Saharan aamut ja illat, se miten paikallisia huvitti Vivi-Annin siniset kynttilät, että joku on viitsinyt nähdä käyttöesineiden kanssa värjäämisen vaivan, Minja vinkkasi kirjasta eikä suotta, upea on.

Yläkerran täti oli eilen leikkauksessa, hän muistaa niin paljon asioita, Väinö Linnan tyttären jonka kanssa oli samalla luokalla, sekatavarakaupan jonka ikkunassa lapset kuolasivat ulkomaisia hedelmiä, sen miten Linnan vaimo huusi ikkunasta tyttärelleen että tämän piti käydä ostamassa kilo viinirypäleitä, miten toiset lapset tulivat kamalan kateellisiksi, että oikein kilo. Rouva oli kuulemma inhottava ja kamala, Väinö puolestaan oikein mukava mies. Ja miten hän, vuosia myöhemmin kun ymmärsi jo että naisten asiaa oli ajettava, tapasi aina ohikulkiessaan halata Minna Canthin patsasta jäisin lapasin. Toivottavasti hän voi tänään hyvin.

Jokaisella kaupunkilaisella on omat tarinansa kaupungista ja sen ihmisistä, niin tosia heille itselleen että niiden on oltava totta. Meidän on vasta alussa, sisällä huoneet kaikuvat tyhjää, odotan että asunto kertoo itsestään ja haaveilen kristallikruunuista, ulkona lehdet tuulenpyörteisissä kasoissa ja lumoava lokakuu.

10 comments:

himalainen said...

Kaunis :)
Tykkään lukea uudestaan ja uudestaan, viimeisistä riveistä haluaa jättää johonkin muistin sopukoihin jäljen joka ei koskaan menisi pois.

Liivia said...

Minä tiedän tismalleen missä kämpässä Linna asui ja olen käynytkin siellä:)

Samassa pöydässäkin näköjään istuttu:)

Mikähän siinä on että kaupunkiluukuissa asuvien tarinat on jotenkin kiehtovampia kuin maalaisten. Tai kyllä minä tiedän mikä siinä on. Siellä tapahtuu joka päivä, täällä noin kerran vuodessa.

Riikka said...

Siis Samu ja Salla:) Mä tykkään kans! Tiesitkö että on myös Samu ja Salla -kirjoja? Asutteko lähelläkin Linnan entistä kotia? Ainakin se on aika lähellä Metsoa....Eikö olekin hienoa kuulla tarinoita omasta asuinympäristöstään? Niitä vaan niin vähän enää kuulee kun varsinkaan kaupungissa naapurit eivät melkein edes tervehdi toisiaan. Hienoa siis että olette naapurinne kanssa noin nopeasti päässeet tutuiksi. Vivi-Annin kirjat ovat suosikkejani (jos en täälläkin ole sitä jo hehkuttanut), kannattaa lukea ne kaikki.

Suvi said...

Samu ja Salla on ihania, etenkin kirjoina.

Ihana tuo naapurin tädistä oleva kertomus. Olisipa mielenkiintosta päästä kuuntelemaan tädin jutustelua ihan henkilökohtaisesti. Pikaista paranemista hänelle.

Mukavaa viikkoa!

Jonna said...

Saharan aamut ja illat oli niin ihana, että hankin pari muutakin Sjögrenin kirjaa. Luen nyt vaan edellisen kesken olevan pois ja sitten ne. Toivottavasti ne on sellaisia, mitä ei malta laskea käsistään.

Kirjailijatar said...

Pidin kovasti näistä kuvista ja tuosta tarinasta, jonka olit kuullut Väinö Linnasta. Niinhän se on, meillä kaikilla on omat muistomme ja tarinamme kaupungistamme.

Ilse said...

Lokakuun lumo, juuh.

Ihana tuo leivännuolijan kuva. Ja muutkin. Ja ajatus siitä, että miten kodista tulee oma, ja kaupungista samaten.

Mirva said...

himalainen, kiitos.

Liivia, mikähän siinä on kun ihmiset ei tykkää istua ikkunapöydissä, sillon kun tuonne mentiin ne oli ainoat vapaat. Minusta ikkunan ääressä on parasta kun voi tarkkailla liikettä ulkona, nähtiin parkkipirkko ja ambulanssi ja melkein yksi kolarikin. Maalla ei muuten onnistuisi noin paljon näkemään parissa tunnissa, että ehkä se syy on tosiaan siinä sitten, ehkä maalla ei tosiaan tapahdu mitään. Ainakaan kovin usein.

Riikka, en ollut kuullutkaan Samu ja Salla kirjoista! Enkä myöskään tiedä tarkalleen missä on Linnan entinen koti, mutta jossakin lähellä sen täytyy olla. Minusta on mahtava kun vanhemmat naapurit kertovat näistä paikoista ja kaupungista josta ei itse oikein tiedetä mitään. Talossa on muutenkin kiva henki, kaikki moikkaavat toisiaan ja jututtavat pihalla, se on tosi kallisarvoista.

suvi, tuolla tädillä tosiaan juttua riittää, ja paljon mielenkiintoista. Mukavaa viikkoa teillekin!

Jonna, ajattele, minä en ollut kuullutkaan koko Vivi-Annista ennen kun luin hänestä blogeista, olisiko ollut Liivialta Minjan lisäksi. Vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta ja oivaltavalta persoonalta, pakko lukea muutkin kirjat!

Kirjailijatar ja Ilse, kiitos sanoistanne.

Liivia said...

Ikkunapöytä mulle aina, että näen lukea! Tuolla on muualla liian hämärää.

Mirva said...

Liivia, samaa mieltä, tuolla on tosi hämärää päivälläkin, varsinkin perällä. Ihan vasta yritin lukea jotain lehteä siellä, en nähnyt mitään, kun lasitkin oli jääneet kaiken kukkuraksi kotiin. Onneksi on ikkunat!