20 January 2011

snow and the city



 



Tykkään: tästä kaupungista näin, lumisena, luntapöllyävänä, lumen alla piilottelevana, lunta tekosyynä käyttävänä, lumiomenoita oksilleen kasvattavana, valkoisena valoisana.

En tykkää: siitä kun joskus hermostun kun asiat eivät menekään niin kuin olen suunnitellut. Niin kuin tämän iltapäivän pulkkaretki jota ei nyt tulekaan, ei semmoisena kuin suunniteltiin, semmoisena että on seuraakin, kun lapsi suostui päiväunille vasta nyt, herää silloin kun toisilla on illallisaika.

Sitku-äiti suuttui: piirretään sitku oot nukkunu, luetaan sitku oot nukkunu, mennään ulos sitku oot nukkunu, sitä ja tätä sitku. Eihän se niin tietenkään tuon ikäisen kanssa mene, kyllä minä sen tiedän, uni ei tule jos ei ole tullakseen, muskariin herääminenkö sen sotkee, viime torstai oli samanlainen. Lopulta hän itse -- kyllä, se on se ikä nyt -- meni sänkyyn, ja äiti viereen hyräilemään ja silittämään. Uni tuli, eikä äiti ole vielä päättänyt mitä tehdään sitku.

Voidaan vaikka leikkiä majassa, siellä on aurinkoista.
Tykkään molemmista, majasta ja auringosta.

11 comments:

himalainen said...

Kiva maja ja suloiset verhot, iloiset.

Mulla on ollut aina vähän pelko myös tuosta sitkuäidistä, vieläkin vaikka lapset isoja, eri asioita vain.... kun on päivällä tullut oltua sitkuäiti, tulee iltaisin kurja mieli tai sydänyöllä kun herää, eikä saa unta ja muistaa päivän sitkut.

Mutta jos yleensä kuitenkin yrittää parhaansa, yrittää olla sellainen riittävän hyvä, tässä ja nyt, toivottavasti se riittää.

Ja sitten huomaa just jotain tuollaista, että voi leikkiä majassa kuten teillä, tuosta vain yllättäin tai lähden pojan kanssa kauppaan tai laitetaan ruokaa, nyt tässä yhdessä, ne on hyviä asioita ne.

Tampere on ihana lumikaupunki sinun kuvissa, tykkään kovasti. Oltiin marraskuussa siellä ja nyt tunnistan jotain paikkoja sinun kuvista, kivaa :)

Kivoja hetkiä sinulle tyttösen kanssa.

Meillä on vieläkin kuusi ;-) ehkä tämä joulun jatkaminen alkaa jo kallistua enemmän laiskuuden puolelle...

Liivia said...

Tykkään näistä kuvista kyllä, mutten lumipeitteisestä Tampereesta. Tuos on muuten meidän pysäkki!

Mirva said...

Liivia, meidän kans!

himalainen, niin, kyllä pitää olla itselleen sillä tavalla armollinen, että hoksaa ettei äitikään voi olla aivan tasaisen varma, tismalleen samanlainen, joka hetki. Mulla vaan on välillä näitä sitku-hetkiä, joista tunnen sitten huonoa omaatuntoa, vaikka tiedän että semmoista se äitiys nyt vaan on, ainakin minun kohdalla. Onneksi on myös niitä majoja kumminkin, ja enimmäkseen tietysti niitä. Heti aloin ajatella, että olisipa lapsi jo niin iso että osaisi auttaa ruoanlaitossa muutenkin kuin kivikeittoa tekemällä siinä vieressä, olisi kiva kokkailla yhdessä kun kokkailustakin tykkään.

Kirjailijatar said...

Niin tuttu tuo sitku-sana. Olen monta kertaa käyttänyt ja perästä päin harmitellut. Mukavaa loppuviikkoa teille!

Solen said...

Hauskaan paikkaan päässyt verhot :)

Majat on kivoja. Ja aurinko varsinkin!

Mirva said...

Kirjailijatar: Pahintahan sitku-sanassa onkin juuri se, kun tunnin päästä tajuaa millainen oli...

Solen, ne on olleet monessa muussakin paikassa, mutta tuon pöydän äären ne kyllä istuvat kuin nakutettu -- on näköjään kerääntynyt keltaista ja oranssia neidin pöydälle. :)

Merja said...

Mirva, kommentoit mekosta blogissani. Laita sähköpostia jos kiinnostaa.. maksusta voidaan sopia.

Niina said...

Minäkin olen sitku-äiti aivan liian usein,se on ärsyttävää.. Harmittelu tulee perästä päin,mutta sillä hetkellä sitä ei vain tajua tai muista. Tai sitten ei vain yksinkertaisesti jaksa.. Mutta toivottavasti olen muutakin kuin sitkuäiti,ainakin kovasti yritän:) Nyt pitää mennä,lapsi pyytää "kouluun" mukaan!

Mirva said...

Merja, laittaisin postia (haluaisin tosiaan sen mekon!), mutta meidän koneelle ei ole asennettu Outlookia joten en saa profiilistasi auki sähköpostiosoitettasi. Yritän toisella koneella vielä myöhemmin, toivottavasti mekko ei ehdi mennä!

Niina, niin minäkin olen. Mutta ehkä se vain kuuluu äitiyteen, ei kai kukaan voi olla semmoinen superäiti joka koko ajan jaksaa? Tai mistä minä tiedän, mutta ainakin minä olen lakannut yrittämästä ja ajattelemasta, että pitäisi olla. Tänä aamuna on siitä omituinen tilanne, että lapsi ei oikein halua tehdä muuta kuin kiikkua ja kuunnella musiikkia, vaikka äiti yrittää ehdotella kaikkea. Onkohan pieni tulossa kipeäksi?

hippityttö said...

Kiva maja:)

Mirva said...

Niin meistäkin! :)