6 June 2011

samasta puusta



Olen ihan hirmuisen kiitollinen siitä, että olen löytänyt tästä kaupungista ystäviä joilla on samanikäisiä lapsia ja joiden kanssa tehdä suunnitelmia retkistä, piknikeistä, puistoilusta, leikkipaikoista, tavata ja puhua, antaa lasten touhuta.

On hyvä nähdä lapsensa toisten samanikäisten rinnalla, ei pitäisi verrata tietenkään mutta sen tekee silti, ajattelee että miksi toinen on tuollainen ja oma tämänlainen, osaanko minä oikein. Tyttäreni, tuo lapsenkenkäinen Indiana Jones, reipas ja rohkea, toimelias ja vikkelä, kovapäinen ja päättäväinen. Niin luottavainenko, että uskaltaa karata näkyvistä, aiheuttaa minulle vääristymän sydämessä ja pysähtyneen hengityksen, onko se sitä että hän uskoo niin kovasti äidin rakkauteen, vai onko tuo sittenkin pieni kurittomuuden pilkahdus silmäkulmassa? Olenko tehnyt jotakin väärin, tänään ainakin tein, malttia pitäisi kasvaa omaan päähänkin, puupää, tämmöinen se on ollut aina.

Mies sanoo että ollaan samasta puusta veistetyt, joku toinen ehkä että eipä ole kauas pudonnut, olen kiitollinen omasta pienestä Risto Reippaastani, tutkijasta ja seikkailijasta, mutta joskus pieni ääni minussa sanoo, että helpompaakin voisi olla, että olen tehnyt nämä asiat jotenkin väärällä tavalla varmasti, enkö huomioi tarpeeksi, piiloudunko äitinä jonkin roolin taakse, miten voisimme molemmat kasvaa, kasvaa yhteen ja erillään.

5 comments:

piilomaja said...

Mua on äitiyteni varrella ärsyttänyt aina toisinaan se kun kaikki sanovat että ei ei, kyllä sinä olet "paras äiti lapsellesi" tai "riittää kun on kyllin hyvä" ja ne kaikki muut virret.
Ymmärrän kyllä miksi ne sanotaan ja mihin ne perustuvat. Silti joskus tuntuu: mistä te sen tiedätte, ehkä olen kerta kaikkisen surkea äiti, ehkä lasteni elämä olisi helpompaa ja omani myös ellei heillä olisi minua ja minulla heitä, ehkä monet ongelmat olisi vältetty jos olisin tehnyt toisin jne.

Minusta tuo kaikki ON SAATAVA sanoa ja ajatella ilman että siihen joku aina röyhkäisee sanomaan ne virret jotka mainitsin.

Minusta myös on hyvä nähdä lapsensa toisen rinnalla. VErtailua tapahtuu tahtoi tai ei. JOskus se tuo niin ihaniakin ajatuksia, ei suinkaan vain sitä että miksi se on tuollainen, miksi tämä ei suju jne. joita kyllä niitäkin on tullut, en voi kieltää.

Kovastikin paljon helpompaa voisi olla, olisi voinut olla. Olen siitä aivan vakuuttunut.
Olen silti edelleen aika optimistinen;-)

Mirva said...

piilomaja, tuo tunne nimenomaan, että ei ole paras mahdollinen äiti, eikä aina tiedä onko riittävän hyväkään. Olen aika tempperamenttinen ja impulsiivinen, lapsen kanssa pitäisi olla rauhallinen ja pitkämielinen, joskus onnistun olemaan mutta kyllä oikea luonto paljastuu lastenkin seurassa joskus, ei sille mitään voi.

Ja siis kyllähän lasta vertaillaan koko ajan: neuvolassa mitataan ja kokeillaan onko taidot kehittyneet niin kuin sen ikäisellä kuuluu -- sitten äidit pakottavat alta kaksivuotiaansa kotona väsäämään palapelejä joista nämä eivät ole tippaakaan kiinnostuneita, ettei vain neuvolassa luultaisi huonoksi kasvattajaksi kun lapsi ei osaa tehdä palapeliä. Itse mietin usein, olenko laiska äiti kun mieluummin istun lapsen kanssa lattialla tekemässä palapeliä toisen perään kuin leikin piilosta tai jahtaamisleikkejä joita hän toivoo, niin tai näin, palapelitesti onnistui hienosti. Hyvä äiti siis?

Ja kyllä, tuli tänäänkin niitä ihania, juuri liittyen tuohon reippauteen ja tutkimisenhaluun ja omatoimisuuteen ja rohkeuteen, ne ovat sekä hyviä että huonoja puolia, mutta tuommoisten suhteen se vertailu tavallaan on ihan turhaa.

Minäkin olen optimistinen kuitenkin loppujen lopuksi eikä kaiken tietysti kuulukaan olla helppoa.Mutta kuten sanot, nämä asiat vain on saatava sanoa, purkaa pois mielestään, avata itselleenkin.

piilomaja said...

Mulle oli varsinkin silloin kun lapset oli pieniä aina kauhean rauhoittavaa nähdä miten muut lapset toimivat joissakin tilanteissa joissa olin ajatellut että vain omani tekevät niin. Siis tietysti sen tajusi ettei niin ole, kyllä muutkin jne., mutta oli aivan tosi helpotus huomata ettei olekaan "täysin pilannut" lastaan. Kyllä, mulla on ironiaa tässä, vaikka osa onkin ihan totista totta.

Tiedän että Suomessa neuvolassa kytätään ja vertaillaan kovasti mutta luulen että Ranskassa se on vielä rankenpaa ja siellä lapseni syntyivät ja elivät alkuaikansa. Ja muistan sen miten joka hiivatin tuutti antoi melkein viikon tarkat ajat kullekin kehitysvaiheelle ja mua ärsytti aivan tolkuttomasti kuunnella monia äitejä jotka olivat sitten aivan paniikissaan kun heidän lapsensa olivat "myöhässä".
Annoin (heti kun tajusin alkaa ajatella itse!) suhteellisen paljon piut ja paut tuollaiselle, onnekseni mieheni myös ja suuurimmaksi onneksi meillä oli aivan todella ihana lastenlääkäri jonka luona käydessä ei koskaan tarvinnut pelätä noita kaikkia hullutuksia. Hän suhtautui kiihkottomasti jopa esikoisen syömisongelmaan (joka alkoi siis ihan heti jo silloin kun olisi pitänyt alkaa syömään ylipäätään mitään) ja valoi meihin luottamusta että kaikki sujuu.

Vielä semmonen piti sanoa että on myös monia tasoja/syitä ajatella olevansa "huono äiti". JOs nyt ihan suoraan sanon niin en voi käsittää että joku ajattelee olevansa sellainen jos lapsen hampaat jäävät pesemättä tai jos tämä on ilman aurinkorasvaa rannalla.
Mitä tarkoitan niin sitä että suhteellisuudentaju tuntuu joskus olevan kateissa kun kuuntelee äitien puheita.

Katja said...

Minä olen tosi ankara itselleni näissä kasvatusasioissa. Välillä tuntuu, että kasvatan ihan liikaa. Joskus pitäisi vain antaa olla. Onneksi osaan jo paremmin tarttua hetkeen kuin ennen, mutta opettelun tasolla ollaan vielä. Ollaan puhuttu miehen kanssa paljon siitä, kuinka sitä helposti olettaa lapsen olevan joku minuuden jatke ja toimivan, ajattelevan, tuntevan samalla tavalla kuin minä. Minun on esimerkiksi välillä vaikea ymmärtää tyttären arkuutta, koska itse olen ollut tosi avoin lapsi. Tästä toisesta lapsesta automaattisesti odottaa samanlaista kuin siskostaan, eli ns. helppoa vauvaa ja lasta.

Ikuisuuskysymyksiä nämä, liekö sitä koskaan valmiiksi vanhemmaksi tuleekaan.

Mirva said...

piilomaja, totta tosiaan, tuo viimeisin lauseesi pitää paikkansa. Minä olen monesti ajatellut sitä, että miten tämä koko kasvatustehtävä (vai pitäisikö oikein sanoa -projekti?) otetaan nykyään jotenkin niin tosissaan. Mummo puhuu siitä, miten lapset jätettiin aikoinaan tuvan lattialle leikkikehään istumaan ja annettiin niille jotain pientä purtavaa siksi aikaa kun itse lähdettiin maatalon töihin, ja ihan hyviä ihmisiä ovat kaikki isäni sisarukset, oikeastaan aivan mahtavia. Ja minä täällä pohdin, että voiko kaksivuotiasta jättää muutamaksi päiväksi mummolaan että pääsisi itse vähän lomalle, vai olenko huono äiti jos niin teen. Ennen tuommoinen hoitoonjättäminenkin oli ihan normaalia, muistan olleeni pitkillä "kesälomilla" mummolassa lapsena.

Mulla on kans tullut tässä kahden vuoden aikana varsin syvä skeptisyys tuota neuvolasysteemiä kohtaan, enkä oikein jaksa välittää siitä, mitä kunkin asiantuntijan mielestä "pitäisi" tehdä. Jos kysytään neuvolasta tai hammashoitajalta, tutti ja tuttipullo pitäisi jo jättää pois tyttäreni ikäiseltä, jos kysytään reumatologilta niin hän voi olla toista mieltä, koska niistä on vaikeina aikoina tytölle kovasti lohtua. Ja nuo kehitysvaihevertailut sitten... Huhhuh. Mutta tuoreena äitinä ne otti kyllä niin tosissaan, liiaksikin.

Katja, minäkin olen ankara itselleni, ja jotenkin tuolla jossain takaraivossa pyörii vielä ajatus siitä, että minun pitäisi olla ammattikasvattaja... :) Meillä tyttö selvästi koettelee minua vähän tahallaankin tällä hetkellä, mutta koetan lohduttautua jonkun lastenpsykologin haastattelusta lukemallani ajatuksella, että lapsi kiukuttelee sille jolle uskaltaa. Ja ei, en usko että tässä asiassa tulen valmiiksi koskaan.