28 June 2011

Ollaan




 





oltu lapsen kanssa viikko mummolassa lomalla.

luettu monta kirjaa, luin loppuun upean Toscanan auringon alla ja yhden toisen kirjan joka oli ihan kivasti kirjoitettu ja jonka lopun oikeastaan arvasin ja jota en varmaan kahden kuukauden päästä muista lukeneeni ja se ei haittaa mitään, ei kaiken tarvitse aina olla niin merkityksellistä ja suurta.

bongattu kylpeviä lintuja merellä, järvellä ja kukkapenkissä, ainakin joutsenpariskunta, lokkeja, tiiroja ja fasaani, kylvetty auringossa ja uitu sateessa itsekin, nukahdettu iltaisin mustarastaan lauluun, juhannuksena kuunneltu sitä miehen kanssa melkein koko yö, istuttu puutarhatuoleissa ja puhuttu kaiket maat läpi ja taivaatkin, ajateltu että juuri näin kuuluu keskikesän mennä.

ostettu kirppikseltä villaisia ensi talvelle, etuajassako, ihania lasten neuleita ja aikuisten villasukkahousut että melkein jo odottaa talvea, ja leppispankki hajonneen hipon tilalle, ja suolasirotin, ja alihinnoiteltuja arabioita, huomioitu että oltuani niin kauan ostamatta vaatteita itselleni en vieläkään, puoli vuotta lakon loppumisen jälkeen, osaa niitä edes kaupoissa ja kirppiksillä vilkuilla ellen varta vasten jotain mene etsimään.

ajettu aika monta kilometriä, kuunneltu autossa PMMP:n Puuhevosta, nähty ainakin yhtä monta sukulaista, niin kuin pohjoiseen matkustaessa kuuluu, saatu kilo raparperiä, keitetty huomisen helteiselle ajomatkalle raikasta mehua.

aika väsyneitä, loman lopussa ollaan aina, onko se sitten hyvän loman merkki vai kiltteyden.

26 June 2011

a thousand things








Kuvat kertokoot teille tuhat asiaa, sanani olkoot salaisuuksieni kätkö.

23 June 2011

leikkimökki ja moni muu






En luokittelisi itseäni puutarhaihmiseksi, mutta en kyllä betoni-ihmiseksikään. Ajattelen, että eniten kaipaan varmaankin omaa pihaa, sitä että voi huoletta katkaista syreenistä oksan tai pari maljakkoon, poimia villiintyneet kesäkukat juhannukseksi keittiön pöydälle, kerätä rikkaruohot salaattiin portaiden pielestä. Että voi juoda aamukahvinsa kuistilla lintuja kuunnellen, välittämättä siitä onko hiukset hyvin tai vaatteet nurinkurin päällä, kävellä sitten kasteisella nurmella ja tuntea kostea multa varpaidensa alla. Että saa sen ilon, kun huomaa ensimmäisen kukan omenapuussa tai näkee voikukkapellon muuttuvan muutamassa yössä apilapelloksi, ja voi sanoa: pitäisi taas leikata ruoho, tekisitkö sinä sen? Ja elää siinä vastaleikatun ruohon tuoksussa loppupäivän. Että voi rakentaa sinne tänne salaisia piilopaikkoja joista kukaan ei tiedä, lapsen leikkipaikkoja, majoja, kulkea ihan ikiomia polkuja.

***

Kun Frances Mayes (Toscanan auringon alla) sanoo näin:

"Siitä lähtien kun aloin viettää kesäni Cortonassa olen ollut ihmeissäni ja iloissani siitä miten kotoiseksi oloni tunnen. Eikä vain että tuntisin oloni kotoiseksi vaan on kuin olisin palannut alkuperäiseen tietoon kodista.

Sade piiskaa rypäleitä. Luonto: mikä on kypsää, huuhtooko vesi koko kujan pois, milloin perunat nostetaan, paljonko ojassa on vettä? Yhteydet varhaisiin vuosiin löytyvät. ... Nämä ylitsevuotavat päivätkö sen tekevät? Näen unta että äiti huuhtoo minun hiukseni vadillisella sadevettä.

Makea aika, ylenpalttiset päivät, ylösnousu aamunkoitteessa. ... Olla täysin valveilla kun taivas värittyy ruusuraitaisen korallin punaiseksi ja usvaharsoja ajelehtii poikki laakson ja villit kanarialinnut livertävät. Ennen Georgiassa isä ja minä nousimme aina auringon noustessa ja menimme rannalle kävelemään. Kotona San Fransiscossa herätyskello herättää minut aamulla seitsemältä, tai koulukuljetus joka tööttää merkiksi alakerran tytölle, tai kierrätyslasin keräysauton sirpaleputouksen helinä. Minä rakastan kaupunkia, enkä koskaan ole tuntenut niissä oloani kotoisaksi.

Kun tulin isommaksi omaksuin Etelän päähänpinttymän paikoista, ja paikka voi olla minulle eräällä tavalla oman itseni jatke. Jos olen punasavea ja mustaa jokivettä ja valkoista hiekkaa ja sammalta, se tuntuu minusta täysin luonnolliselta.

Lähikosketus. Se tunne kun koskettaa maata niin kuin Eeva kosketti ennen kuin mikään erotti häntä siitä", tiedän tismalleen mitä kirjoittaja tarkoittaa. Ajattelen viimeistä lausetta lämmöllä kun makaan tuulisen rannan hiekalla, se saattaa olla kosteaa, ehkä, en huomaa sitä, olen hiekkaa.

***

Mutta kirjoittaessani noita lauseita ylös muistikirjaani muistaakseni ne istuin äitini keittiön pöydän ääressä, kuuntelin ikkunoiden läpi sisään tulevaa lintujen laulua ja riemunkiljahduksia. Lapsi löysi itse takapihalta leikkimökin jonka äitini ja isäni olivat taas muuttaneet leikkimökiksi häntä varten; häntä, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt leikkimökkiä. Ajattelin, että meidän on pakko rakentaa hänelle sellainen, ajattelin öitä jotka lapsena nukuimme ystävien kanssa minun leikkimökissäni, sitä suurta kiipeilymäntyä mökin vieressä, sitä jolta saattoi kiivetä mökin katolle mikä oli kiellettyä, ajattelin että onni on oma piha.

20 June 2011

salainen pahe




Istun tähän sohvalle ja alan kirjoittaa tätä tarinaa, se kertokoon tavallaan riippuvuudesta, pohtikoon sitä miksi tämä on hyvä ja tuo on paha, tai toisinpäin; alan kirjoittaa tätä tarinaa kaikessa hiljaisuudessa, salaa, kun ketään ei ole kuulemassa sormieni tasaista ääntä näppäimillä, näkemässä minua ruuduntuijottajana.

Nämä ovat hiljaisia ääniä, sellaisia ettei niiden kuvittelisi häiritsevän ketään, näppäimet, tietokoneen tasainen humina, satunnainen kulaus kahvikupistani, mutta ymmärrän tietysti, että eri äänet ja asiat häiritsevät eri ihmisiä, niinhän se on, minä ison perheen kasvattina osaan edelleen keskittyä lukemaan vaikka joku soittaisi rumpuja viereisessä huoneessa, vaikka ei kukaan kyllä soita, enää. Joku toinen ei ehkä osaisi, mutta minä osaan, minun lapsuudenkodistani ei puuttunut ääntä, neljä lasta joista jokainen musisoi ja kuunteli musiikkia, leikki äänekkäästi, tappeli keskenään, valitti vanhemmille, paiskoi ovia, kerran veli hakkasi oveani vasaralla kun en päästänyt häntä huoneeseeni, taisi olla ehkä viiden vanha tai seitsemän. Ja sitten oli keittiön radio, se oli päällä oikeastaan koko ajan, ja tietysti tv, iltaisin vähintään, lapset katsoivat pikkukakkosen ja muumit, minä teini-ikäinen L.A. Beatiä josta myöhemmin tuli Suomessakin Beverly Hills 90210, veljeni kaikki urheilut yhdessä isän kanssa, vanhemmat uutiset ja ajankohtaisohjelmat, en muista että olisivat katsoneet mitään sarjoja paitsi Dallasia jota minä en saanut, mutta saattoivathan ne katsoakin, salaa sitten kun me lapset olimme nukkumassa.

Tiedän että tuollaisessa metelissä eläneelle voi olla vaikeaa kuunnella hiljaisuuden ääniä, pieniä hiljaisia tasaisia ilman variaatiota tai resonansseja, tasaista naputusta tai tasaista hiljaisuutta tai kellon tikitystä, oli minullekin ennen, nyt olen oppinut kaipaamaan tätä. Kun vanhempani tulevat kylään kuluu kaksitoista tuntia ja sitten pitäisi saada nyt ainakin vähintään uutiset, näkyykö tuosta telkkariohjelmat, kysyy isäni toiveikkaana kun näkee lapsen huoneen nurkassa ikivanhan matkatv:n johon on kytketty vhs- ja dvd-laitteet, ei näy. Yritämme vakuuttaa ettei meillä kuule radiosta Ylen kanavia mutta isä löytää yhden, kieltämättä emme ole kokeilleet puoleen vuoteen. Oi radion onnea ja autuutta, se on melkein yhtä hyvä kuin näköradio, sieltä tulee uutiset ja urheilut tunnin välein ja sekavia puhuvia setiä ja tätejä ja musiikkia josta kukaan ei oikeastaan erityisemmin pidä mutta sieltä se nyt vaan tulee, radiosta, ja sitä kuunnellaan kun ei muuta voida, ei nimittäin kuule enää vaikkapa toisten puhetta. Ei moneen päivään, kun Yle on löytynyt, sitä täytyy kuunnella.

Yhtenä aamuna, yhtenä maanantaiaamuna, kun minä istun hetkeksi sohvalle ja näpäytän netin auki eikä kukaan ole laittanut radiota päälle niin että voimme vielä toistaiseksi kuulla toisemme, olkoon se vaikkapa tämä aamu jona etsin yliopiston kirjaston nettisivuilta erästä teoreettista opusta, tarkalleen ottaen Antonio Gramscin vankilapäiväkirjoja englanniksi sillä tarvitsisin sitä hiukan, pientä vilkaisua varten vain, graduani varten, saan kuulla diagnoosini. Ette kuulleet tätä minulta, täällä, ettehän, jos lupaatte ettette kerro lukeneenne sitä netistä, voinen kertoa sen: olen nettiriippuvainen. Se tarkoittaa sitä, että jokaisella vapaalla liikenevällä hiljaisella hetkellä käyn silloin tällöin netissä, tekemässä ties mitä, luultavasti jotain melko hyödytöntä, kuten vaikkapa tarkistamassa etukäteen löytyykö tarvitsemaani kirjaa yliopiston kirjastosta jotta vältän turhan reissun sinne, tai etsimässä kodinkonehuoltoliikettä josta ehkä voisi saada imuriimme uuden letkun hajonneen tilalle, tai kurkkaamassa joko vihreät ovat nimenneet ministerinsä, tai vasemmisto.

Minun uutiseni ovat hiljaisia, sillä luen ne. Minun musiikkini on harvoin epämiellyttävää, sillä valitsen sen itse Spotifystä. Minun ajankohtaisohjelmani ovat niitä, joita katsellaan tai luetaan silloin kun se itselle parhaiten sopii, joista katsellaan ja luetaan ne jotka itseä eniten kiinnostavat, ei niitä jotka sattuvat tulemaan vaikkeivät oikein kiinnostaisikaan tai niitä, joita varten on keskeytettävä elämä, koska ne tulevat juuri nyt. En oikein näe tässä ongelmaa, päin vastoin, nautin siitä ettei mikään huuda koko meidän elämämme taustalla, että ehdimme kuulla mitä lapsi puhuu, mitä hän toivoo meidän kanssaan tekevän, mitä sanomme toinen toisellemme, että ehdimme tehdä asioita yhdessä. Mutta ongelma tietysti on, on oltava, se alkaa ännällä ja jatkuu etti, ja sieltä voi ettiä tarvihtemaansa tietua sillon ko sitä tarttee. Siinä ei voi olla mitään hyvää, eihän, että voi hallita omaa aikaansa eikä antautua hallittavaksi ulkopuolelta, se on paha, sen on oltava salainen pahe ja jos se ei ole salainen, se on riippuvuus.

Sormien tasainen liike näppäimistöllä keskeytyy, ajatukseni katkeaa, en muista aioinko sanoa vielä jotakin, ehkä en, jos aioin ja muistan sen jälkeen päin voin tietysti aina lisätä sen. Kun näppäimistö on hiljaa, koko asunto humisee hiljaisuutta, jotakin se voisi ehkä häiritä, jonkun pitäisi kääntää päälle vaikka radio, minun ei, pidän tästä, siitä että ajatustauot ovat äänettömiä eivätkä jonkun toisen päälle puhumia, mietin joko meteliriippuvuus on virallinen diagnoosi myös.

19 June 2011

tällä viikolla







- olen kulkenut kotikaupungissani turistina, kiertänyt ostoskeskuksia, metsäpolkuja, järvien rantoja, toreja
- olen ostanut omituisimmat housut jotka olen koskaan nähnyt, kasvanut niihin melkein kiinni kun ovat niin mukavat, ja maton jonka väristä en olisi arvannut valitsevani
- lapsi on rakentanut ankanpesiä metsäpoluille, puistoihin ja kotipihalle oksista, kivistä, ruohosta, havunneulasista, kävyistä, kaikesta mitä saatavilla on, saatuaan mummolta ostosreissulla (kielletyn) ankan
- olen ylittänyt korkeanpaikankammoni ja kiivennyt Pyynikin näkötornin ylätasanteelle tarkastelemaan kaupunkia toisesta näkökulmasta, se huikaisi
- olen käyttänyt vapaan aamuni pyykin pesuun ensi viikon matkaa varten sekä veljeni mielenkiintoisen gradun lukemiseen, se käsittelee ilmastonmuutoksen visuaalista esittämistä mediassa ja tapauskohtaisesti eräässä dokumenttielokuvassa
- olen ollut onnellinen tästä ajasta, lapsesta, ankasta, tulevasta matkasta, siitä että kaikki on nyt niin hyvin

15 June 2011

äidin tyttö





Vieraat sanovat aina minun olevan äitini näköinen, en osaa arvioida itse, ehkä olenkin, äitini on nuorena ollut niin kaunis tyttö, hääkuvissa ruusut hiuksissaan lumoava. Luonteeltani ja pinttymiltäni olen kyllä hänen tyttönsä, molemmat olemme lyhytpinnaisia tunteidemme patoajia, järjestelmällisiä sillä tavalla joka ajaa muut samaan katon alle eksyneet hulluuteen.

Eilen vanhempani tulivat kylään, tänä aamuna ajattelin että on varmaan vaikea katsoa itseään peiliin, huomata että toruu toista semmoisesta mitä on itse tehnyt koko elämän, mistä on aina joutunut torutuksi, ojennetuksi. Kaksitoista tuntia se kesti (ja niistä kahdeksan nukuttiin), että se ensimmäinen ja ihan odotettu (sillä en muista tapaamiskertaa jolla hän ei sitä olisi jossain välissä sanonut) "pitäisiköhän sun olla vähän [kiltimpi, kiitollisempi, hiljempaa, kauniimpi, fiksumpi...] ettei käy niin että se [mies] tekee Elmerit ja lähtee kävelemään" tuli. En jaksa enää edes välittää, ajattelin vain että pata kattilaa soimaa.

Millainenhan minun tytöstäni tulee? Minun kuvani, vai isänsä, vai oma itsensä? Ajattelen aina, että jälkimmäiseen pitäisi pyrkiä; oman tempperamentin säilymiseen, itseluottamukseen, itsetuntemukseen, vahvaan minuuteen.

(Oletteko muuten huomanneet, että kirjakaupoista ei juuri löydy Näin kasvatat vahvan tytön -tyyppisiä kirjoja, poikia koskevia kyllä? Ajatellaanko edelleen, että tytöt, ne nyt vaan tulee siinä sivussa? Ja ettei ne tarvi itseluottamusta tai vahvuutta?)

13 June 2011





Eilinen ukkosen jälkeinen ilta-aurinko vaihtui aamuksi tuuleen ja sateeseen, helteestä valittaneet valittavat tänään kylmästä ja vedestä. Minä en, pidän vedestä, silloinkin kun se tulee taivaalta, lapsi puolestaan rakastaa lätäköitä ja rännien pirskeitä. Niissäkin on tänään kastauduttu, enimmäkseen vietetty kotipäivää, tehty palapelejä, luettu kirjoja, katsottu vanhoja Mikki Hiiriä netistä. Lapsi laittaa nyt koko ajan ruokaa, huutelee syömään. Mitä on tarjolla? "Perunaa, pottumuusia, makkaraa, salaattia, oravan siemeniä!" Jälkimmäiset katoavat ensimmäisenä lautaselta kun oikean ruoan kera tarjoillaan hellepäivien herkun, tomaatti-parmesansalaatin, jämät.

Asunto on vieläkin trooppinen, on helppo kuvitella itsensä Toskanan aurinkoon johon matkustan pieniksi hetkiksi kun lapsi touhuaa itsekseen. Juon viimeiset inkivääri-jääteet, olen niistä lasillisista kiitollinen, seuraavilla helteillä teen sitä litrakaupalla. Tänään kuitenkin sopeudutaan sadepäivään, keitetään suklaakiisseliä jälkiruoaksi, ehkä vähän iltapalaksikin. Huomenna saapuu odotettuja, mieluisia vieraita, lapsi on suunnitellut koko päivän mitä tekee mummon kanssa.

Uni tulee hiipien, varkain, mutta avaan vielä ikkunan, kuuntelen sadetta, palaan Toskanaan.

***
Tomaatti-parmesansalaatti kolmelle

Revi puoli punttia huuhdeltua rucolaa salaattikulhon pohjalle. Lohko neljä tomaattia, kukin kahdeksaan osaan, ja laita kulhoon, ripottele päälle vähän suolaa ja jätä hetkeksi lepäämään. Silppua parhaaksi näkemälläsi tavalla kesäsipulia, mielellään myös sen vihreää vartta, salaatin joukkoon. Raasta päälle parmesania. Paahda kourallinen pinjansiemeniä pannulla, ripottele lämpinä salaatin päälle. Tarjoile heti.

Inkiväärijäätee

Hauduta litra inkivääriteetä. Kun tee on vielä kuumaa, sekoita joukkoon 4-5 rkl sokeria ja puolikkaan sitruunan tai limen mehu. Jäähdytä, ensin hellalla tms, sitten jääkaapissa niin että tee on todella kylmää. Lisää jääpaloja ennen tarjoilua.

12 June 2011

helleviikko









Helle on hellinyt, vaan kyllä nyt alkaa jo riittää. Pesen vielä pari koneellista pyykkiä ulos kuivumaan ennen ukkosten tuloa, vaihdan sänkyyn raikkaat lakanat siinä toivossa että ensi yönä ei tarvitse hikoilla. Kirjoitan ostoslistaan: hellehattu, maksimekko, tuuletin.

8 June 2011


Teemme pieniä matkoja tässä kaupungissa, puistoihin, jäätelökioskeille, taloille, rannoille, semmoisille joissa emme ole ennen käyneet. On kesä, on lämpö, ei tarvitse nyt mennä merta edemmäs kalaan, olemme vielä turisteja omassa kaupungissamme. Emme edes tiedä kaikkia jonne voisimme mennä, parhaat paikat löytyvät paikallisten puheista, sen tietää jokainen joskus matkustellut, missä ovat ne tämän kaupungin parhaat, me kysymme. Tiedätkö sinä?

Kirjastosta lainaan mielikuvitusmatkoja Eurooppaan; Rivieralle, Pariisiin, pienelle saarelle jossakin merellä, historialliseen Englantiin. Ensimmäisenä lähden Frances Mayesin mukana Toscanaan, ostan hänen kanssaan sieltä kesäkodin kunnostettavaksi, päivittelen italialaista elämäntyyliä, en ymmärrä miten ei ole tullut vielä käytyä, siellä on aivan ihanaa.

En jaksa laittaa ruokaa tällä helteellä, yritän huijata lapsen syömään pussiruokaa sanomalla sitä italialaisten herkuksi, ei mene läpi, mutta suomalaiset tomaatit maistuvat. 
Ajattelen että olen kuin Kirsi Kunnas, minäkin haluaisin kirjoittaa vain puista, maata niiden varjossa ja juurtua.