15 June 2011

äidin tyttö





Vieraat sanovat aina minun olevan äitini näköinen, en osaa arvioida itse, ehkä olenkin, äitini on nuorena ollut niin kaunis tyttö, hääkuvissa ruusut hiuksissaan lumoava. Luonteeltani ja pinttymiltäni olen kyllä hänen tyttönsä, molemmat olemme lyhytpinnaisia tunteidemme patoajia, järjestelmällisiä sillä tavalla joka ajaa muut samaan katon alle eksyneet hulluuteen.

Eilen vanhempani tulivat kylään, tänä aamuna ajattelin että on varmaan vaikea katsoa itseään peiliin, huomata että toruu toista semmoisesta mitä on itse tehnyt koko elämän, mistä on aina joutunut torutuksi, ojennetuksi. Kaksitoista tuntia se kesti (ja niistä kahdeksan nukuttiin), että se ensimmäinen ja ihan odotettu (sillä en muista tapaamiskertaa jolla hän ei sitä olisi jossain välissä sanonut) "pitäisiköhän sun olla vähän [kiltimpi, kiitollisempi, hiljempaa, kauniimpi, fiksumpi...] ettei käy niin että se [mies] tekee Elmerit ja lähtee kävelemään" tuli. En jaksa enää edes välittää, ajattelin vain että pata kattilaa soimaa.

Millainenhan minun tytöstäni tulee? Minun kuvani, vai isänsä, vai oma itsensä? Ajattelen aina, että jälkimmäiseen pitäisi pyrkiä; oman tempperamentin säilymiseen, itseluottamukseen, itsetuntemukseen, vahvaan minuuteen.

(Oletteko muuten huomanneet, että kirjakaupoista ei juuri löydy Näin kasvatat vahvan tytön -tyyppisiä kirjoja, poikia koskevia kyllä? Ajatellaanko edelleen, että tytöt, ne nyt vaan tulee siinä sivussa? Ja ettei ne tarvi itseluottamusta tai vahvuutta?)

7 comments:

piilomaja said...

Tunnistin tässä nyt jotakin äitini ja minun suhteesta. Hänen odotettu lauseensa ei ole tuo, ei edes tuon sisältöinen mutta hänellä on myös se tietty mikä tulee aina. Aina.
Ja silloin ajattelen myös patoja ja kattiloita, niiden mustuneita kylkiä.

Meidän välimme ovat hyvät mutta olen aina ollut isän tyttö. Isän kanssa on aina vain saanut olla, ei ole tarvinnut odottaa koska se sanoo "sen". Ei se tarkoita että hän olisi silti hyväksynyt kaiken mitä teen jne. mutta hänen tapansa ilmaista asioita käy paremmin yksiin omani kanssa. Hän on tahdikkaampi, jos niin voi sanoa.

Mutta kaikesta huolimatta (tai sen takia??): voin ilokseni kuvailla suhdetta äitiini hyväksi. Olen vaan joutunut sanomaan hänelle monesti: miksi sanot minulle noin? Kenellekään muulle et sanoisi. Ja hän on yhtä monta kertaa vastannut; no kai siksi kun olet niin läheinen...

Mirva said...

Minulla on ihan sama juttu: äiti on yksi parhaista ystävistäni. Ehkä siksi hän voikin sanoa noin? Isä oli läheisempi nuorena, se joka aina puolusti, jonka kanssa sai vaan olla, mutta myöhemmin olen jotenkin kasvanut katsomaan häntäkin äidin tai vaimon näkökulmasta, ajatellut häntä toisellakin tavalla.

Minä taidan myös olla joissakin suhteissa tahdikkaampi kuin äitini. Eilen juuri sanoivat, että minun pitäisi vaatia enemmän jos kerran jotakin tiettyä asiaa haluan, mutta en oikein ole semmoinen vaatija, enemmän niin että toivoisin toisten ymmärtävän hienovaraisuutta ja kohteliasta pyyntöä tai vihjausta.

Anna said...

Mäkin tunnistin tästä äitisuhteeni. Mutta meillä on käynyt niin, että tyttösen synnyttyä ärsyynnyn äitiin helposti. En haluaisi hänen sanovan tyttöselle samoja asioita, joita on sanonut minulle. Eilenkin sanoin, ettet saa sanoa hänelle noin. Mutta äitini vastasi, että sanonpa vaan.

Kyllä me äidit olemme aikamoisia.

Solen said...

Viime aikoina minusta on tuntunut, että olemme äitini kanssa lähentyneet, vaikka olen aina ollut isän tyttö. Kerran äiti sanoikin minulle, että hän ei joskus osaa ollenkaan lukea minua, niin kuin ei välillä isäänikään.
Onneksi äidilläni ei ole "sitä" lausetta.
Tuli mieleen tästä tekstistä Frendien Monica ja hänen äitinsä :)

Mirva said...

Anna, kyllä, ehdottomasti. Ärsyyntymisen määrä on lisääntynyt eksponentiaalisesti lapsen synnyttyä. Erityisesti nyt, kun lapsi on uhmaiässä, harmittaa kun äiti kumoaa kaiken sanomani ja ohjeeni (lapsen kuulleen) että "ei kai se nyt haittaa jos tämän kerran..." Ja kunpa siihen riittäisikin vastaukseksi, että haittaa, mutta kun tuo lause käytännössä tarkoittaa sitä, että äiti saa sen ei haittaa -tahtonsa läpi, ja lapsi oppii että minua ei tarvitse totella tai kuunnella...

Solen, heh, luulen että olen hyvin samankaltainen ihminen kuin Monica, koska olet ehkä ennenkin kommentoinut samaa jostain ihan muusta, äiteihin liittymättömästä asiasta... :) Minäkin olen nyt aikuisiällä lähentynyt äidin kanssa, nuorempana en tullut hänen kanssaan toimeen tätä vähääkään -- joku näissä äiti-tytärsuhteissa vain on vaikeaa.

Riikka said...

Eikö sellaisia kirjoja ole oikeasti? En ole kiinnittänyt huomiota kun itse olen hakenut/lukenut niitä poikakirjoja. Jos näin on niin se on suuri puute.

Ihan vaan ulkonäköön liittyen, aina kun olen tyttösi tavannut, olen ajatellut että minusta hän on aivan isänsä näköinen.

Mirva said...

Riikka, minusta tarjolla on paljon enemmän nimenomaan poikien kasvattamiseen liittyviä kirjoja, ja muutenkin poikien "ahdinko" nyky-yhteiskunnassa on jotenkin kovasti pinnalla vaikka tytöt varmasti kokevat ahdistusta myös. Moni sanoo tosiaan, että A on isänsä näköinen!