13 October 2010

shine a little light on me







Haaveilen usein nukkuvani lapsen vieressä. Että käpertyisimme vierekkäin, hän minun kainaalooni, tuhisisi siinä rauhoittavasti ja ihanasti, olisi ihan lähellä. Sitä yritettiin kun hän oli pikkuruinen, siitä ei tullut mitään, nukumme molemmat levottomasti ja olen herkkäuninen. Mutta edes päiväunille, ajattelen joskus, edes lyhyeksi aikaa vierekkäin meidän sänkyyn, tankkaamaan läheisyyttä.

Viime yönä toiveeni kävi melkein toteen. Leiriydyimme tukkoisen lapsen kanssa olohuoneen lattialle, teimme siihen yhteisen ison pedin patjoista ja peitoista, sohvan alle niin että jos välillä nukkuu sohvalla ei haittaa vaikka tippuu. Lapsi nukkui kummassakin, pitkään, vähän levottomasti, inisten ja ynisten, tuhisten ja rohisten.

Minä en nukkunut. Ratkaisin neuleongelman, etsin pipomalleja netistä, kirjoitin sähköpostia, luin, söin juustovoileipiä, torkahtelin vain herätäkseni siihen että lapsi lyö tai potkii minua unissaan, huutaa yhtäkkiä ei enää tai pois, kiipeää sohvalle, tippuu sieltä, hyörii ja pyörii sängyssä isoon ääneen inisten, itkee. Aamulla nukuin pari tuntia kun mies heräsi, ennen hänen kouluun lähtöään kävin pihalla imemässä itseeni auringonvaloa ja syystuulta, tuntui absurdilta olla niin aamuinen kun toisilla oli jo melkein lounasaika.

Tänään lapsi on taas touhukas ja energinen, ei nyt aivan terve, mutta ei enää kovin sairaskaan. Nyt hän nukahti viimein (tuntuu ikävältä sanoa noin, mutta niin se vain on, viimein) päiväunille, omaan sänkyynsä. Minä käyn tuohon meidän retkipaikalle, laitan verhot kiinni niin että pieni auringonsäde pilkistää raosta, semmoinen johon voi laittaa hyvän kirjan nähdäkseen lukea, en ymmärrä miten en ole lukenut Atwoodin Cat's Eyeta aiemmin vaikka melkein kaikki muut olen, ja otan ehkä muutaman palasen suklaata. Ei haittaa vaikka uni tulisi.

PS: Kiitos ihanista kommenteistanne edelliseen. Palaan niihin virkein silmin ajan kanssa.

8 comments:

Liivia said...

Voi minulla nukkui lapsi tiukasti kainalossa 3,5 vuotiaaksi, eikä asialle ollut mitään tehtävissä. Nyt ajattelen, että hyvä kun nukkui jos tunsi sen tarpeelliseksi.

Ihanat pöksyt tytöllä.

Olina said...

Tämä on ihana kirjoitus. Tuli niin paljon ajatuksia, että niistä voisi melkein kirjoittaa jutun omaan blogiin.

Hyvä että tyttösi voi paremmin. Rauhallisempaa tätä yötä!

Ilse said...

Pysähdyin jokaiseen kuvaan, pitkäksi ajaksi. Kultaa kadulla ja kaikkea. Kiitos.

Rauhallisempaa yötä minäkin toivotan. Nuku.

Mirva said...

Liivia, meillä lapsi siirtyi omaan huoneeseen noin yhdeksän kuukauden ikäisenä, ja se oli juuri oikea ratkaisu meille silloin. Nyt minä kaipaan häntä takaisin, mies ei, lapsikaan ei ole sitä vailla.

Olina, kiitos. Toivottavasti kirjoitat!

Ilse, kiitos kuvakommentista, ja toivotuksista. Nukuin.

ryppymekko said...

Onneksi lapsi on jo parempi!
Kauniita kuvia täällä taas,tuota ruskaa on kyllä mahtava kuvata.Ja olisihan se kaunis nimi,muuten:)
Täällä on niin harvinaista jos voipi nukkua lasten kanssa vieretysten,yleensä rauhoittuvat vai omissa oloissaan.Sääli,että oikeastaan vain heidän ollessa juuri kipeitä se onnistuu.Muuten on vain semmoista levotonta pyörimistä pääosin.
Vaan kyllä ne ovatkin sitten kultaisia hetkiä.

Mirva said...

Ryppymekko, sama juttu meillä. Tyttö nukkuu niin levottomasti, varsinkin seurassa, että siinä ei pysty nukkumaan kukaan muu. Se harmittaa, olisi ihana ottaa hänet viereen. Yhtenä näistä sairaspäivistä hän käpertyi viereeni päiväunien jälkeen, torkahti vielä hetkeksi siihen minun kainaloon, ja minusta se oli niin ihanaa että itkin.

Anna said...

Meillä on sama homma, tyttö kääntyy aina poikittain ja potkii minua naamaan... Joskus nukahtaa syliin, mutta havahtuu kun huomaa olevansa siinä. Eikä nukahda omaan sänkyynkään jos jään silittelemään. Mutta jos hän on tähän tyytyväinen, niin hyvä niin.

Mukavaa, että lapsesi alkaa tervehtyä!

Mirva said...

Anna, niin minäkin koetan ajatella, että jos tyttö on tyytyväinen, niin kyllä minullekin on kelvattava. :) Samanlaiselta kuulostaa teidän kuin meidän!