25. maaliskuuta 2010

vihreää, äkkiä!





Juuri nyt

... janoan vihreää lautaselle, hedelmiä, tuoreita vihanneksia, salaattia, ruohosipulia, yrttejä! Auyrveda-oppien mukaan ihmisen, joka ei ole selkeästi vata, pitta tai kapha, kannattaa syödä vuodenaikojen mukaan. Ja ihan kuin keho tietäisi tämän, talven tujujen ja tulisten punaisten patojen jälkeen tekee mieli vain tuoretta ja vihreää, mieliteko on suoraan verrattavissa valon määrään, voi olla että kesällä mennään sitten salaattilinjalla.

... kylvän vihreää, rairuohoa ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen ja siivouksen yhteydessä laatikosta löytyneitä yrttien siemeniä, saa nähdä mitä noista tulee vai tuleeko mitään. Rairuohopussi lupaa tuloksia viidessä päivässä, toivottavasti on oikeassa tai ei ehdi enää pääsiäiseksi, yrttipusseissa käsketään istuttaa suoraan avomaalle alkukesällä, mutta minä haluan niitä nyt! Jonkinlaista hoito-opasta on kai alettava katselemaan.

... ripustan vihreää olohuoneen ikkunaan, pölynkarkotussiivouksen yhteydessä vedin alas vaaleat pellavat, hui miten paljon pölyä niistä karisi, ja nyt vihreää tilalle, tai oikeastaan turkoosia mutta sinne päin. Muutenkin nyt pitää olla vihreitä tekstiilejä, niin kauan ainakin että maa näyttää omat vihreänsä.

... mietin syntymäpäiväleipomusten lisäksi vihreää menua, eilen ilahdutin nimittäin yhtä isoäitiä (omaani) kutsumalla pääsiäisen aikaan meille päiväksi, syömään ja juomaan kakkukahvit lapsen yksivuotisten kunniaksi, sattuvat nekin noille pyhille, ja nyt pitäisi keksiä juhlalounas. Lammasta varmaan pääsiäisenä tavataan syödä, vaan minä en ole juuri syönyt punaista lihaa viiteentoista vuoteen enkä osaa sitä laittaa, mietin jotain keväistä ja vihreää ja kevyttä, semmoista minkä kanssa voisi sitten syödä vaikka kalaa tai kanaa; ehkä pari salaattia ja vokkivihanneksia tai uunijuureksia, mutta kasviksia pitää nyt saada pöytään ja suuhun ja vatsaan.

PS. Ainakin parin kasvin kanssa olen onnistunut: tiistaina ostettu narsissi puskee kukkaa ja viikonloppuna poimitut pajut kissoja. Hurraa, vihreä peukaloni on löytynyt! :)

PS2. Jos on aikaa ja mahdollisuus, ilahduta isoäitiä! Puhelimen toisessa päässä vapisi eilen ääni onnesta, ja sanottiin, että "aivan tuntuu tuolla rinnan korkeudella lämpimältä, sydämessä" kun joku muisti heitäkin.

23. maaliskuuta 2010

valoa!



Lapsi sai tänään kirppikseltä t-paidan, ohuet kesähousut, vakosamettivekkihameen ja kevätkengät, joilla nyt harjoitellaan kävelemään, kopsutellaan pitkin keittiön lattiaa. Tänään pääsi tepsuttelemaan myös omassa huoneessaan ilman rihman kiertämää, sinne paistaa koko päivän aurinko niin lämpimästi että tarkenee jo.

Hyvin selvittiin kylmä talvi pienemmillä lämmöillä, laskuissa säästettiin kuukausitasolla kylmimpinä kuukausina vähän yli sata euroa kuussa viime vuoteen verrattuna, välillä vähän kylmä kolotti luissa ja ytimissä mutta siitä selvittiin villasukilla ja takkapuilla. Nyt alkaa olla jo talossakin niin lämmintä, että lapselle voi pukea mekon päälle eikä itsekään välttämättä tarvi villasukkia vaikka viluinen ihminen onkin.

Kukkakaupasta kannettiin kotiin narsisseja, niistäkin tulee keväinen olo, semmoinen että sopii alkaa odotella niitä kelejä jolloin lapselle riittää ulos päähän tuo vanha huivi joka minulla noissa kuvissa on. Sen verran kirkkaasti kilosti jo tänään että aurinkolasit olisi tarvinnut kävellessä, hangesta heijastui semmoinen valo että olisi voinut luulla heinäkuuksi. Huivi kaivettiin jo esille.

*** 

Pieni vinkki arjen ympäristöteoista kiinnostuneille: Teemalta alkoi eilen Ilmastodieetit-sarja, jossa neljä perhettä pyrkii asiantuntijoiden opastuksella muuttamaan elämäänsä (kotia, ruokaa, matkustamista, kierrättämistä, kulutusta...) ilmastoystävällisemmäksi. Sarja tulee uusintana tänään ja perjantaina, jos missasit, ja voi sen Areenaltakin katsoa. Minä tykkäsin, ja opin uutta.

21. maaliskuuta 2010

pajuja, paprikaa ja yhdet juhlat




Kevät sen teki. Aamulla, tavanomaisten toppahousujen sekä maiharitakin sijasta, vedin jalkaani kaapin perältä löytyneet legginsit, laitoin päälleni villakangastakin jonka ylimmät napit eivät mahdu kiinni, ja pistin päähäni syksyllä ostamani ohuen villabaskerin jolle ei tänä talvena ole juuri ollut käyttöä. Sitten koko perhe ovesta ulos, ja auringonpaisteeseen pajumetsälle. Kahlasin reisiä myöten lumessa, lasta nauratti, olin yhtäkkiä ihan likomärkä, mutta se kannatti, oksia löytyi.

Saattoi siihen kevään lisäksi vaikuttaa sekin, että Niinalla oli silmuja mielessä, himalainen puhui baskereista, Kirjailijatar puolestaan mainitsi aurinkolasit, jotka minäkin aioin laittaa päähäni mutta unohdin, siitä kuitenkin ajatus, että kyllä aivan tavalliselle aamukävelyllekin voisi laittaa vähän siistimpää päälle, semmoiset vaatteet joiden kanssa voisi pistää valtavat aurinkolasit jos ne muistaisi kaivaa laatikosta esiin.

***

Sunnuntaisin kokkaamme kiireettä yhdessä lapsen päiväuniaikaan, se alkaa keittokirjojen selaamisella, mihin kivaan meiltä löytyisi aineet tai mikä olisi sovellettavissa. Tuota Anna Bergenströmin ihanaa kirjaa en kyllästy katselemaan varmaan ikinä, siinä on niin kauniit kuvat ja myös hieno ote ruokaan, puhtaita raaka-aineita ja mielellään luomua, paljon kasviksia ja vähän erikoisempia reseptejä. Tilasin kirjan joskus joulun jälkeen, sen jälkeen kun Merruli esitteli omaa uudempaansa, jonka oli saanut joululahjaksi. Kirjan ansiosta olen innostunut leipomaan leipää, siitä joskus myöhemmin.

Tänään lautaselle valikoitui lohkoperunoiden lisukkeeksi herkkusienillä täytettyjä paprikoita ja tomaatteja, ei kylläkään tuosta Rakkautta, oliiveja ja timjamia -kirjasta, mutta Annan reseptistä sovellettuna kuitenkin. Täytteeseen laitetaan oman maun mukaan sipulia, valkosipulia, herkkusieniä, koverretun tomaatin sisus, paprikaa, ruohosipulia ja mausteita. Hyvää tulee.

Ruokapöytään sattuu myös miehen aamuun asti juhlinut ystävä, kuin olisimme tilauksesta tehneet hänelle dagen efter -ruokaa, pohdimme kitaransoiton opettelua ja liian rankkaa juhlimista, mies vaikuttaa tyytyväiseltä siihen että on illat nykyisin kotona meidän kanssamme opiskelijaelämän viettämisen sijaan. Se tekee minut onnelliseksi, mietin toisinaan katuuko hän perheen perustamista tässä vaiheessa kun opiskelut ovat vielä kesken ja hänen ystävänsä ovat vielä aivan toisessa elämänvaiheessa, sisällä tuntuu hyvältä kun tajuaa että ei.

***

Päiväunien jälkeen on juhlat, ystäväni vauva täyttää jo kuusi vuotta, se on merkittävä ikä jo, nyt pohditaan laitetaanko lukeva ja laskeva lapsi suoraan kouluun esikoulun sijasta. Viemme lahjaksi muovisia massatuotantohirvityksiä, niiden parissa minä olen pähkäillyt kaupan hyllyllä, en periaatteessa olisi halunnut ostaa niitä mutta sellaisia toivottiin. Joulukuussa vein kummitytölleni lahjaksi mielestäni ihanan kirjan, se oli suuri pettymys, olisi pitänyt olla mitälie petshoppeja tai kokoja tai hellokittyjä.

Kirjoitin näistä leluasioista aikaisemmin kesällä, ihmiset innostuivat kommentoimaan enemmän kuin aikaisemmin blogiini joka oli vielä kovin tuore, asia ei ole helppo vanhemmille eikä varmasti lapsillekaan, muistan lukeneeni joskus Liivian kirjoituksen hoitopaikan lelupäivän ikävyydestä, siitä pettymyksestä jonka lapsi koki kun hänen lempilelunsa eivät kiinnostaneet ketään kaikenlaisten teknisten vempaiden ja härpättimien rinnalla.

Ja kyllä meillekin on kesän jälkeen pesiytynyt yhä vain enemmän nallepuheja, muumeja ja hellokittyjä, lahjoina tosin enimmäkseen, nytkin on lapsen huoneessa äitini kirppikseltä löytämät hauskat pastelliset muumiverhot, vaikea sitä on sanoa että mihin se raja vedetään tai kieltää ihmisiä ostamasta tietynlaisia tuotteita. Mutta tuo lahja-asia on minulle ostajana hirveän vaikea, annan mielelläni toivottuja lahjoja, mutten millään haluaisi ostaa trendikästä muovikrääsää, jokaiselle sukupolvelle tulee omansa ja kahden vuoden päästä niillä ei enää tee mitään, meidänkin äidillä on tallessa kaikenlaisia omituisuuksia he-maneista vaippapöksyihin.

***

Illalla katsomme loppuun eilen kesken jääneen Coco Avant Chanelin, Cocon tyyli on minusta aivan upea, yhdestä kohdasta tulee mieleen se mitä Katja kirjoitti hiljattain valkoisen paitapuseron elegantista yksinkertaisuudesta. Tahtoisin niin olla paitapuseroihminen, en ole vaikka muutamia löytyykin kaapista, olen enemmän tunika- ja trikoopaitatyttöjä, tärkeintä vaatteessa on mukavuus ja oikein mukavaa paitapuseroa en vielä omalle vartalolleni ole onnistunut löytämään.

Mutta Cocon tyyli, sen omalaatuinen rohkeus, se iskee eniten koko elokuvassa, rakkaustarinat jotenkin eivät, ja muuten kai seurataankin melko tarkasti tunnettuja elämänvaiheita, Tatou on aina yhtä kaunis ja loistava, joten kai elokuvaa on hyvänä pidettävä kun sen nimihenkilö lumoaa.

***

Toisinaan mies kysyy -- minun naputellessani -- mikä bloggaamisessa oikein on se juju, siihen on vaikea vastata lyhyesti ja yksinkertaisesti yhtään mitään, mutta sen voi kyllä sanoa helposti, että se niin monien kaipaama kevät on selvästi tulossa, tänään näkyi jo asfaltti täällä pohjoisessakin.

20. maaliskuuta 2010

onnelliset





Luin muutama päivä sitten mielenkiintoisen huomion, Olina kirjoitti siitä miten vaikea onnellisuudesta on kirjoittaa. Minulle onni on sitä, että saa olla rakkaiden lähellä, tehdä niitä asioita jotka tuntuvat sillä hetkellä tärkeiltä ja hyviltä; tehdä niitä omassa tahdissa, elää meidän ajassa, edetä pikku hiljaa; kirjoittaa niistä vaikka sitten listan.

On ollut hyviä, onnellisia päiviä, eilen ja tänään:
lukenut Oliviaa ja ihastellut Ninja Sarasalon rehellisiä kuvia siinä
innostunut muistelemaan ranskan taitoja, Talo Ranskassa inspiroi
kutonut lapselle, suunnitellut seuraavaa, päättänyt opetella virkkamaan
kuunnellut paljon musiikkia, mm. pitkästä aikaa tätä ja tätä
ihastellut blogikirjoituksia ja kuvia, törmännyt kiinnostaviin uusiin
suunnitellut syntymäpäiväkutsuja, ihmetellyt mihin vuosi meni
syönyt suklaarusinoita, appelsiineja ja banaaneja
ulkoillut perheen kanssa lumisateessa, laskenut pulkkamäkeä
kuvannut naapurien koirien leikkiä lumessa
tehnyt vesihommia, se on minun elementtini
silittänyt lastenvaatteita, liinavaatteita, juhlavaatteita
leikkinyt ja seurannut leikkiä kaikessa rauhassa
vaihtanut lapselle kevätverhot, muuttanut huoneen luonnetta
miettinyt sitä, miten tavaraa on taas kertynyt joka paikkaan
siivonnut vaatehuoneen jossa mahtuu taas kävelemään
siivonnut siivouskomeron josta tavarat eivät enää tipahda syliin
haaveillut täyteläisestä ja värikkäästä sisustuksesta
saanut olla vapaasti sekä hyvällä että huonolla tuulella
katsellut ikkunasta miten lumi lentää kun aura-auto puskee eteenpäin
ajatellut että Meri veti henkeä on aivan upea kirjan nimi
ollut lapselle äitivuori, maannut lattialla ja antanut kiipeillä
saanut puuroa poskeen, kun lapsi suukotti kesken syönnin


Mitä sinun onnesi on?

19. maaliskuuta 2010

mummolalistat





Lapsi oppi:
- kävelemään ulkokengillä ulkoiluvaatteet päällä ulkona
- juomaan maitoa aikuisten mukista
- rakentamaan kepin nokkaan rengastornin
- sanomaan pappa

Minä aloin innostua ajatuksesta, että muutamme puolen vuoden sisällä kaupunkiin. Se tarkoittaa kerrostalo- tai rivitaloasuntoa, ja se puolestaan tarkoittaa että huoneiden ovia voi pitää auki ja lapsi saa kulkea talossa vapaasti kun ei ole pelottavia portaita. Että lapsen voi kylvettää kylpyhuoneessa keittiön pöydän sijaan (meidän "kylppäri" on kellarissa, saunan yhteydessä on suihku, lattia on talvella niin kylmä että varpaat menee punaiseksi vaikka olisi sauna lämmin ja kuuma suihku virtaisi) ja lapsen voi ottaa mukaan kun käy itse suihkussa ja lapsikin voi käydä suihkussa. Että lasta ei tarvitse laittaa mihinkään turvapaikkaan siksi aikaa kun käy itse vessassa. Että pyykkiä voi pestä vaikka lapsi olisikin hereillä, ja muutenkin puuhailla eri huoneissa.

Lisäksi ajattelin seuraavaa:
- Ei se haittaa, ja olen ihan riittävän hyvä (kiitos teille ihanista kommenteistanne edelliseen kirjoitukseeni, teksti oli minulle tärkeää itsetutkiskelua ja kommenttinne toivat uusia näkökulmia ja saivat pohtimaan omia ajatuksia vielä lisää).
- Ruokaa se vain on, ei siihen kuole jos se vähän sotkee, ja vettä siinä mukissa, ei siihenkään kuole.
- Kun toiset nauravat Frendien Monicalle, se johtuu siitä, että hänen siisteysneuroosinsa kuulostavat niin uskomattomilta, mutta kun minä nauran, se johtuu siitä, että osaan nauraa itselleni, se on tärkeä taito, ja kun mies nauraa, se johtuu siitä, että hän elää neuroosieni kanssa myös, ja jaksaa niitä päivästä toiseen.

***

Eilen iltapäivällä ehdin vähän myös kaupungille, pidin pienen lepohetken, jätin lapsen vahdittavaksi ja ostin kynttilöitä. Sitten kävelin epäilyttävän hiljaisia katuja, tiedättekö sen tunteen? Kävelin kerran Lontoossa semmoista, yhtään autoa ei näkynyt, ei liikkuvaa eikä parkkeerattua, eikä yhtään ihmistä, ja äänet kuulostivat kaukaiselta. Se tuntui surrealistiselta miljoonakaupungissa, että olenkohan nyt kävellyt semmoiseen paikkaan missä ihmiset tietävät olla kulkematta, ja odotin koko ajan hyökkäystä. Avaruusolentojen, mutanttihirviöiden, rikollisten, kenen vaan, mutta ketään ei tullut.

Raahe on iso pikkukaupunki, ei mikään Lontoo, mutta hiljaisuus tuntui oudolta sielläkin, ehkä se on ominaispiirre, en tiedä kun en ole siellä koskaan asunut, mutta hiljaista ja rauhallista, kuin paluu menneisyyteen vanhassa kaupungissa missä osa taloista on hienosti säilytettyjä ja osa romahtamispisteessä. Yhden osto- ja myyntiliikkeen ikkunassa oli upea kattokruunu, ovessa luki että varmimmin olemme auki silloin ja silloin, mutta ei auennut ovi vaikka piti olla varmin aika.

Kirpputoreilta metsästin itselle ja lapselle, välillä tuntuu, että ostoksilla käyminen on vähän niin kuin naisten metsästystä, tärkeintä ei oikeastaan ole tuleeko saalista vaan rentoutuminen ja vaanimisen ilo, kahvit jossakin kivassa paikassa nuotiomakkaroiden sijaan. Saalista tuli, löytyi pöytäliina, kirjoja, kehyksiä, lautanen, tuikkukuppi, ja kassillinen pienten neitien vaatteita ensin kesäksi ja syksyksi.

Enemmänkin varmaan olisi tullut mukaan, mutta siellä ei käynyt kortti, harvassa ovat enää semmoiset paikat eikä niihin koskaan tajua varautua, niin kuin ei siihenkään, että yhtenä päivänä sitä vaan jotenkin päättää hellittää, huomaa yhtäkkiä ottavansa rennosti, kun on hakenut vähän näkökulmaa toisesta kaupungista ja toisesta maailmasta.

Kotiinpaluu oli suloinen.

17. maaliskuuta 2010

aamuista, ankaruudesta ja arvostamisesta




Eilinen ei sitten meinannut lähteä käyntiin millään, ei sitten millään. Lapsi heräsi kukonlaulun aikaan, vähän sen jälkeen kun mies oli lähtenyt junalle, ja samantien kävi ilmi ikäviä asioita:

Että talossa ei ollut kahvia. Että keittiössä oli lämmintä 16 astetta. Että pakkasta oli taaskin niin paljon, ettemme pääsisi lapsen kanssa kerhoon  jonne olen aikonut hänet viedä, jotta hän saisi leikkiä ikäistensä lasten kanssa. Että vihreä tee ei todellakaan aja aamukahvin asiaa. Että edellisenä iltana opiskelupäiväni päätteeksi tiskipöydälle jäänyt tiskivuori ei ole kadonnut yön aikana. Että minusta ei tule aamuihmistä tekemälläkään, vaikka miten menisin kymmeneltä nukkumaan.

Puita kantaessani mietin sitä, miten kovasti arvostan arkisia askareita, jotka mies yleensä hoitaa. Siis että arvostan sitä, että mies yleensä hoitaa kaikki raskaat työt, niin kuin puiden kantamisen, ja kaikki likaiset työt, kuten tuhkien poistamisen takasta ja takan sytyttämisen. Ja miten harvoin muistan sen hänelle sanoa, pitäisi sanoa useammin vaikka kiitän yleensä kyllä, sanon että kiitos rakas kun teit sitä tai tätä tai tuota.

Yhdeksään mennessä lapsen pylly on pesty kolmeen kertaan, vaatteet vaihdettu kahdesti (ensin yöpuvusta päivävaatteisiin, sitten märistä päivävaatteista kuiviin), tiskikone pyörii, lapsi on syönyt tattaripuuronsa, takassa on tulet, keittiönlattia on kuin sotatanner jostakin lasten elokuvasta, jossa lelut ovat käyneet keskenään taistoon, ja minä saan viimeinkin aamupalaa. Huomaan laskevani kauanko vielä on lapsen päiväuniaikaan, ja sitten se taas tulee: huono omatunto.

Sisäinen täydellinen äiti käskee minun nauttia lapsen kanssa puuhailusta sen sijaan, että laskisin minuutteja lepohetkeen. Sanoo, että minun pitäisi siirtyä lastenhuoneen sohvalta lastenhuoneen lattialle leikkimään lapsen kanssa, lukemaan kirjoja joita hän rakastaa, halailla ja suukotella ihanaa pientä koko ajan. Ja siinä minä vain istun, kuin mikäkin mörökölli, ja tuijotan eteeni puoliunessa kun lapsi touhuaa ja juttelee niitä näitä niin suloisesti että. Pitäisihän minun jaksaa, minä sentään saan olla vaan kotona,  ei tarvitse käydä töissä tai mennä junalla kouluun kaksi kertaa viikossa. Mutta ei auta, ei vaikka tiedän, että pelastus on saapumassa. Että iltapäivällä ystäväni tuo minulle kahvipaketin samalla kun hakee lapset hoidosta. Että illalla isäni tulee hakemaan meitä mummolaan muutamaksi päiväksi lomailemaan. Ei auta, nyt murjotetaan.

***

Tiedän, että sisäinen täydellinen äitini on minua kohtaan hyvin ankara, että pitäisi olla armollisempi. Sitä minä haluaisin oppia, armollisuutta itseäni kohtaan ja arvostusta, haluaisin osata osoittaa sitä itselleni niin kuin muille. Mutta olen ollut ankara itselleni jo lapsena, se tyttö joka koulussa puhkeaa itkuun kun ei osaa lausua ensimmäisestä vieraan kielen kirjastaan jotain sanaa täydellisesti, joka ei kestä sitä ettei ymmärrä kompassia heti ensimmäisellä kerralla, joka alkaa vihata hiihtämistä koska tajuaa ettei koskaan voi olla siinä luokan parhaita, parhaasta puhumattakaan. Miten minusta oikein tuli tämmöinen, ja mistä armoa voi oppia?

Pienenä isä oli sankarini, aina iloinen, hyväntuulinen, vitsikäskin lapsen mielestä. Äidille oli varattu pahojen unien suuren mustan karhun rooli; komentelijan, tiukkiksen, ankaran. Aikuisiällä osat ovat vähän kääntyneet, olen alkanut ymmärtää ja arvostaa äitiäni uudella tavalla, varsinkin oman lapsen saatuani. Sitä, miten äiti hoiti kodin ja neljä lasta päivätyönsä ohella; miten meillä oli aina ehjät puhtaat vaatteet, osa itsetehtyjä, mistä en tietenkään pitänyt koska olisin halunnut uutta kaupasta; miten meillä syötiin terveellistä ruokaa; miten välipalaksi sai itsetehtyä suklaavanukasta, pannukakkua ja joskus jopa tuoretta pullaa jos äidillä sattui olemaan iltavuoro; miten meitä kaikkia kuskattiin äidin pyöräntarakalla kaikkiin harrastuksiin, joihin halusimme mennä; miten iltasatu luettiin vielä sittenkin, kun oli jo niin iso, että osasi itse lukea. En muista isäni osaa näissä asioissa -- johtuuko se siitä, ettei hän osallistunut vai siitä, etten vain satu muistamaan, sitä en osaa sanoa.


***

Ensimmäinen aamu mummolassa valkenee kirkkaana ja lämpimänä, ainakin suhteessa edellisen päivän mittarilukemiin. Ehdimme nähdä sen valkenevan, sillä olemme heränneet lapsen kanssa jo kuudelta. Aamupäivällä lähdemme kävelylle, tutkimaan lähitienoota, lapsi nukahtaa pian vaunuihin vaikka ei olekaan vielä päiväunien aika, joka puolella on mitään sanomattomia punatiilisiä taloja, poikkeuksia ei tunnu olevan, paitsi että yhdessä ikkunassa on upea kukkopillikokoelma.

Olemme aamulla katselleet lapsen kanssa kuvia minun ensimmäisestä vuodestani, minä olen harmitellut sitä, että suurin osa vaatteista on annettu pois tai kulunut käyttökelvottomaksi sisarusteni päällä, mutta jotain on sentään jäljellä ja vielä käytössä: ensimmäiset bikinini lapsi saa päälleen ensi kesänä, mollamaijallani saa leikkiä mummolassa ja aurinkovilttini on käytössä joka päivä, isoäitini tekemä tilkkutäkki on lapsen leikeissä pehmusteena.

Aurinko paistaa silmiin ja taivaalta tippuu kimalletta, mietin sitä miten arvokasta on, että saan olla lapsen kanssa kotona, miten tärkeää on olla vaan kotona, ja että miten usein unohdan arvostaa kaikkea sitä, mitä teen jokaisena päivänä, mitä niin monet naiset tekevät jokaisena päivänä, mikä on niin ilmiselvää, ettei siitä koskaan kuule kiitosta, edes itseltään:

Että meillä on joka päivä puhtaat ja ehjät vaatteet päällä vaikka pyykkikone on kellarissa, jonne menee pimeät ja jyrkät portaat, eikä pyykkäämisestä siksi tule lapsen kanssa mitään. Että yleensä iltaisin tiskipöytämme on tyhjä ja koneessa puhtaat astiat. Että lapsella on joka päivä ruokaa, sen kun sulattaa pakastimesta tai keittää puuron mikrossa. Että jokaiselle päivälle on suunnitelma siitä, mitä syödään, ja jääkaappiin varattu aineksia sitä varten. Että talossamme on siistiä, roskia lattialla lapsen syödä vain vähän, että tavarat ovat paikoillaan, ja lapsen lelut iltaisin kerättynä koreihinsa. Että arkemme onnistuu vaikka lämmintä vettä tulee vartin kerrallaan, makuuhuoneessa on aamuisin lämpöä enintään seitsemäntoista astetta, autoa ei ole, ja perheemme kuukausitulot ovat hoitovapaani ajan alle virallisen köyhyysrajan. Että lapsi rakastaa kirjoja, tanssia ja musiikkia, osaa itse kerätä lelujaan laatikkoon, potkii palloa, pudottaa toisinaan palikat sisään oikeista rei'istä, vetää innoissaan perässään siskoni vanhaa puista lelukärryä, harjoittelee tulemaan takasta pois takaperin, on iloinen, onnellinen ja turvassa.


Lapsi tänään.

Minä silloin, kun äitini oli vaan kotona.

15. maaliskuuta 2010

vaan nyt se on jo eilinen






Aamulla puut olivat pukeneet itsensä kimalleasuun. Päivänsankari oli tyytyväinen, rippileiri oli ollut hauska, juhlat onnistuivat, lahjamopo kulki, lahjarahat pullottivat taskussa ja mikä tärkeintä, lupa lähteä kylille heltisi nyt, ja kyyti seuraavalle perjantaille oli jo hommattu. (Ihanaa, että joillakin vanhemmilla on vielä tuollaisia sääntöjä!)


Oikein mukavat, rennot juhlat, mutta kyllä se lapsen kanssa on erilaista, juhliminen kaikkine touhotuksineen. Lapsi on sosiaalinen ja rohkea, haluaa tutkia kaikki paikat ja tervehtiä kaikki ihmiset, tahtoisi kovasti leikkiin vanhempien lasten kanssa. Siinä riittää vanhemmilla tekemistä, miten omani ovatkin selvinneet neljän kanssa?


Nyt on juhlat juhlittu, ja tänään pitäisi keskittyä opiskeluun vaikka vieläkin tämä kevät puuhastuttaa, tekisi mieli siivota ja pyykätä ja järjestellä paikkoja. Peilitkin pitäisi pestä, kuvasta huomaa.

13. maaliskuuta 2010

kevät keikkuu

Ei sitä mittaria ja lumimäärää katsoessa uskoisi, mutta kyllä se tulollaan on. Sen huomaa siitä, että jokavuotinen kevättalven murjotus alkaa mennä ohi, ja yhtäkkiä sitä vain virkistyy.

Tänään pesin kolme koneellista pyykkiä, siivosin talon, hoidin tiskit, laitoin sienikastiketta ja pastaa, järjestelin olohuoneen ja makuuhuoneen kirjahyllyjä, kävin lapsen kanssa ulkoilemassa, pesin kahvinkeittimen, putsasin votiivinjämät irti tuikkukupeista, kudoin lapsen kesäliiviä ja hoidin kynsiä. Illalla kylvetetään ja kylvetään, silitetään juhlavaatteita huomiseksi ja kudotaan vähän lisää.

Touhukkuus. Varma kevään merkki. Paitamorkkiskin on tipotiessään (tajusin katselleeni sen tyylisiä kaupungista ostamastani muotilehdestä, ajatelleeni että kesällä pitää olla hippilook, että minulla ei ole tarpeeksi sen tyylisiä vaatteita -- se ei tosin ehkä pidä aivan paikkaansa, näin jälkikäteen ajatellen).

Laitan sen -- kauniin, keväisen, kukkakirjaillun -- huomenna juhliin liehuvan hameen kanssa.

12. maaliskuuta 2010

vaaleanpunaisen välähdyksiä (ja vähän sinistä)

 
 


Eilen aamulla kävelimme lapsen kanssa räntäsateessa kauppaan, olin sopinut myöhään edellisenä iltana entisen työkaverini kanssa kyläilystä eikä meillä tietenkään ollut mitään tarjottavaa. Mies oli lähtenyt laina-autolla aamutuimaan monen tunnin ajomatkalle hakemaan pikkuveljelleen rippilahjaksi kauan kaivattua mopoa, ei auttanut kuin sulloa lapsi kärryihin ja tarpoa hakemaan mansikka-raparperihilloa, sokeria ja vispikermaa.

Kauppajonossa kaksi tätiä, yksi puolituttu ja toinen tuntematon, hymyili lapselle, ja hän alkoi esiintyä: ensin söpö hymy, sitten irvistys ja hirveä tekohekotus päälle. Alkoi nolottaa, vaikka ei varmaan ollut syytä, enemmän olisi ollut jos lapsi olisi huutanut suoraa huutoa, eikä sillekään mitään voi. Palasimme vielä käsityöliikkeeseen josta hain puikkoja aiemmin viikolla, haimme lapsen sienihametta varten euron korista kankaankaistaleen jossa ei ollut sieniä, ja sitten kävimme tuulta ja kirpeitä vesi-räntähiutaleita vastaan kotiin.

Kun kauppakassit oli purettu, pihaan ajoi ystäväni kahden tyttärensä kanssa, ei aivan yllätysvierailulle mutta melkein, tuomaan tilaamiani voidepurnukoita. Se oli ihana hetki, eskarilainen ja ekaluokkalainen ovat jo niin hyviä leikkikavereita että me äidit saimme juoda rauhassa monta kuppia kahvia, keskustella lapaluista ja salsasta, selata Jujua ja ihailla hamekankaan kevätvärejä, miten pinkkiä onkin meillä yhtäkkiä joka paikassa vaikka en ole siitä koskaan erityisemmin välittänyt. Nyt se näyttää kaikissa sävyissään hirveän kauniilta.

Myös anoppi pistäytyi, oli suunnitellut tulevansa minulle lapsenvahdiksi ja lainaavansa autoa kauppareissua varten, harmistui kun myöhästyi. Pakastimemme täyttyi rippijuhlaruoista, kellarista löytyi kippoja ja kuppeja juhlapöytään sekä mattoja lattialle. Lapsen päiväunien aikaan siivosin, viikkasin pyykit, leivoin kääretortun sekä mustikkapiirakan ja unohdin syödä.

Seuraava vierailu oli oikea touhutunti, uhmaikäinen ja perässä haparoiden taapertava mitään ymmärtämätön eivät ole toisilleen mitä parhainta seuraa. Mutta on ihana nähdä parasta työkaveria, joka minulla on koskaan ollut, yhteistyömme sujui niin saumattomasti että se ei edes tuntunut työltä. Heidän perheeseensä on tulossa lisäystä, siitä tietysti riitti puhuttavaa, ja saimme pöydällemme kukkakimpun. Vierailun päätteeksi olin uupunut ja hikinen, ja jostain kummasta lapsi -- aiemmin eteisen portaat suosiolla huomiotta ohittanut -- oli keksinyt, että portaissa voi kiipeillä ja temppuilla. Vaan nyt se on jo eilinen.


***

Tänä aamuna pakkasen näki ikkunasta. Ei tarvinnut katsoa mittaria, ei käydä pihalla, tiesi että on pakkasta ja huikea aurinko. Edellisen päivän ajomatkasta uupunut mies sai jäädä nukkumaan, lapsi leikkii itsekseen (vihdoinkin!) kunnes menemme maistelemaan suloisen pehmeää, makeaa tattaripuuroa, kaupan tarjoushyllystä löytynyttä. Herätämme miehen myöhemmin peuhuhetkellä, lapsi kikattaa kun parta kutittaa poskea ja hän saa olla vanhempien sängyssä.

Ennen puolta päivää pyöräilen kirpputorille, löydän lapselle kesävaatteita ja kengät, olen sortumisvaarassa. Vaatteidenostolakkoa on nyt kestänyt vähän yli kolme kuukautta, olen meinannut sortua kerran aiemmin, vaatekaupan alennusmyynneissä aivan minun näköiseeni valkoiseen tunikaan jossa on kaula-aukon ympärillä sinisävyisiä kirjailuja, ja nyt kirpputorilla on melkein tismalleen samanlainen paita, aivan käyttämättömän näköinen ja minun kokoiseni. En tarvitse sitä mihinkään, minulla on monta tunikaa joskaan ei yhtään valkoista, kesällä semmoinen olisi kiva, on vaikea perustella itselleen miksei sitä voisi ostaa, mutta myös yhtä vaikea antaa periksi.

Mietin tunikaa lääkärissä, mietin sitä ruokakaupassa, mietin sitä pyöräillessäni kotiin ja palaan, sorrun. Päässäni humisee kassalla, tunnen tekeväni jotain kauheaa, paljon kamalampaa kuin kirpputorilta ostaminen oikeasti on, mutta teen sen silti. Tältäköhän rikollisista tuntuu, tai erilaisista riippuvuuksista kärsivistä? Ajan kotiin uusi paita kassissani ja mieli kevenee pikku hiljaa. Yksi paitahan se vain on, ja aivan ihana, ja tulee varmasti käyttöön. Kotona kokeilen paitaa ensimmäisenä, se istuu täydellisesti ja on kaunis päällä. Käsivarsista se on vähän tiukka, ei varsinaisesti kiristä mutta ei se kyllä haittaisi jos tiputtaisi pari kiloa, ihan vain paitaa varten. Mutta sitten kohokohta, jonka seurauksena alan miettiä, mitä paidasta voisi tehdä lapselle:

Paidan riisumiseen tarvitaan apua.

***

PS Nyt, tunteja myöhemmin koko paita, ja päätös ostaa jotain aivan tarpeetonta, harmittaa. Mutta keksin jo, miten siitä saa lapselle upean hameen tai mekon, jos en käytä sitä itse. Tosin, kun se on ostettu eikä sitä voi palauttaa, voisin kai aivan hyvin käyttääkin, kunhan pidän huolen siitä, että paikalla on aina joku riisuja. Nyt laitan kuitenkin taas kukkaronnyörit (ja pään!) tiukalle. Vaikka voisi luulla, että tämä vain lisäisi lipsumisvaaraa, en aio antaa mieliteolle periksi uudestaan.

10. maaliskuuta 2010

eräänä aurinkoisena aamuna




Olen ehtinyt pakata jo aamutuimaan, ennen kahdeksaa, niin innoissani olen. Mutta sitten tulee puhelu, suunniteltu kyläreissumme lapsen ensimmäisine junamatkoineen siirtyy perjantaiksi. Koska vapaapäivää oli aiottu pitää muutenkin, päätämme miehen kanssa että tänä keskiviikkoaamuna meillä on molemmilla vapaata opiskeluista ja kotitöistä, että nyt lähdetään toisenlaiselle kyläreissulle, kävelylle kaupungin keskustaan. Mennään kylälle, niin täällä sanotaan. 

Kirjastossa lapsi osoittelee sormellaan ihmeissään suuntaan ja toiseen, ei hän ole sielläkään käynyt aiemmin. On niin paljon uusia asioita, että niitä ei aikuinen huomaa aina ajatellakaan. Poistoista löytyy lapselle oma pupukirja, ja äidin kassiin päätyy haaveilukirjoja sekä lapsen että aikuisen makuun. Vaatteet jäävät pyörimään mieleen, marketissa on katseltava alennuksia lastenvaateosastolla, ihmeteltävä onko meidän pikkuisemme tosiaan mahtunut tuollaisiin viiskymppisiin alle vuosi sitten. Niitä tekisi mieli ostaa mukaan ihan muuten vaan, niin pikkuruisia ja suloisia ne ovat.

Mutta ei sentään, ei vauvanvaatteita vaan käsityöliikkeestä puikot lapsen liiviä varten ja sitten kahvilaan, siihen kaupungin ainoaan, pullakahville ja turskalounaalle näkökulmasta riippuen. Lapsi saa kahvilassa väsyvillin, mies pelkää että herätämme yleistä pahennusta, täällä ei ole pienten lasten tapana käydä kahviloissa istumassa vaikka syöttötuoleja löytyykin. Onneksi muita asiakkaita on vähän, hiljaista vaikka on lomat, koko kaupungissa.

Kotimatkalla lapsi nukahtaa samantien, kävelemme miehen kanssa käsikädessä niin kuin joskus vuosia sitten, lumipenkat teiden varsilla ovat niin korkeita että näyttää kuin talot hukkuisivat lumeen, minulla on jo kiire kotiin selailemaan kirjoja, haaveilemaan ompelukoneesta ja kesäsiivistä ja pikkuvauvasta joka tarvitsisi peiton ja siitä, että omasta päästä keksitystä liivistä tulee hieno ja ihana.

9. maaliskuuta 2010

metsä kaupunki metsä




En olisi ikinä ehtinyt ilman myötätuulta, en vaikka nousin ensimmäisenä talossa kahdeksan aikaan, ihmeellisesti lapsikin nukkui vielä silloin. Mutta mies oli oikeassa, oli lähdettävä vaikka vitkuttelukin varmaan johtui siitä, etten olisi oikein halunnut. Luennot kaupungissa, kerran kuussa, se on aika rasittava, pitkä päivä -- kaksitoista tuntia junamatkoineen, odotteluineen, inspiroivine seminaareineen.

Olen ihminen joka elää syklisesti, kiertää kuun mukana ja biologian. Mielenliikkeistä voi laskea, mikä aika kuusta on, tiettyyn aikaan on väsynyt ja ylipäätään haluton kaikkeen, tulee tuollaisia sunnuntaiajatuksia ja kirjoituksia jotka eivät oikeastaan edes pidä paikkaansa kuin sen lyhyen hetken, ne pari päivää kun kuu ja maailma on tietyssä asennossa.

Kun Suomessa ajaa junalla, on vuoroin metsä kaupunki metsä, se on meille jotenkin itsestään selvää mutta ei kaikkialla maailmassa, eräs ulkomaalainen ystäväni eksyi täällä usein kun joka puolella oli vain puita. Hänestä puut olivat vähän tylsää katseltavaa, minulle ne ovat voimakasveja jos mitkä, niiden vahvuudesta ja sitkeydestä voisi kirjoittaa loputtomasti metaforia.

Meidän pihapiirissä on yksi oikein ihana puu, oikeastaan se on naapurin puolella, se joudutaan kaatamaan uuden pihatien alta kun tonttiimme kuuluvat pellot myydään pienemmiksi tonteiksi ja koivukuja jää uudisrakennusten jalkoihin. Olen surrut puiden puolesta jo pitkään, en voi sille mitään, minua surettaa että kauniit ja elinvoimaiset kaadetaan elottoman tieltä.

***

En olisi ikinä ehtinyt junaan ilman kovaa myötätuulta, mutta ihmeellisesti kuin luonnonoikusta kaupungissa, rannikolla, tuulee vähemmän. Ehdin hyvin kävellä yliopistolle, viime vuoden puolella menin aina bussilla mutta nyt olen huomannut että kävely sujuu hyvin, ehdin ylittää tuulisen merenlahden, kameran olen taas unohtanut kiireessä kotiin, ehdin syödä opiskelijalounaan entisessä kantakuppilassa, ehdin lainata kirjastosta romaanin jonka olen viikonlopun aikana huomannut liittyvän graduuni enemmän kuin löyhälti, sitä luen kotimatkalla ja illalla sängyssä.

Ryhmämme on ollut kasassa lokakuulta, nyt alkaa olla välitöntä, huomaan puhuvani puolitietoisesti leveällä murteella, no mää oon muka opiskellu ja leikkiny että mää ymmärsin sen esseen, aiemmin olen automaattisesti puhunut sitä yleismurretta jota rannikolla puhutaan, mutta nyt oma tuntuu hyvältä. Uskallan jo kysyä saako joltakin asemalle kyydin tai johonkin siihen lähelle, juna on viimeinen jolla pääsee kotiin ennen huomista.

Pimeällä metsä kaupunki metsää ei näe, näkyy satunnaisia valoja joiden perusteella on mahdotonta veikata sijaintia, musiikki tulvii korviini kuulokkeista mutta olen lakannut erottamasta sanat. Matka tuntuu yhtä loputtomalta kuin se essee jonka luin aamupäivällä junassa, jonka leikin ymmärtäneeni, nyt leikin ettei matkaa ole enää paljon jäljellä ja että pyörämatka asemalta kotiin liukkailla keleillä tuulessa ja pimeässä on helppo ja turvallinen ja lyhyt.

Kotona minua odottaa naistenpäivä: mies on siivonnut koko talon ja pessyt pyykkiä, tehnyt iltapalaksi pehmeää uunipuuroa joka rauhoittaa epämääräisistä eväistä seonnutta vatsaa, on leiponut makeanmakean kakun. Ja mies oli oikeassa: Tänään minä vien koneeni taas uuninhormin taakse nettipiiloon ja alan kirjoittaa, niin kuin aina kun olen saanut lähdettyä, ehtinyt junaan ja selkiyttänyt ajatukseni seminaarissa jossa ei ole yksin.

7. maaliskuuta 2010

sunnuntai



Puut satavat hiljalleen lunta, tuuli puhaltaa puuskaisesti, heiluttaa.

Aamulla luen loppuun lehden jossa on esillä ihania asuntoja, sitten silmät tulevatkin yhtäkkiä kipeäksi. Yritän opiskella, löytää jostakin vireen, mutta silmiin sattuu. Se kuulostaa mitä lennokkaimmalta tekosyyltä, mutta on totta.

Naapurin kutsuilla lapsi näkee oikeita koiria, tutustelee, eikä koiralapsi luule häntä enää kissaksi. Serkkupojan perässä on mukava taapertaa, kunhan se vanhempi vain muistaisi ettei toinen vielä osaa kovin hyvin. Kotiin palataan pääsiäisen väristen kynttilöiden kanssa.

Televisiossa kertovat, että 1900-luvun alkupuolen arkeologit kirjoittivat hatarasti faktoihin perustuvaa, mielikuvituksellista ja dramaattista historiaa. Voisinpa minäkin tehdä oman työni niin. Miehen mielestä minun pitää huomenna lähteä kaupunkiin, koska seminaarien jälkeen kirjoitusvirekin yleensä löytyy.

Minä haluaisin jäädä kotiin rakkaiden kanssa ja vaihtaa kukille uudet vedet. Mieli lyö tyhjää. Aivan kuin olisin tyhjentänyt sen tahallaan. Se soi kotiinkotiinkotiinkotiin. Silmiin sattuu. Alan tajuta, että yritän kuvitella itseni sairaaksi. Miksi aina pitäisi olla tekosyy, tai oikea, sen sijaan, että antaisi itselleen periksi ja tekisi niin kuin tahtoo?

5. maaliskuuta 2010

polku



Kyllä siitä oli polku mennyt, ihan selvästi, jossain siellä se oli lumen alla piilossa. Kyllä tästä pääsee, vähän vain on satanut lunta päälle, tarkalleen sanottuna polveen asti, mutta kyllä tästä pääsee. Itsepähän olin oikoreittini valinnut.

Lähteminen jää aina hirveän myöhään, en oikein tiedä mihin aika katoaa, mutta aina tulee kiire, varsinkin jos on menossa vaikka suuhygienistille minne ei haluaisi mennä. Jos lähtee tarpeeksi ajoissa voi matkan varrella ihastella joen töyräällä seisovaa unelmieni taloa, mutta jos liian myöhään niin täytyy loppumatkasta riisua pipo ja lapaset, avata kaulahuivi, kun tulee niin kuuma. Parissa tunnissa on lauhtunut kymmenen astetta, sitä en ollut huomannut.

Kävellessä ajattelen kiitollisuutta, kiitoksia, sitä miten tärkeää niitä olisi muistaa osoittaa useammin kuin sen muistaa tehdä. Meillä sanotaan kiitos monta kertaa päivässä: Kiitos rakas, kun siivosit. Kiitos ruoasta kulta. Kiitos kun sain nukkua pitkään. Kiitos kahvista. Lapsikin oppii kiitoksen, jokaisen ruokailun jälkeen sanotaan kiitos ja lapsi sanoo titti, ja silloinkin sanotaan kiitos kun lapsi antaa äidille lattialta löytämänsä roskan sen sijaan että pistäisi sen suuhun.

Mies leikkii lapsen kanssa kiitos ja ole hyvä -leikkiä, tavarat vaihtelevat mutta leikki pysyy. Lapsi on selvästi kiitollinen uudesta pupumekostaan, synttärimekosta, jonka äiti on löytänyt kirpputorilta. Hän yrittää pukea sen itse päälleen ja kantaa sitä mukanaan niin kauan että uusi kiinnostuksen kohde löytyy. Kaikista iloisin lapsi on silloin kun saa peuhata vanhempien sängyssä, silloin hän nauraa ääneen.

Mutta kiitollisuudesta. Miksi sitä muistaa tuntea ja osoittaa niin harvoin, ja vielä harvemmin kunnolla? Miksei muista olla joka päivä kiitollinen terveestä ja iloisesta lapsesta, miehestä joka huolehtii raha-asioista mutta sanoo "en minä kyllä muuta tarvitsisi, minusta meillä on asiat oikein hyvin", sisaruksista jotka piristävät elämää vierailuillaan ja yhteydenotoillaan ja ovat niin hirveän tärkeitä, vanhemmista jotka aina tullessaan tuovat mukanaan jotain syötävää ja auttavat kotipuuhissa?

Tällaisia minä mietin kun kävelen, ystävieni lähipiirissä on sattunut onnettomuus, en minä niitä ihmisiä tunne mutta tunnen monta jotka tuntevat, ja juuri tänään kaikki muistavat olla surussaan kiitollisia. Päätän yrittää olla kiitollinen joka päivä, onnettomuuksia tai ei, sillä minulla on monta syytä. Vaikka en pidäkään siitä, että nyrpeän oloinen hygienisti tunkee instrumentteja suuhuni, päätän olla kiitollinen, koska minulla on mahdollisuus saada hoitoa ammattitaitoisen ihmisen käsissä.

Kun lähden hygienistin vastaanotolta sanon oikein paljon kiitoksia ja toivotan hänelle ihanaa lomaa, hän on maininnut lomastaan jollekin huoneessa pistäytyneelle työkaverilleen ja muistan sen, hänen suunsa leviää aurinkoiseen hymyyn ensimmäistä kertaa käyntini aikana, voi kiitoksia! hän vastaa, ja jää hymyillen huoneeseensa kun minä lähden kulkemaan kotiin toisia polkuja.

4. maaliskuuta 2010

aaltoilee

Tänään oli aurinkoinen ja iloinen päivä:
  • sain nukkua pitkään aamulla kun mies jäi kotiin
  • käytiin jäähallilla katsomassa lapsen kummisedän ystävyysottelua poliisit vs. yläkoululaiset
  • näin vanhoja työkavereita ja sovin yhden kanssa kahvitreffit
  • luin eläinkirjaa ja rakensin legovankilan lapsen kolmevuotiaan serkkupojan kanssa
  • siskoni hurautti kylään vanhempieni autolla
  • kävimme autolla marketissa hakemassa täydennystä ruokakaappeihimme
  • löysin kirpputorilta lapselle kassillisen vaatetta kesäksi ja syksyksi, pari kirjaa ja nukenkärryt
  • en vilkaissutkaan aikuisten vaatteita, kenkiä tai laukkuja kirpputoreilla, enkä kokenut tarvitsevani mitään muutakaan.
  • ostin itselleni kukkia kiitokseksi hyvin hoidetuista kotitöistä
  • lapsi opetteli työntelemään uusia nukenkärryjään (2e) ja innostui uudesta kirjastaan (70 senttiä)
  • en tehnyt yhtään kotitöitä, mutta mies teki hyvää ruokaa ja pääsin valmiiseen pöytään
  • pakotin itseni lähtemään jumppaan, hikoilin, ystävän kalorilaskuri näytti yli 400, hyvää teki
  • katsoin Housen (telkkari palautettiin olympialaisia varten ja ikään kuin unohtui paikoilleen)

Lisäksi: Huomasin, että maaliskuu aaltoilee, näyttää vuoroin kurjimmat ja kauneimmat puolensa, ja mieli kulkee meren mukana. Voimaksi tarvitaan vihreää.

3. maaliskuuta 2010

ihan tavallinen päivä



Maaliskuun ensimmäinen lupaili kevättä, satoi räntää ja vähän vettäkin, lumi alkoi paikoin sulaa. Kalenterin kuvakin tuntuu muistuttelevan hedelmällisyydestä ja uuden synnystä, luonnon heräämisestä -- vai niistä juhannusvauvoista, jotka syntyvät maaliskuussa, mies kysyi, ja voihan sen tietysti niinkin nähdä. Sellaiseksi kaikki varmaan meidänkin lastamme luulevat, emme puhuneet aikeistamme mitään etukäteen ja laskettu aika oli epäselvä, juhannusvahinko, ajattelivat epäilemättä kaikki. Vaan lapsipa yllättikin syntymällä vasta huhtikuussa, oma aprillivauvamme.

Mutta kalenterimme taitaa tietää paremmin kuin minä, sen mukaan kevään ensimmäinen päivä on vasta kahdeskymmenes ja siltä tosiaan näyttää, lumisade jatkuu aina vaan, nyt jo toista päivää putkeen. Aamupäivällä kahlaamme lapsen kanssa koivukujalla, oikeastaan minä kahlaan ja lapsi visertää pulkassa, lunta on puoleen pohkeeseen sillä pihatiemme on aurattu viimeksi perjantaina.

Yhdessä risteyksessä kohtaamme toisen äidin, en tunne häntä mutta tervehdimme, hänellä on vaunuissa kohta puolivuotias ja toinen potkuttelee kelkalla jo itse. Vaihdamme pari sanaa säästä ja lapsista, haluaisin esitellä itseni ja ehdottaa että alkaisimme ystäviksi, mutta en tee sitä, ei se kuulu tämän maan tapoihin. Kuinka mukavaa olisi, jos olisi lähellä asuva lapsellinen ystävä, mutta nyt käännymme jo tarpomaan pihatielle ja he jatkavat eteenpäin, lapsi vilkuttaa heihei.

Kotona vaatteet asetellaan kuivumaan pattereille, lapsen uudet lapaset ovat litimärät sillä hän on keksinyt alkaa roikottaa kättään pulkasta, hän hihittää tai huutaa makkammakkammakkam ja viistää lunta kädellään. Harjoittelemme leluauton perässä vetämistä ja sillä välin kun käyn vessassa lapsi tyhjentää yhden astiakaapin, muoviastioita vain, säilytyspurkkeja ja mikrovuokia, tämä tapahtuu joka päivä.

Mies on pukenut lapsen aamulla, hän on lähtenyt kouluun vasta yhdeksältä eikä minun ole tarvinnut tänään nousta lapsen kanssa seitsemältä ylös, mies ei ole vielä oivaltanut että kylpyillan jälkeisenä aamuna päälle puetaan puhtaat vaatteet enkä ole illalla ehtinyt ottaa uusia vaatteita esille tai laittaa vanhoja pyykkikoriin. Ethän sinä itsekään laita likaisia kalsareita suihkun jälkeen, olen sanonut, ja mies on kysynyt ai en vai?, minä en ole halunnut kuulla enempää.

Kun päällä on valmiiksi likaiset vaatteet saa lapsi eteensä oman pikku lautasen ja käteensä sen lusikan joka siinä olikin jo, sillä hän on aiemmin tyhjentänyt tiskikonetta itse. Lusikka osuu suuhun hienosti, siinä oleva ruoka tosin osuu myös lattialle, hiuksiin, syöttötuoliin, housuille ja äidin naamaankin. Lapsen kanssa huomaa, miten monet meidän aivan automatisoituneista toimistamme ovat opittuja: omalta lautaselta lusikalla syöminen, kengät jalassa käveleminen, roskien syömättä jättäminen.

On tyhjennetty vielä yksi jos toinenkin kaappi, tavarat kerätään paikoilleen, on tullut päiväuniaika. Vaihdamme puhtaat vaatteet päälle, putsaamme vielä naamaa pumpulilapuilla sillä kaikki ei ruoka ei ole lähtenyt pestessä, arvomme mitä pihalle tarvitaan, on ollut niin kauan kovaa pakkasta etten enää oikein muista, mitä lauhoilla keleillä laitetaan. Lapsi kieltäytyy ensimmäistä kertaa elämässään unimaidosta, siitä jota herätään edelleen yölläkin juomaan ainakin kerran, ja nukahtaa jo puettaessa.

Lapsen nukkuessa vuorossa on harvinaista arjen luksusta, menen lämpimään kylpyyn hikoiltuani aamupäivän pulkkaretkellä, ei meillä kylpyammetta ole mutta simuloin kylpylätunnelman istumalla suihkun alla ja käyttämällä herkullisen tuoksuisia tuotteita. Teen tätä niin harvoin etten osaa tuntea huonoa omaatuntoa vedenkulutuksesta, varsinkaan kun lämmintä vettä riittää joka tapauksessa maksimissaan vartiksi, ihan tarpeeksi kahdelle aikuiselle ja yhdelle punkassa kylpevälle, muttei kovin usein pitkiin suihkuihin.

Boileri meni rikki vuodenvaihteessa, meillä ei ole varaa korjauttaa sitä eikä talon omistajilla halua sillä meidän jälkeen talo myydään pois kunnostettavaksi tai purkukuntoisena. Se tuntuu hullulta, olemme asuneet tässä kaksi ja puoli vuotta, ja ihan hyvä on ollut, mutta mahdolliset kosteusvauriokiistat halutaan välttää, vanhahan tämä talo jo onkin. Yksi puolta vanhempi ihana tässä lähellä, sellainen jota olen aina ihastellut ohi kulkiessani ja sisällä käydessäni, on kuulemma tullut tiensä päähän. Harmittaa.

Mutta tänään muut eivät kylve, vain minä, joten veden riittävyydestä ei tarvitse olla huolissaan, ei niin kuin viikonloppuna kun oli vieraita ja kylvimme mökkisaunameiningillä, kannoimme kiehuvan kuumaa vettä yläkerrasta vadilla ja laskimme sekaan jääkylmää suihkusta. Tänään kuorin jalkapohjat, pohkeet, reidet, käsivarret, kasvot ja pesen hiukseni uusilla karkintuoksuisilla pesuaineilla. Lähtiessä laitan vielä pyykit koneeseen.

Pyykkikoneemme on kellarissa, se tekee lapsen kanssa pyykkäyksestä vaikeaa, onneksi on sentään jo tottunut olemaan rintarepussa edes hetken että hänet voi ottaa tarvittaessa mukaan. Yleensä silti pyykkään lapsen päiväunien aikaan tai illalla kun mies on kotona, jos pyykkään ollenkaan, nytkin liinavaatepyykkikori pursuaa yli äyräiden, vieraiden jäljiltä on tullut uutta pyykkiä vanhojen päälle, pakko kai niitä on tänään pestä.

Yläkerrassa keitän tuoreet kahvit, päivän ensimmäiset jotka ehdin juoda kuumana, selaan hetken nettiä, lämmitän itselleni eiliset ruoat ja alan plärätä keittokirjoja, sillä minun on tilattava tarvittavat ruoka-aineet hyvissä ajoin ennen miehen kotimatkaa, jotta hän ei ehdi jo kulkea kaupan ohi. En malta samalla olla katselematta kakkureseptejä, lapsen synttäreihin on sentään enää kuukausi, pitäisi löytää sellaisia joita voi tehdä gluteenittomina, laktoosittomina, ehkä maidottomanakin. Metsänhengen suklaakakku näyttää houkuttelevalta, mahtaisikohan onnistua.

Lapsi herää pihalta hikisenä, parempi niin kuin että jäätyneenä, ja taas riisutaan, vaihdetaan vaippa, puetaan. Välipalaa odotellessa hän saa syödä uusinta herkkuaan, täysjyväruisleipää, sitä hän sai maistaa yhdennentoista kuukautensa kunniaksi, viljojen syönti on täytynyt aloittaa hitaasti ja varovaisesti allergiariskin vuoksi, vehnää ei vielä ole edes kokeiltu. Ruisleipä maistui ensin pahalta, sitä syljettiin pitkin lattioita, mutta nyt siitä on tullut kädessä jatkuvasti mukana kulkeva ystävä, jonka pois ottaminen saa aikaan kiukkureaktion.

Lattioiltamme löytyvillä murusilla ruokkisi varmaan kokonaisen lintuparven, sen joka käy tutkimassa pihapuidemme pönttöjä päivittäin. Suunnittelevatko ne tosiaan jo pesiään, rakentelevat pikku hiljaa, kevättä toivoen? Katselemme lapsen kanssa niiden lentoa lumisateessa ikkunasta, lapsi tirpsuttaa kuin tietäisi miltä linnut kuulostavat. Lintulautamme on sellaisen kinoksen takana ettei sinne pääse, onneksi emme alkaneet alkutalvesta ruokkia, nyt olisimme pulassa, mutta keittiön isosta ikkunasta olisi eläimistä kiinnostuneen lapsen ollut ihana seurata lintulaudan tapahtumia. Ensi talvena niitä ei liene luvassa, silloin asumme jo kaupungissa, kerrostaloasunnossa luultavasti kunnes oma joskus löydetään.

Odotamme miestä kotiin, ripustamme pyykit Charlotte Gainsbourgin kuiskutellessa stereoissa, lapsi vetää ripustetut pyykit sitä mukaa alas kun saan ne pyykkitelineelle. Kun mies tulee, jatkan pyykkäystä ja alan tehdä lapselle ruokaa, lapsen kanssa kahden kokkaus harvoin onnistuu sillä hän kaipaa usein leikkikaveria tai ainakin sitä, että joku muukin istuu lattialla. Tänään tosin on onnistunut puuhailukin, lapsi on niin innoissaan kävelytaidostaan että tepastelee keittiön ja makuuhuoneen väliä kaipaamatta muuta kuin kehuja. Muutenkin päivä on helpompi kuin edelliset, pahoinvointini on tipotiessään vatsa- ja selkäkipuineen, jaksan touhuta lapsen kanssa ja kantaa sylissäkin.

Myöhemmin iltapäivällä alkaa väsyttää, päiväunet olisi pitänyt ottaa silloin kun lapsikin nukkuu, olen jälleen tehnyt valinnan kahvinjuonnin sekä mukavien puuhien ja päiväunien välillä. Mutta olenpahan ainakin saanut lakattua oikean käden kynnet, vasemman lakkasin eilen, tarkkaa työtä sillä olen unohtanut ostaa kynsilakan poistoainetta, lipsahduksille ei ole sijaa. Huomaan, että oikea käteni on vanhan ihmisen käsi vaikka vasen ei ole, se näyttää kuivalta ja kuihtuneelta, pitäisi muistaa etsiä käsivoidetta jos huomenna pääsen itsekseni kauppaan.

En tiedä mistä tämä väsymys tulee, voisin nukkua päiväkaupalla, voiko aiempien kuukausien univelka vaivata muka vieläkin vaikka lapsi on omaan huoneeseen muutettuaan nukkunut välillä jopa kokonaisia öitäkin. Ne ajat, jolloin imettämään sai herätä parin tunnin välein tuntuvat nyt kaukaisilta, mutta väsymys ei, ystäväni ihmettelevät miten voin tuntea itseni puhkikuluneeksi jo kymmeneltä illalla ja toisinaan valittaa katkonaisista öistä vaikka saan jäädä päivisin kotiin sen sijaan, että minun pitäisi lähteä töihin tai kouluun.

Haaveilen päivästä, ihan tavallisesta päivästä, jona minulla olisi lapsenvahti ihan muuten vaan, ja saisin tehdä koko päivän omia juttujani. Siis ihan kokonaisen päivän, olla tekemättä kotitöitä tai opiskelematta; lukea, katsoa elokuvia, kutoa, ostaa käsivoidetta, juoda kuumaa kahvia, olla rauhassa -- mutta ei sitä oikein tohdi ääneen kenellekään sanoa.

1. maaliskuuta 2010

viikonloppuna



Ihmeteltiin, että mistä tätä lunta oikein tulee ja suunniteltiin sen tiputtelua katoilta ennen kuin tulee vaarallisia tilanteita. Lopulta mies kiipesi katolle tukevat vaelluskengät jaloissaan, ja kinoskaupalla lunta alkoi tipahdella ikkunoiden ohitse. Mutta miten ihanan näköistä ulkona on, kun oksat ovat valkeana ja lunta on kinoksittain, ihan niin kuin lapsuuden talvina. Lumiukkoakin suunniteltiin, ehkä täytyy laittaa toimeksi.

Oltiin menettää uskomme VR:n lopullisesti, kun siskoni ei päässyt junasta ulos asemalla kiinni jäätyneen oven takia. Onneksi junan vaihtaminen vastaantulevaan onnistui jossakin lumihangessa metsän keskellä, eikä tarvinnut alkaa myöhään illalla hommata jostakin autoa lainaan ja lähteä hakemaan häntä naapurikaupungista. Silti tätä on kuunneltu hysteeristen naurunpuuskien säestämänä.

Lapsi lähti kävelemään kunnolla ja juoksun kanssa, hirveä hihitys ja huutelu täyttää huoneet kun neiti vetää ympyrää keskellä keittiön lattiaa. Mikä riemu, kun sylistä toiseen pääsee niin kovaa kyytiä ja kaikki muutkin ovat innoissaan ja ihastuksissaan uudesta taidosta.

Vietettiin siskojeni kanssa kalsari-iltaa ja yritettiin saada talossa voimaan kalsaripakko, muttei siltikään saatu pikkusiskon poikaystävää luopumaan farkuistaan. Ilmeisesti ratsastimme trendin harjalla, sillä vähän myöhemmin löysin Hannan kautta hauskan Kotihousut-muotiblogin.

Tehtiin paljon hyvää ruokaa: kreikkalaista perunavuokaa, kalapihvejä, pizzaa, ranskalaista pastakastiketta täysjyväpastan kera, ruotsalaisia lihapullia, texmexiä tacojen muodossa. Kuulostaa kansainväliseltä keittiöltä, mutta ihan suomalaistuotteilla pääasiassa mentiin.

Aloin kutoa keväthuiviani kahdesta päästä, kun kyllästyin lopullisesti pariin alkupään raidan väriin (etupäässä kirkkaan keltaiseen) ja purkasin ne pois. Nyt pitääkin miettiä, mitä tilalle. Onneksi kahdesta päästä kutominen ei kuitenkaan tuo tuntua kynttilän polttamisesta kahdesta päästä.

Näillä eväillä onkin hyvä ottaa vastaan uusi viikko ja kuukausi, vaikka maanantai ja maaliskuu valkenivatkin räntäsateen, vatsataudin ja yövalvomisen aiheuttaman väsymyksen siivittäminä. Mukavia juttuja on kuitenkin tälle viikolle luvassa jahka tauti meistä hellittää, on lapsen kummisedän jääkiekkopeliä ja sen semmoista.

Hyvää alkanutta maaliskuuta ja kevään odotusta kaikille!