28. huhtikuuta 2010

harmaata/vihreää




Mieli on jotenkin harmaa, ihan kuin luonto, vaan ei se mitään, harmaa on hyvä nyt, mustavalkoista parempi. Ja on sitä luvassa, sisällä oksat puhkesivat vihertämään muutamassa päivässä, kyllä se pihallekin vielä tulee, vihreys, ja kaupastakin sitä haettiin.

Mutta lapsen nauru täyttää sydämen kerralla pakahtumiseen asti. Haravoitiin syksyn lehtiä leikkiharavalla hiekkalaapioon ja kaadettiin ne sitten takaisin maahan, se tuntui olevan hirmuisen hauskaa, niin kuin sekin kun rakensin leegoista itselleni pitkän kärsän joka katkesi kesken tööttäilyn.

Uskomatonta, että kohta on vappu. Tänä vuonna mennään ilman naamareita ja lakkeja, serpentiineistä en oikein koskaan ole välittänytkään, eikä niitä nytkään tarvita. Ilmapallo ehkä lapselle, ja munkkia on jo, simaa ei tehty kun ei tähän hätään mistään saatu humalaa.

Seuraavaksi pariksi päiväksi on kuitenkin luvassa hyvin mekaanista hommaa, sivunumeroiden lisäilyä, url-osoitteiden tarkistelua, vuosilukuja, oikeinkirjoitusta. Samalla haaveilen tallirakennuksesta johon voi kattaa illallisen vieraille. Tarvitsen vain vanhan ranskalaisen maatilan ja englantia puhuvat vieraat.

27. huhtikuuta 2010

sadepäivänä





Aamupäivällä käytiin lapsen kanssa kirppiksellä, lapsi löysi itselleen oman hevosen, minä uudet helmet. Kotiin pyöräillessä saimme päällemme pari pisaraa, mutta ehdimme juuri ja juuri ennen kuin se alkoi toden teolla, koko päivän kestänyt vesi- ja räntäsade -- mikä ihana tekosyy!

Tälle päivälle suunniteltu kuistin kevätsiivous vaihtui puuhiin sisällä. Vedettiin päälle lämpimät villapaidat ja jalkaan villasukat, ja sadepäiväiltiin. Se oli niin mukavaa, että vaikka aurinko illalla alkoikin paistaa, minä halusin vain käpertyä sohvanpohjalle lukemaan. Yritän antautua egyptiläisen Alaa al-Aswanin paljonpuhutulle Yacoubian-talon tarinat -kirjalle, mutta jotenkin se ei vedä mukanaan -- ei niin kuin Lotta Månsson.

***

Lapsena paras ystäväni oli tummatukkainen ja huono-onninen ruotsalaisteini. Tutustuimme eräänä kesäpäivänä mummolassa, kun Ruotsissa lapsuutensa viettänyt serkkuni esitteli meidät toisillemme. Se, että pari vuotta vanhemman serkkuni mielestä olin vielä liian nuori astumaan Lotan maailmaan vain lisäsi halukkuuttani tutustua häneen tarkemmin.

Muutaman vuoden aikana luin läpi kaikki Lotta-kirjat, jotka kirjastosta löysin. Halusin päästä sisälle Lotan maailmaan. Minäkin tahdoin istua vanhan kesähuvilan pihalla kirsikkapuussa.

***

Haluaisin vieläkin. Vaikka Lotan viehätys varmasti olisikin jo kadonnut jos kirjoihin uudestaan tarttuisi (saisikohan noita jostain, ainakin ne ensimmäiset 12, noilla vanhoilla kansilla?), palaan nyt aikuisiälläkin kerta toisensa jälkeen muutamaan muuhun kirjaan, joiden päähenkilöt ovat teini-ikäisiä.

En tiedä miksi, ehkä tietynlainen ajatuksen puhtaus ja vilpittömyys viehättää minua, sillä luettuani Yacoubian-talon monimutkaisia ja seksintäytteisiä tarinoita parina iltana, tunnen taas tarvetta kaivaa esille kaksi lempikirjaani: Yann Martel'n upean Piin elämän, ja Hanif Kureishin Gabrielin lahjan.

Kummankaan viehätystä en osaa kiteyttää. En samaistu kirjojen päähenkilöihin niin kuin lapsena Lottaan, enkä välitä kummankaan kirjailijan muista teoksista erityisemmin. Nuo molemmat kirjat ovat kuitenkin niin kauniita, etten tiedä kumpaan ensin tarttuisin.

***

Luultavasti yritän sittenkin kahlata loppuun Yacoubian-talon tarinat, ihan sivistysmielessä, ehkä sen kiitos seisoo lopussa, se on kirjojen kanssa aina mahdollista. Mutta täytyykö kirja lukea loppuun vaikka siitä ei pitäisi?

Keskenjättämimen on minulle vaikeaa. Miten keskeneräisyyttä oppisi sietämään paremmin? Miten sitä yhtäkkiä vain osaisi sanoa, että luovutan, ei kiinnosta, alkaisi keskittyä niihin jotka ovat tärkeämpiä, siihen mistä tulee hyvä olo? Miten kaikesta, kirjojen lukemisestakin, on tullut näin suorittamista?

***

Huomaan, että matka kohti hitautta on monessakin suhteessa pidempi kuin voisi kuvitella. Tietyt asiat vain ovat niin päähän iskostuneita, ettei edes tajua miten keskittynyt on elämän suorittamiseen. Toisaalta, kun muutos tapahtuu pikku hiljaa, sen ehtii huomata.

Vähän aikaa sitten minulle soitettiin toisesta entisestä työpaikastani, siitä mukavammasta, ja kysyttiin ensi talveksi töihin. Kieltäytyessäni ajattelin vain, etten voi millään uskoa tunteneeni vielä puolitoista vuotta sitten tarvetta tehdä kahta työtä, vaikka minulla oli yhden ihmisen menot, ja vaikka stressitasoni oli pilvissä. Vaikka töihinmeno oli välillä niin vastenmielistä, että pidin silloin tällöin sairaspäiviä vain koska en yksinkertaisesti jaksanut mennä. Miten hölmöltä tuo nyt tuntuu! Miksi en vain kieltäytynyt töistä, edes toisesta? Mihin minä oikein kaikkia niitä töitä luulin tarvitsevani?

Tänään en ole tehnyt mitään tuottoisaa, en yhtään mitään. 
Se tuntuu hirveän hyvältä.

26. huhtikuuta 2010

sitä on ilmassa







Viis haravoinnista, pihalaatoituiksen irvistelystä, ikävistä opiskelutöistä, likaisesta kuistista ja kauppalistan suunnitteluista, nyt nautitaan keväästä! (Kyllä ne muut hommat kerkiää, ei ne siitä mihinkään karkaa -- tuo on nyt mun motto.)

(Ja tämä, tämä muistetaan nyt meillä, kirjoitetaan mieliin pysyvästi:
Turha tässä on parempia päiviä odotella, kyllä ne ovat tässä ja nyt.)

25. huhtikuuta 2010

lauantai oli karkkipäivä



 
Olen ollut nyt vaatteidenostolakossa kohta neljä kuukautta, enkä sinä aikana ole tuntenut erityisesti tarvetta ostaa mitään (ellei sitä yhtä kirppistunikaa, vahinko-ostosta, lasketa), kertaakaan ei ole edes tullut eteen tilannetta ettei vaatekaapista löytyisi päällepantavaa. Kevään edetessä kesävaatteet ovat kuitenkin olleet mielessä, olen haaveillut joistakin löysistä ja keveistä haaremihousun tyyppisistä sekä ilmavista tunikoista, mutta tyytynyt ajattelemaan, että ensi kesänä sitten -- jos nyt silloin vielä tunnen semmoisiin tarvetta.

Olin etsimässä kirjastosta Jämälangasta-kirjaa, joka ilokseni löytyikin, ja samalla vilkuilin käsityökirjojen osastoa päällisin puolin. Ja mitä ihanaa sattuikaan silmiini, ellei tuo mekko ja tunika -kirja, joka myös on ollut monessa blogissa esillä. Otin sen mukaan ihan katselemista varten, mutta kyllä varmaan täytyy alkaa kangaskasseja kaivelemaan esille, ja vanhoja käyttämättömiä vaatteita, ja ommella niistä pari tunikaa kesäksi. (Ajatella, ilman ostolakkoa olisin vain mennyt kauppaan ja ostanut kasan tunikoita...)

Pari muutakin hienoa kirjastolöytöä tein: Raija Puukon ekoaarrekirja Anna hyvän kiertää, jossa on toinen toistaan kauniimpia kierrätysaskarteluvinkkejä (olin katsonut kirjaa kirjakaupassa, mutten raskinut ostaa; kirjastosta en uskaltanut haaveillakaan sitä löytäväni) sekä poistomyyntitelineestä pari muutaman vuoden takaista kevät-Trendiä, joista toisesta bongasin -- uskokaa tai älkää -- erittäin helpon haaremihousujen ohjeen! Olo oli aivan kuin lapsena karkkikaupassa.

Kirjojen ja keittiökutomukseni parissa vierähtikin sitten muutama iltapäivän tunti. Tuon kesäkarkkihuivin langat (Novitan vanhaa Cottonellaa) löytyivät äitini jämälankakorista, ja tarkoitus on tehdä huivit sekä minulle (valkoisen pellavatakin pariksi) ja lapselle. Tuosta valkoisesta ajattelin kokeilla myös ranteenlämmittimiä, vaikka se värinä vähän arka onkin.

Tänään aurinkokin näyttää naamaansa, joten taidan ottaa keittiökutomukseni ja teekupin mukaan ja istua lämpimälle kuistille kutomaan. Suloista sunnuntaita kaikille!

24. huhtikuuta 2010

mitä kaapista löytyy



Meillä syödään hirveä usein samoja ruokia. Jos ei ole muistettu tai jaksettu käydä kaupassa, yksi vakio-mitä-kaapista-löytyy ruoistamme on kasviscurry (resepti alla, kuvat eivät liity asiaan mitenkään), jota meillä sitten syödäänkin pari-kolme kertaa kuussa. Se on hyvää ja helppoa, eikä siihen tarvita mitään erikoisia ruoka-aineita. Mutta vaihtelu tulisi tarpeeseen, joten ilahduin hurjasti Liivian laittamasta omasta mitä-kaapista-löytyy -reseptistään. Meillä kokeillaan sitä ehdottomasti!

Ja siitä sainkin idean: Olisipa mukava kuulla, mitä teillä muilla syödään kun kaappi ammottaa tyhjyyttään tai keittokirjojen resepteihin ei kertakaikkiaan tunnu löytyvän sopivia raaka-aineita. Heitänkin ilmoille haasteen: Mikä on sinun mitä-kaapista-löytyy -reseptisi? Olisitko valmis jakamaan sen? Jos olet, kirjoita siitä!

Ja sitten kun vielä muistaisi ne, se ajatus tuli mieleen seuraavana. Ne täytyisi kerätä talteen, vaikka erilliseen arkiruoka-reseptivihkoon. Tai sitten linkkilistaan tuohon sivun reunaan! Eli: Jos olet jo aiemmin postannut oman mitä-kaapista-löytyy -reseptisi, tai jos innostut tekemään sen nyt, niin vinkkaa minulle asiasta ja minä linkkaan sitten reseptiin sivupalkissa.

Toivottavasti mahdollisimma moni innostuu lähtemään tähän mukaan, niin että monet myös onnistuvat löytämään vaihtelua omiin arkiruokiinsa perusraaka-aineista valmistetuista konstailemattomista ruoista. Bon appetit! :)

***

Kasviscurry:
Kuullota öljyssä: 1 rkl raastettua tuoretta inkivääriä (tai 1 tl jauhettua), 3 rkl curryjauhetta, 2 tl paprikajauhetta ja maun mukaan chilijauhetta ja valkosipulia. Lisää sekaan pala purjoa tai sipulia, sekä 2 ohueksi viipaloitua porkkanaa. Kun purjo/sipuli on pehmennyt, lisää 3 dl vettä ja 3 paloiteltua perunaa.

Vaihtelun vuoksi pataan voi lisätä halutessaan muita vihanneksia, meillä sinne on päätynyt ainakin lanttua, kesäkurpitsaa ja kukkakaalta. Lanttu lisätään yhtä aikaa perunoiden kanssa, kesäkurpitsa ja kukkakaali n. 15 minuutin päästä perunoista. Kaikkiaan curryä haudutetaan noin puoli tuntia, jonka jälkeen lisätään 200 g pakastepussillinen herneitä tai herne-maissi-paprikaa sekä suolaa. Haudutetaan niin kauan että pakasteet ovat sulaneet, ja tarjoillaan sitten riisin kanssa.

22. huhtikuuta 2010







ja että se kiireen tuntu tulee siitä kun on niin paljon kesken. Vaikka haluaisi saada valmista, pitäisi opetella sietämään keskeneräisyyttä. Ja tekemään ja olemaan kiireettä.

(Lapsen synttärilahjaksi saamalla Titi-nalle -dvd:llä, joka muuten on ainoa häntä tällä hetkellä kiinnostava tv-ohjelma ja hyvä niin, on laulu jossa lauletaan aikuisten kiireistä ja siitä mitä pienet sydämet tarvitsevat. Minulla tulee siitä kyyneleet silmiin. Että sittenkin kaikkein tärkeintä, ja parasta, on lapsen nauru.)

Aamupyöräily läheiselle tallille, jo toisen kerran. Vaikka heppoja on riemukasta katsella ikkunasta tai kuvakirjasta, ja vaikka leluhepat ovat kivoja, läheltä katsottuna ne vetävät hiljaiseksi. Kovin lähelle ei uskalla mennä, minäkään en oikein tunne heppoja. Meitä katselemaan tullut pieni valkoinen näyttää lähtiessämme siltä kuin aikoisi ottaa päivänokoset auringossa. Minusta sillä on hurjan hyvä elämänfilosofia. Pellonreunalla pajut ovat pukeutuneet valkoiseen, mutta niitä ei jäädä kuvaamaan, pellolla pesitään. Kuuluu ainakin kuovi, muita en tunnista, minusta olisi mukava tunnistaa enemmänkin. Vai oliko se sittenkin kuikka, en ole varma.

Lapsi ei suostu tänään syömään mukisematta kuin hedelmiä. Minä yritän saada selvää miehen mummon vanhasta simareseptistä. En ole varma, mistä humalasta siinä puhutaan. Eipä silläkään kiire ole, näyttää valmistuvan viikossa, ja jos ei valmistu niin ei haittaa, mennään vaikka naapuriin simalle.

21. huhtikuuta 2010

jemmari




Mies on aamupäivän kotona, join aamukahvit terassilla, oli lämmintä mutta kauan en ehtinyt olla, on muka niin kiire johonkin koko ajan. Ihania aurinkoja on ollut, aamuisin ja päivisin ja iltaisin, meidän talossa on jo niin lämmintä kun ilta-aurinko paistaa sisään keittiön suurista ikkunoista, lapsikin voi juosta pitkin lattioita ja nautiskella elämästä ilman paksua toppausta pepun ympärillä.

On niin kiire koko ajan, hirveästi muka-tehtävää, tajusin hiljattain ettei kaikkea tätä romua voi millään muuttaa pois tästä talosta, eivätkä ne varmaan seuraavaan asuntoon mahtuisikaan, jos semmoinen jostain joskus löytyy, ellei se sitten ole yli sadan neliön ja siinä nyt ei meidän perhekoolla ole mitään järkeä. Tuntuu hurjalta luopua tästä jota olemme nyt muutaman vuoden hoitaneet, ja vaikeaa on luopua myös tavarasta jota kuvittelen joskus tarvitsevani, onko se sitten sitä että on tarpeettoman kiintynyt omistamaansa materiaan vai semmoista pula-ajan logiikkaa, että entä jos tarvitsee mutta sitä ei sitten olekaan eikä ole varaa ostaa uutta, ei ekonomisesti eikä ekologisesti.

Kirjoista on vaikeinta, viime kesänä yritin viedä kirjojani kirpputorille, parin sadan joukosta onnistuin löytämään kymmenkunta joista katsoin voivani luopua, kirjoja on meillä jokaisessa huoneessa, on hyllyillä ja pöydissä ja kaapeissa, on luettuja ja lukemattomia, mutta kuka niistäkin sanoo minkä haluaa sitten eläkeiässä vielä omistaa, tai vaikka viiden vuoden päästä, että voi palata kirjan ja oman menneisyyden tunnelmiin.

Siksi aloitan lehdistä, revin leikkeitä talteen, sisustus omaan taskukansioonsa josta aion ne myöhemmin liimata ihan oikeaan kansioon mutta sitä ei tule koskaan tapahtumaan, muotikuviin tiks-tiks reiät rei'ittimellä ja suuren kansioon joka paisuu vuosi vuodelta, ruokareseptit omaan keittokirjaani jonka logiikkaa kukaan muu ei ymmärrä, sen Italia- ja jälkiruoka-osiot ovat jo täynnä, joudun ehkä laittamaan italialaiset Ranskaan.

Mutta on lehtiä joista joutuisi repimään talteen melkein jokaisen sivun, samalla tavalla kuin on vaatteita jotka vain näyttävät ihanalta hengarissa vaikka eivät päällä, mutta näyttävät niin ihanilta ettei niitä voi antaa eteenpäin, kankaanhan voisi käyttää vaikka joskus johonkin muuhun, mutta sitäkään ei tule koskaan tapahtumaan. Tai ehkä sitten, kun on toimiva ompelukone, alakerran rikkinäisen ja painavan ja tilaavievän Singerin mukaan ottaminen ei ainakaan ole kovin realistista.

Ei ole ompelukonetta, mutta on kaksi silitysrautaa, toisella voi silittää isoja asioita ja toisella pieniä, jälkimmäisessä lukee materiaaleittain mitä silityslämpötilaa on syytä käyttää, ja se on ihan hyvä tämmöiselle suurpiirteiselle kodinhoitajalle. Ja onko nämä nyt sitten pieniä vai isoja asioita, sitä en osaa sanoa, ja onko tuolla nyt väliäkään, näitä minä päivät mietin ja puuhaa on muka niin paljon että on kiirettä, mistä se kiireen tuntu oikein tulee ja se että on niin hirveän paljon asioita kesken?

Ja sitten viikon oivallus, oikeastaan tajusin sen jo maanantaina, on hyvä aloittaa viikko ymmärryksellä. Ilman opiskelua tämä kotona oleminen olisi ihan lasten leikkiä.

19. huhtikuuta 2010




Lapsena ylpeilin sillä, että muistin kaikkien sisarusteni (3) syntymäpäivät tarkalleen. Se tuntui tärkeältä, vaikka minua vanhimpana ärsyttikin usein se, että meitä oli "niin monta" ja talossa pyöri pikkuisia. Nykyään sisarukset tuntuvat maailman tärkeimmiltä kaikkina päivinä, ei vain silloin kun täyttävät vuosia.

Tänään entinen maailman suurisilmäisin pikkutyttö (jonka lapsenvahtina toimimisen sijasta valitsin kerran mieluummin hommakseni koko talon imuroimisen), maailman suurin muumifani (jonka nauhoittamia videoita lapseni katseleen nykyään mummolassa), teini-spice girls-poppari (jonka entiset cd-levyt majailevat hyllyssämme satunnaisia ysärinostalgiatrippejä varten) ja nykyinen maailman parhaat siskot -kategoriaan kuuluva yläkuvan nuori nainen ottaa yhden askeleen lähemmäksi kohti 27-vuoden ikää, jolloin fyysinen vanheneminen tutkimusten mukaan vasta virallisesti alkaa.

Koska emme pääse paikanpäälle onnittelemaan, kukkatervehdykset, karkit ja halit tulevat tässä kuvien muodossa. Onnea, sisko, nauti vapaapäivästä ja nuoruudesta!

18. huhtikuuta 2010

vanha Raahe









Kaikista mieluiten asuisin länsi-rannikolla jossain vanhassa porvarikaupungissa. Sen lisäksi että rakastan merta, lumoudun kerta kerran jälkeen niiden vanhoista puutaloalueista. Kun kävelee mukulakivikaduilla tai kuulee rahinan jalkojensa alla kapealla hiekkajalkakäytävällä voi kuvitella ja tuntea ympärillään historian.

Kuvat ovat eiliseltä aamukävelyltä parin korttelin alueelta. Vanha Raahe on täynnä ihania yllätyksiä, talot ovat sekä asuinkäytössä että yritysten ja yhdistysten toimitiloina, nurkan takaa ja sisäpihoille kurkistellessa voi löytää mitä vain taimitarhoista vanhoihin traktoreihin ja auringonvalossa aamukahvitteleviin asukkaisiin. Joka kadulla tuntuu olevan kirpputori, osa niin suuria että niissä saa koko päivän kulumaan. Puhumattakaan siitä kiehtovan näköisestä antikvariaatista, joka ei koskaan tunnu olevan auki silloin kun sinne haluaisin päästä kurkistamaan!

Voisin helposti viettää päivän tai kaksikin vain kierrellen ja katsellen noita upeita taloja; vaikka osa on päässyt rapistumaan, se jotenkin vain lisää historian tuntua ja tuo mukaan vähän rappioromantiikkaa. Toisaalta tuntuu lupaavalta, että olen nähnyt vanhasta Raahesta vasta pienen pienen osan. Löytöjä ja ihasteltavaa riittää vielä monelle aamukävelylle.

16. huhtikuuta 2010

maailma lapsen silmin








Mummolassa. Hätäostoksia marketista juuri ennen iltayhdeksää, muumikeksejä ja muita mummon herkkuja, leegoilla leikkiä ja tornien rakentelua, kirjojen lukemista, keinumista pihakeinussa, naapurin koirien silittelyä, äitivuoren päällä kiipeilyä, ratsastusta, tanssia, laulua, ja sitten väsähtäneen touhuajan pitkän pitkät päiväunet.

Naapurien pihoilla näyttää olevan valtavat kasat lunta, vanhempieni pihalla ei yhtään. Isä on tainnut auttaa kevättä.

14. huhtikuuta 2010




Aamulla kun herään aurinko tekee kuvioita sängylle ja kasvoilleni, näen itseni jalkalampun varjostimesta, katselen heijastusta pitkään, mietin kehoani, sen kaikkia osia, miten ne ovat muuttuneet. En jaksa nousta hakemaan kameraa, katselen peilikuvaa ja tallennan sen mieleeni.

Kahvia keittäessäni huomaan pihatiellä kaksi hahmoa, yhden tumman ja yhden vaaleanpunaisen. Vedän legginsien ja neuletakin päälle parkan ja jalkaan kengät, menen mukaan. Hyvin tarkenee.

Jalkahoidossa ajattelen kesävarpaita ja luen lehtiä joita en koskaan muuten lue, Cosmopolitanin kirja-arvostelussa on mukavan kuuloista pehmeää hömppää, mutta tietenkään en kirjoita nimiä muistiin. Jalkahoitaja yrittää keskustella lakoista, minä en halua puhua vaan rentoutua, enkä minä lakoista mitään tiedä, meillä ei enää katsota aamuisin uutisia. Kirjastossa en muista enää kirjojen nimiä, toinen kertoi Shakespeare-tutkijasta ja toinen oli ruotsalainen.

Juon kahvia kupista jonka kyljessä surraan särkynyttä sydäntä, ostin sen joskus opiskeluaikoina kun minulla oli sydän rikki, ja haaveilen lastenhuoneen sisustamisesta, siitä että olisi oma koti ja rajattomasti aikaa, rahaa ja ideoita, tai että edes olisi ohi tämä väliaikaisuus, kun ei mitään isoja ratkaisuja kannata tehdä. Opettelen olemaan istumatta jalkojeni päällä, en tiennyt että se on näin vaikeaa.

Huomenna lähdetään pariksi päiväksi mummolaan, lista lapsen mukaan otettavista tavaroista on elämän mittainen.

13. huhtikuuta 2010




Kevät tuntuu. On niin lämmintä.
(Huonoa hiuspäivää ei voi enää pelastaa pipolla.)

Kävelyllä haaveilen kesästä, matkoista, talosta jonka katto pitäisi uusia. (Onneksi muutamme pian, muuten saattaisin ostaa sen.)

Kotona kaappiin unohtuneita suklaamunia ja tätä.