10 February 2011






Nämäkin minä halusin teille kertoa.

Eilen huomasin että joulukranssi roikkuu vieläkin keittiössä. Jouluverhot on myös, kun ovat minusta niin kauniit että olisi sääli taas laittaa vuodeksi pakettiin ja ottaa esille muutamaksi viikoksi vuodesta. Olohuoneessa meillä on iso rumanvihreä matkalaukku joka pitäisi viedä siskolle, on se pitänyt viedä, ihan oikeasti, sunnuntainakin lähdettiin viemään, perillä vasta huomattiin että laukku jäi kotiin. Ei sillä kiire ole, siitä on tullut osa meidän sisustusta, ei siskokaan sitä eilen edes huomannut kun kävi.

Joskus meilläkin syödään saarioisten äitien ruokaa, vaikka jos ollaan menty muskariin torstaiaamuna ja muskarin jälkeen lapsi tahtookin jäädä myös kerhoon leikkimään autoilla eikä yhtään askartelemaan vaikka äidistä se olisi mukavaa, kerhossa on niin paljon autoja että voi ihme! Silloin pitää kotimatkalla joskus käydä hakemassa kylmähyllystä laatikkoa, ahmia se lounaaksi ja yrittää olla ajattelematta mitä siinä on.
 
Ja kyllä meilläkin joskus tiputaan tuolilta kun yritetään kiivetä pöydälle taikasauvomaan ystävänpäivätaikasauvalla joka on tehty kerhon ja saarioistenäitilounaan jälkeen kotona, tiputaan ja sitten itketään ja halitellaan ja pusutellaan pipi pois, kun ei kukaan äiti voi vahtia joka sekunti sitä mitä toinen tekee, eikä kukaan lapsi heti opi ymmärtämään miksi pöydälle ei oikein kannattaisi kiivetä.

Ja jos ei ole pipiä, niin meillä saa vaikka laittaa levittää kaikki tyynyt lattialle jos ei ole vieraita, ja vetää perässä koiraa, sanoa sille että "tule nyt, koira, mennään!" ja vetää sitä perässä niin ettei jalat pysy alla, niin että äiti voi sitten juoda kahvia vieressä ja katsella ja miettiä, että mistäköhän tuokin on opittu, tulenytmennään-kiskominen.

Sitä minä vaan, että tärkein asia mitä äitiys on minulle opettanut. Tai vaikka kaksi.
Että ei pidä olla ehdoton, on niin paljon tilanteita, niiden mukana on hyvä opetella elämään.
Eikä pidä kuvitella että jossakin maailmassa olisi olemassa joku täydellinen äiti jollainen minunkin pitäisi olla.

Tai vaikka kolmaskin. Että kun osaisi olla vaan, olla semmoinen kun on, ja unohtaa menneet yhtä nopeasti kuin lapsi, ja suunnata kaiken tarmonsa seuraavaan. Näitä minä vain ajattelin, ja halusin teillekin kertoa.

4 comments:

Olina said...

(Tykkään tästä tekstinä niin kovin! Sinulla on kyky kirjoittaa sillätavalla hengästyttävää ja kiihtyvää tekstiä, jota ahmii, ja sitten on ihan pökerryksissä lopussa. Oih!)

Meillä poika opettelee kovaa kyytiä puhumaan. Eräs hänellä jo pitkään olleista ilmaisuista on "nytti". Meni hetki, ennen kuin tajusin, että se on "nyt heti". Joo, mistä lie opittu.

Ja kiitos tuosta edellisen kirjoituksen "tunnustuksesta", että teilläkin saa aamulla katsoa tunnin lastenohjelmia. Ja syödä samalla. Meillä on joka aamuinen traditio kaksi muumi-jaksoa. Ehtii kahvitella ja laittaa ripsiväriä. Ja miten paljon siitäkin osaan ottaa huono-äiti-kompleksia.

Mirva said...

Olina, mullakin on ollut kompleksi tai monta tosta tv:n katsomisesta. Mutta olen myös huomannut, että lapsi oppii sieltä asioita, aivan oikeita asioita.

Meilläkin katsotaan Muumeja. Eilen oltiin menossa bussille, kun nähtiin setä jolla oli ongelmia auton kanssa. Lapsi sanoi, että voi sentään. :)

Ja toisaalta, minä ainakin ajattelen niin, että kun saan sen aamuhetkeni, jaksan sitten olla läsnä. Se on minullekin tärkeä hetki, ja minusta on tärkeää myös se, että äiti on hyvissä sielunvoimissa.

unisukka said...

Olina sen sanoikin, mahtava teksti! Tulipa ihan liikutuksen kyynel silmään. Kiitos :)

Mirva said...

unisukka, kiva kun tavoitin sinut näillä sanoilla. :)