20 June 2011

salainen pahe




Istun tähän sohvalle ja alan kirjoittaa tätä tarinaa, se kertokoon tavallaan riippuvuudesta, pohtikoon sitä miksi tämä on hyvä ja tuo on paha, tai toisinpäin; alan kirjoittaa tätä tarinaa kaikessa hiljaisuudessa, salaa, kun ketään ei ole kuulemassa sormieni tasaista ääntä näppäimillä, näkemässä minua ruuduntuijottajana.

Nämä ovat hiljaisia ääniä, sellaisia ettei niiden kuvittelisi häiritsevän ketään, näppäimet, tietokoneen tasainen humina, satunnainen kulaus kahvikupistani, mutta ymmärrän tietysti, että eri äänet ja asiat häiritsevät eri ihmisiä, niinhän se on, minä ison perheen kasvattina osaan edelleen keskittyä lukemaan vaikka joku soittaisi rumpuja viereisessä huoneessa, vaikka ei kukaan kyllä soita, enää. Joku toinen ei ehkä osaisi, mutta minä osaan, minun lapsuudenkodistani ei puuttunut ääntä, neljä lasta joista jokainen musisoi ja kuunteli musiikkia, leikki äänekkäästi, tappeli keskenään, valitti vanhemmille, paiskoi ovia, kerran veli hakkasi oveani vasaralla kun en päästänyt häntä huoneeseeni, taisi olla ehkä viiden vanha tai seitsemän. Ja sitten oli keittiön radio, se oli päällä oikeastaan koko ajan, ja tietysti tv, iltaisin vähintään, lapset katsoivat pikkukakkosen ja muumit, minä teini-ikäinen L.A. Beatiä josta myöhemmin tuli Suomessakin Beverly Hills 90210, veljeni kaikki urheilut yhdessä isän kanssa, vanhemmat uutiset ja ajankohtaisohjelmat, en muista että olisivat katsoneet mitään sarjoja paitsi Dallasia jota minä en saanut, mutta saattoivathan ne katsoakin, salaa sitten kun me lapset olimme nukkumassa.

Tiedän että tuollaisessa metelissä eläneelle voi olla vaikeaa kuunnella hiljaisuuden ääniä, pieniä hiljaisia tasaisia ilman variaatiota tai resonansseja, tasaista naputusta tai tasaista hiljaisuutta tai kellon tikitystä, oli minullekin ennen, nyt olen oppinut kaipaamaan tätä. Kun vanhempani tulevat kylään kuluu kaksitoista tuntia ja sitten pitäisi saada nyt ainakin vähintään uutiset, näkyykö tuosta telkkariohjelmat, kysyy isäni toiveikkaana kun näkee lapsen huoneen nurkassa ikivanhan matkatv:n johon on kytketty vhs- ja dvd-laitteet, ei näy. Yritämme vakuuttaa ettei meillä kuule radiosta Ylen kanavia mutta isä löytää yhden, kieltämättä emme ole kokeilleet puoleen vuoteen. Oi radion onnea ja autuutta, se on melkein yhtä hyvä kuin näköradio, sieltä tulee uutiset ja urheilut tunnin välein ja sekavia puhuvia setiä ja tätejä ja musiikkia josta kukaan ei oikeastaan erityisemmin pidä mutta sieltä se nyt vaan tulee, radiosta, ja sitä kuunnellaan kun ei muuta voida, ei nimittäin kuule enää vaikkapa toisten puhetta. Ei moneen päivään, kun Yle on löytynyt, sitä täytyy kuunnella.

Yhtenä aamuna, yhtenä maanantaiaamuna, kun minä istun hetkeksi sohvalle ja näpäytän netin auki eikä kukaan ole laittanut radiota päälle niin että voimme vielä toistaiseksi kuulla toisemme, olkoon se vaikkapa tämä aamu jona etsin yliopiston kirjaston nettisivuilta erästä teoreettista opusta, tarkalleen ottaen Antonio Gramscin vankilapäiväkirjoja englanniksi sillä tarvitsisin sitä hiukan, pientä vilkaisua varten vain, graduani varten, saan kuulla diagnoosini. Ette kuulleet tätä minulta, täällä, ettehän, jos lupaatte ettette kerro lukeneenne sitä netistä, voinen kertoa sen: olen nettiriippuvainen. Se tarkoittaa sitä, että jokaisella vapaalla liikenevällä hiljaisella hetkellä käyn silloin tällöin netissä, tekemässä ties mitä, luultavasti jotain melko hyödytöntä, kuten vaikkapa tarkistamassa etukäteen löytyykö tarvitsemaani kirjaa yliopiston kirjastosta jotta vältän turhan reissun sinne, tai etsimässä kodinkonehuoltoliikettä josta ehkä voisi saada imuriimme uuden letkun hajonneen tilalle, tai kurkkaamassa joko vihreät ovat nimenneet ministerinsä, tai vasemmisto.

Minun uutiseni ovat hiljaisia, sillä luen ne. Minun musiikkini on harvoin epämiellyttävää, sillä valitsen sen itse Spotifystä. Minun ajankohtaisohjelmani ovat niitä, joita katsellaan tai luetaan silloin kun se itselle parhaiten sopii, joista katsellaan ja luetaan ne jotka itseä eniten kiinnostavat, ei niitä jotka sattuvat tulemaan vaikkeivät oikein kiinnostaisikaan tai niitä, joita varten on keskeytettävä elämä, koska ne tulevat juuri nyt. En oikein näe tässä ongelmaa, päin vastoin, nautin siitä ettei mikään huuda koko meidän elämämme taustalla, että ehdimme kuulla mitä lapsi puhuu, mitä hän toivoo meidän kanssaan tekevän, mitä sanomme toinen toisellemme, että ehdimme tehdä asioita yhdessä. Mutta ongelma tietysti on, on oltava, se alkaa ännällä ja jatkuu etti, ja sieltä voi ettiä tarvihtemaansa tietua sillon ko sitä tarttee. Siinä ei voi olla mitään hyvää, eihän, että voi hallita omaa aikaansa eikä antautua hallittavaksi ulkopuolelta, se on paha, sen on oltava salainen pahe ja jos se ei ole salainen, se on riippuvuus.

Sormien tasainen liike näppäimistöllä keskeytyy, ajatukseni katkeaa, en muista aioinko sanoa vielä jotakin, ehkä en, jos aioin ja muistan sen jälkeen päin voin tietysti aina lisätä sen. Kun näppäimistö on hiljaa, koko asunto humisee hiljaisuutta, jotakin se voisi ehkä häiritä, jonkun pitäisi kääntää päälle vaikka radio, minun ei, pidän tästä, siitä että ajatustauot ovat äänettömiä eivätkä jonkun toisen päälle puhumia, mietin joko meteliriippuvuus on virallinen diagnoosi myös.

6 comments:

piilomaja said...

No voi perhana, kukaan ei ole kommentoinut mitään, luulin että pääsen lukemaan mielenkiintoisia juttuja.
Ihmiset ovat kai poissa, lomalla...

Mutta tuosta asiasta:
mieheni vanhempien koti on sellainen (on kuulemma aina ollut) että siellä on joka huoneessa radio auki eri kanavalla, että siellä on radio kylpyhuoneessakin, että niiden lisäksi voi olla kaksi tv:tä eri kanavaa näyttämässä.
Tuo kaikki anoppini vuoksi - appi ei kuulemma välittäisi mutta on oppinut sulkemaan korvansa.

Minä olen kodissani kasvanut siihen että kun tulee uutiset (ja säätiedotus;-)) niin ollaan aika hyshys. Huomaan että haluan itsekin nykyään seurata uutiset suht tarkkaan, muttei se johdu kai siitä mitä olen lapsena "oppinut".
MEillä soi silloin lapsena usein musiikki, todella usein, ja milloin ei soinut levy niin isä soitti huuliharppua ja "lauloi". Siinä oli toisinaan kestämistä mutta kyllä minä kestin, se oli aika hauskaa myös.

Mutta tietokone...minä tulen aamulla alakertaan ja aivan ensimmäiseksi avaan tietokoneen.
Se on auki koko päivän. Teen juuri tuota että tulen välillä katsomaan tätä, tekemään tuota.

Mutta huomaan myös että mulla on päivisin tv usein auki vaikken katso sitä ollenkaan. Siitä olen oikeasti hiukan huolissani. Siis tajuan kyllä että voisin sen sulkea mutta se etten oikein "osaa' huolestuttaa.
Istun puolilta päivin ehkä katsomaan uutiset, voi olla etten jää edes koko ajaksi, menen pois ja tv yksin puhuu.

Mirva said...

Violet, itsekin olen ollut viime aikoina aika vähillä kommenteilla liikkeessä, joten sitä varmaan heijastelee hiljaisuus täälläkin... Meilläkin oli ennen tv päällä päivät pitkät, nykyään ei enää koska tv:tä ei enää ole, ja se on kyllä ollut aika helpottavaa ja yllättävän helppo päätös ylipäätään. Musiikkia kyllä kuunnellaan meilläkin, mutta se valitaan itse netistä tai levyiltä. Mutta tietokone -- ne avataan ensimmäisenä aamulla, ja usein kaksikin tietokonetta on koko päivän päällä. Pidän siitä ajankäytön joustavuudesta, jonka netti suo; että voi valita itse, milloin ja mitä tietoa etsii.

annika. said...

Olen miettinyt tätä nettiasiaa myös, ja pelännyt liikaa, että myöntäisin olevani riippuvainen. Mutta kai minä olen. Netti vähentää sitä aikaa, jonka voisin käyttää kirjojen ja lehtien lukemiseen. Luen kovin vähän nykyään, sen sijaan käytän netissä aikaa tunteja. Toisaalta pidän tärkeänä sosiaalisten suhteiden ylläpitoa netissä, mutta toisaalta paljon aikaa kuluu myös johonkin ihan turhaan. Ja siihen, että tarkistaa sähköpostin/facebookin/blogit monta kertaa, usein turhaankin, kun ei ole mitään uutta tullut.

Haluaisin siitä eroon, mutta en tiedä, miten yhdistäisin spontaanin tiedonhakumahdollisuuden ja sen, että EN jäisi sitten tiedon löydettyäni roikkumaan ja kuluttamaan aikaa. Tuntuu, että elämä menee sillä tavalla liian nopeasti ohitse.

Mirva said...

annika, hei, minulla oli jäänyt kommenttisi huomaamatta -- todellinen nettiaddikti siis! :) On totta että netti vie aikaa monelta muulta mitä voisi senkin aikaa tehdä kun on netissä, mutta samoin käytän kyllä nettiä myös sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen. Ja toisaalta, minä en käytä aikaani esimerkiksi tv:n katseluun, joten en jotenkin osaa pitää nettiä niin pahana aikasyöppönä kuin se ehkä onkin... Miksi netin selailu olisi hukattua aikaa, ja vaikkapa kirjan lukeminen hyvin käytettyä? Onko kyse siitä, että meille on iskostettu päähän se, että netissä hengailu on turhuutta kun taas kirjan lukeminen on viisautta?

annika. said...

Hyviä kysymyksiä. Niin, en tiedä. Kirjat ovat kulttuuria, netti ei.. Mutta toisaalta jos katselen netissä blogien kauniita valokuvia ja osallistun keskusteluihin, niin onko se jotenkin vähemmän arvokkaampaa. Hm.

Mirva said...

Annika, juuri tuota minäkin mietin. Minusta nettikin on kulttuuria, ja netissä on tarjolla myös sitä korkeakulttuuria, jollaiseksi vaikkapa kirjat mielletään. Luulen, että netti on vielä niin uusi asia, että se mielletään turmelevaksi ja pahaksi niin kuin näköradiokin aikoinaan.