29 January 2011

a no-coffee day


Aamulla en keitäkään kahvia, harjaa hiuksia ja hampaita, kuluta puolta tuntia vaatteiden valitsemiseen, vaihtele, peilaile, juokse sitten kiireellä tapaamiseen niin kuin olin aikonut, niin kuin minulle aina käy. Sen sijaan että näkisin hänet kaupungilla ja menisimme katsomaan valokuvanäyttelyä jonka olen niin kaivannut nähdä, laitan Riikalle viestin ja perun tapaamisen, olen kipeänä.

Mies on pukenut lapselle päälle eiliset vaatteet, housuissa on tahroja, etkö näe että housut ovat likaiset, hän vastaa ettei arvellut sen haittaavan koska ne olivat likaiset jo eilen illalla, eivätkö ne tosiaan näe tai ymmärrä? Lastaan pyykkikoneen, oli valmiiksi mielessä millaista pyykkiä seuraavaksi, en halua että mies pesee väärät pyykit, juuri kun olen aikeissa etsiä sopivaa pyykkiainetta ja laittaa koneen käyntiin joudunkin etsimään muuta: missä se lähin vati oikein on?
Pakko pysähtyä. Sairaana ollessa on pakko pysähtyä ja yrittää olla olematta oma kontrollifriikki itsensä. On pakko istua alas ja tajuta, että maailma ei kaadu jos pesee väärät pyykit tai lapsen housuissa on tahra. Että maailma ei kaatuisi niistä minään muunakaan päivänä.

Lapsi järjestää tanssiesityksen, sitten sanoo että äiti kiikkaa äiti kiikkaa, oikein polkee jalkaa ja vääntää naamaa ruttuun kun sanotaan että ei kun isi. Ymmärtää lopulta, jotenkin, ei erota vielä mieltä kehosta, ymmärtää ettei äiti voi, sillä on paha mieli. Minä nuokun ja minulla on paha mieli kun en voi nyt vastata lapsen toiveisiin, en jaksa ottaa täysin sydämin osaa tanssiesitykseen, en kiikata. Ja siitä että mies joutuu tekemään kaiken yksin, että minä vaan makaan.

Lastaan sohvan viereen tarvikkeet, en kahvia vaikka niin tekisi mieli koska tiedän mitä sen juomisesta seuraisi, lastaan muut tarvikkeet ja ison mukin miehen aamutuimaan lähikaupasta kipaisemaa keltaista, niin kuin aina lapsena piti olla, tämä on näitä kaupunkiasumisen etuja, on lähikauppa, kestää viisi minuuttia. Luen Judith Levinen kirjaa Not Buying It jonka viimeinkin löysin kirjastosta, olin päättänyt että en osta sitä, kirjoittajan äänensävy ärsyttää mutta siinä on mielenkiintoisia asioita ja oivalluksia, toivon toivomasta päästyäni että ääni kellossa muuttuu edes viime metreillä. Lapsi ja mies menevät yhdessä päiväunille.

Luen Amanda Blake Soulen kirjaa nautiskellen, sen kertojaäänestä pidän, kirjoitan asioita muistiin, jos kirja olisi oma se täyttyisi pikku merkinnöistä. Otan malliksi yhden vanhan huopuneen villaimun ja kudon niitä lisää. Välillä olen vaan, ajattelen puutarhoita, merta, rantoja, luovuutta, kuluttamista, olemista, sitä että illalla pitäisi saunavuorolla pestä eilen likoon laitettu kamalan likainen matto, että jos minä en pysty niin miten mies tekee sen yksin.

Sitten tajuan, että kyllä minäkin sen yksin pystyisin jos olisi pakko. Niin se vain menee. Ja sitten tajuan, että juuri tämä on se sairastamisen juttu. Että pitää opetella olemaan hiljaa, olemaan ajattelematta pakkoja, olemaan tuntematta huonoa omaatuntoa siitä kun ei koko ajan tee.

Milloin sinä olet viimeksi pysähtynyt
ilman että olisi ollut pakko?

12 comments:

Merja said...

Enpä muista juuri pysähdyksiä. Yleensä sitä tekemistä aina on, ompelua ja sellaista. Voisi kyllä joskus ihan vaan laiskotella. Illalla on sellaista aikaa kun lapset on menneet nukkumaan, mutta sitten on itsellä jo väsy. Ei jaksa oikein edes lukea.

Mutta ota sinä nyt kuitenkin iisisti, kun sairaskin olet! Kyllä se mies pärjää..

Ilona said...

Hyvää pohdintaa. Ja pysähdys, hyvä, vaikka tietysti sitä toivoisi, että osaisi pysähtyä ilman pakkoakin.

Minusta oli muuten hassua tiistaina, kun sanoit "joki", kun puhuit Tammerkoskesta, että "joen sillä puolella". Tuli pysähdys minulle: tosiaan, et ole kovin kauaa vielä täällä asunut, kun et sanonut "kosken sillä puolella". Ja toinen pysähdys: se tosiaan on vain joki.

Solen said...

Välillä havahdun siihen, että poen huonoa omaatuntoa, siitä etten tee mitään. Sehän on aivan järjetöntä, koska on luonnollista olla välillä tekemättä mitään ja vain olla. Liian harvoin pysähdyn, usein se on minullakin pakon edessä ja silloinkin vain vaivoin.
Muistan kun nuorena saatoin lukea vain koko päivän, siis ihan luin kirjaimellisesti koko päivän, eikä teettänyt edes vaikeuksia, ja ilman mitään omantunnontuskia. Nytten olen muka liian kiireinen lukemaan. Argh, milloin tämä on muka mennyt näin kiireiseksi, että ei ehdi tekemään sitä mitä rakastaa?! Kiitos tästä herätyksestä. Maanantaina menen kirjastoon. Piste.

Satu said...

Hieno teksti, kiitos. Äiti-ihmisen on niin vaikea pysähtyä noin vain, kun aina mennään ja touhutaan ja tarvitaan ja tuu äiti kattomaan jne...Se jää päälle se vauhti ja tekeminen. Kurjaa, että vain tauti pysäyttää, niin se varmaan useimmiten minullakin. Nyt olen ollut niin väsynyt, töistä, että parina iltana olen vain hyytynyt, jättänyt kaiken tekemättä, ei ole pystynyt. Se on tuntunut pysähtymiseltä, mutta kehon pakottamalta kuitenkin. Haluaisin pysähtyä viikoksi, pesiytyä kotikoloon, olla ja keskittyä niihin, mitkä tärkeitä.

Parane pian, mutta lähde hitaasti liikkeelle!

Liivia said...

Mikä kiinnostava valokuvanäyttely on meneillään?

Ostin joitain vuosia sitten tuon saman kirjan, mutta olin jotenkin pettynyt ja möin kirppiksellä pois. Johtui varmaan siitä, että englantini on niin heikko etten saanut kirjasta paljoa irti. Kuvapuoli oli erityinen pettymys, niitähän ei juuri ollut.

Riikka said...

Toivottavasti vointi on jo parempi! Näyttely oli hyvä (Liivia: Maailman ihanin tyttö TR1:ssä) ja siellä oli toinenkin pienempi, joka sai mut itseasiassa kyyneliin oman elämän viimeaikaisten kokemusten vuoksi. Eli kannattaa kyllä mennä katsomaan.

Pysähtyminen on vaikeaa. Mutta en minäkään joskus tajua että eikö ne miehet oikeasti näe noita juttuja?? Meillä mies aina jättää lasten vaatteet tuolille odottamaan seuraavaa päivää vaikka ne olis ihan täynnä ruokatahroja. Viikkaa ne siihen oikein vaikka pitäis vaan heittaa pyykkikoriin;)

Liivia said...

Ai se! Olinkin jo unohtanut...mutta mikä on TR1? Miten voin olla näin pihalla...

Sinne pitää päästä.

Riikka said...

No se onkin omituisen niminen paikka, siis Finlaysonilla, samassa kuin se Rupriikki. Piti oikein googlettaa mistä tuo nimi TR1 tulee. Tehdasrakennukset on aikanaan nimetty noin (TR1, TR2 jne).

Liivia said...

Kiitos Riikka.

Mirva said...

Merja, hyvinhän tuo on kyllä pärjännyt, sitä vain jotenkin... no, kuvittelee olevansa korvaamaton! ;) Iltaisin mulla on kyllä vähän sama juttu, mutta yritän aina tehdä edes jotain omaa kivaa, yleensä kutoa tai lukea, joskus jopa katsoa jonkun leffan. Meillä onneksi nukutaan aamuisin suhteellisen pitkään, niin uskaltaa vähän valvoakin.

Ilona, tosiaan, koskeksi kai sitä pitäisi puhutella, mutta kun se minusta näyttää niin joelta, semmoiselta leppoisalta ja hitaalta. Jos ihmisen rakennelmat otettaisiin pois ja se pääsisi jylläämään itsekseen, saattaisin kyetä koskeksikin sanomaan...

Solen, toivottavasti kävit kirjastossa, löysit hyviä, ja uppouduit niihin! Lukeminen on kyllä niitä harvoja helppoja tapoja "kadottaa itsensä" arjesta ja tekemisestä pidemmiksikin hetkiksi.

Satu, niin minäkin haluaisin. Mutta jotenkin arki on niin täynnä touhotusta. Välillä muistan ettei lapsen kanssa kotona mitään ole pakko, voidaan tehdä omassa tahdissa mitä halutaan, mutta sitten rutiinit voittaa taas. Mitenhän oppisi muistamaan?

Liivia, Riikka näköjään ehtikin vastaamaan näyttelykysymyksiin. Sinne on kyllä päästävä! Tuon kirjan kuvallinen anti on tosiaan yllättävän ankeaa, mutta sanojen puolelta mulle ainakin löytyi hienoja vinkkejä heti alusta pitäen. Tuota ei varmaan ole käännetty suomeksi, ehkä pitäisi kääntää ja tarjota sitten kustantajille. :)

Riikka, anteeksi vielä kun en päässytkään, kiva että kävit katsomassa näyttelyn kuitenkin yksin ja nautit siitä! Munkin pitää mennä vielä kunhan tästä tervehdyn. Nyt A:kin on kovassa kuumeessa, liekö samaa tautia vai jotain muuta.

Laura said...

Minulla on sama kuin Solenilla. Poden huonoa omaatuntoa, jos en tee päivän aikana "oikeastaan mitään". Ihan kuin se olisi joku hyvän ihmisen/vaimon/äidin mittari. Tekeminen ja tehtyjen asioiden lista. Nyt raskaana ollessa sitä on välillä pysähtynyt ihan vaan olemaan, kun liikkuminen on tehnyt kipeää. On ollut mukava loikoilla sohvalla ja olla. Mutta mutta. Siihenkin on itseasiassa pitänyt ottaa kudin käteen, että tulee samalla "tehtyä jotain hyödyllistä". Pitäisi itsenikin opetella aitoa olemista ilman syyllisyyden tunnetta. Olen näköjään minäkin suoritusyhteiskunnan tuotos.

Mirva said...

Laura, minulla on useimmiten ihan sama juttu. Ihmeellistä miten se tekeminen on meihin niin iskostunut, että siitä pitää aivan opettelemalla opetella pois.