28 July 2011




Kesävieraan viihdyttäminen pitää niin kiireisenä että sain vasta nyt sunnuntain retkikuvat koneelle. Otin aika perusturistikuvia, kunnes kameran patterit tyhjeni eikä ehditty etsiä niitä lisää. Piti katsoa delfiini-parat, eläin-raasut ja käydä kaikki vehkeet. Eräs neiti ei tosin luovu kepeistään ja kivistään edes Särkänniemessä. Kalaa ei risuilla yrityksistä huolimatta tullut, siihen saattoi vaikuttaa se etteivät risut yltäneet veteen. Luoja varjele meitä pääsemästä kosketuksiin järven kanssa, ole kiltti ja rakenna siihen aita!

Vieras viedään kotiin huomenna, mutta kesäkiireet ei hellitä. Viikonloppuna on pohjoisessa paritkin juhlat, ensi viikko ja viikonloppu vierähtävät hurmaavan kummityttöni kyläillessä meillä, sitä seuraavana puolestaan on ylimääräiset kamat myynnissä pihakirppiksellä jonka jotenkin (huomaamattani) lupauduin järjestämään. Sitten  metsästetään huonekaluja (sohva ja kapeammat sängyt), elokuun viimeisenä taas juhlitaan häitä. Edelleen arveluttaa, missä välissä muutetaan, mutta ehkäpä meistä joku oppii vielä taikomaan.

Mukavaa heinäkuun viimeistä viikonloppua, toivottavasti saatte olla rauhassa!

26 July 2011

näen punaista



Kyllä työelämässä olevilla on helppoa. Heidän ei tarvitse täytellä kaikenmoisia lippusia ja lappusia, palautella niitä liitteineen, jonottaa tuntikaupalla puhelimessa saadakseen täyttöapua tai vastauksen johonkin yksinkertaiseen ja lyhyeen kysymykseen. Niin niin, eihän valtion rahan ole ilmaista ja helppoa tarkoitus ollakaan, mutta miksi, oi miksi, sen pitää olla tämmöistä?

Otsikossa oli varoitus, nyt tulee se purkaus. Kela ei suinkaan ole mikään hyväntekeväisyyslaitos, mikäli niin olette kuvitelleet, vaan toimintaperiaatteiltaan kuin mikä tahansa kapitalistinen liikeyritys. Se ottaa omansa pois kaikesta, mistä vain saa. Se ei anna yhtään sen enempää kuin on pakko. Sen päätöksenteko perustuu pikkupomojen, käsittelijöiden, lähes mielivaltaiseen laintulkintaan -- Kelan edun mukaisesti, tietysti.

En ole niitä, jotka kuvittelevat Kelan elättävän minua loputtomiin. Päin vastoin, mikäli lapseni ei olisi sairastunut, olisin luultavasti palaamassa työelämään kuukauden sisällä, ainakin olisin jo valmistunut. Nyt katsoin että on parempi totutella elämään uuden tilanteen ja sen aiheuttamien seurausten kanssa kotona (tästä tarkemmin alla), mistä syystä saan kotihoidontukea sekä hoitolisää, jälkimmäistä sen vuoksi että mieheni on päätoiminen opiskelija.

Luonnollisesti kotihoidontuen hoitolisä laskee, mikäli perheen tulot nousevat, niin kuin meillä nyt kun mies meni kesäksi töihin. Hän aloitti työnsä toukokuussa, mutta valitettavasti saimme hänen ensimmäisen tilinauhansa ja näin ollen tarkat tiedot kuukausituloista vasta kesäkuun puolella, jolloin teimme välittömästi Kelalle asiasta muutosilmoituksen. Hoitolisää ehdittiin siis maksaa minulle liikaa toukokuussa, minkä Kela perii tietysti takaisin, mistä päätös tuli alle kahdessa viikossa. Se on minusta aivan kohtuullista, ja ilmoitimme Kelalle että maksamme mieluusti velkamme pois yhdessä erässä kesän aikana, kun meillä (vielä) on rahaa, miehen työn jatkumisesta syksyllä kun ei ole mitään tietoa.

Edellistä asiaa varsinainen purkaukseni ei oikeastaan koskenutkaan, vaan sitä kontrastia, mikä Kelan päätöksenteossa on riippuen siitä, onko se ottavana vai antavana osapuolena. Lapsen sairastuttua vammaistukihakemus* ja lääkekorvattavuushakemus tehtiin heti kun lääkäriltä saatiin B-lomake, joskus kesäkuun alussa. Lääkekorvattavuuspäätös tuli kesäkuun loppupuolella, ja vähän sen jälkeen tuli uusi Kela-kortti. Vammaistukihakemuksen päätös tuli tänään. Kun Kela joutuu antamaan jotakin, päätöksenteko kestää siis parhaimmillaan yli kuukauden enemmän kuin jos Kela ottaa jotakin takaisin.

Ei siinä mitään, ymmärrän että tuollaisten uusien hakemusten käsittely on vaikeampaa kuin muutosilmoitusten. Se, mikä päätöksessä sapetti, oli erityisesti se, että kun meillä on tämä sairastelutilanne ollut päällä jo huhti-toukokuulta, ja hakemuskin tehtiin jo kesäkuun alkupuolella heti kun tarvittavat lomakkeet olivat hallussamme, niin Kela viivyttelee päätöksenteossa ja alkaa maksaa tukea vasta päätöksentekoa seuraavasta kalenterikuukaudesta alkaen -- meidän tapauksessamme elokuulta 2011. Annetaan vanhojen olla, voisi joku ajatella, mutta Kelan tapauksessa tämä ei aina mene niin: vanhat saatavat haetaan takaisin jälkikäteen laskulla, mutta vanhoja annettavia ei makseta.

Ottaa aivoon. Kysymyksessä ei tietystikään ole suuret summat, mutta mikäli tukea olisi myönnetty edes siltä kuukaudelta alkaen jolloin sitä olemme hakeneet, tukien määrällä maksaisi kevyesti takaisin vaikka kaksi kertaa sen verran kuin mitä Kela minulta perii.

Voisin valittaa tietysti vielä siitä, miten pieni tuki lapselle myönnettiin, mutta se nyt oli meillä etukäteen tiedossa. Lääkärit ja Kela katsovat, että lapsemme pärjäisi ihan hyvin hoidossa, enkä epäile sitä yhtään. Se, mitä epäilen on sellaisen työpaikan löytyminen, jossa sairaudesta aiheutuvat erilaiset menot olisi mahdollista järjestää. Viime viikon ohjelmamme, esimerkiksi, oli seuraavanlainen: maanantaina fysioterapia, tiistaina kontrollikäynti reumapolilla, keskiviikkona fysioterapia, torstaina lääkepistos neuvolassa, perjantaina käynti ortopedillä. Tietääkö joku työpaikan, josta voisi lähteä tarvittaessa viisi kertaa viikossa tällaisille käynneille? Jos, niin ilmoittakaa siitä pikimmiten minulle.

Anteeksi purkaus. Olipa hyvä kirjoittaa tämä tähän, heti helpotti. Päänsärkykin parani samantien. Kiitos teille, jotka kestitte tämän.

* Kyllä, tuen nimi todellakin on vammaistuki. Olen toistaiseksi ainoa perheessämme, jota Kela ei luokittele vammaiseksi, mutta eiköhän se minunkin päiväni vielä koita. Keliaakikko-miehelläni ja reumaa sairastavalla lapsellani status lienee jo melko pysyvä.

25 July 2011

teini joka katsoo elokuvia





Meillä on kylässä teini joka ei halua valokuviin eikä oikeastaan paljon mitään muutakaan. Yritän tarjota teinien kirjoja, ennenvanhaan minun, siskojeni tai veljeni teini-iän kirjoja, yritän tarjota puukyniä ja paperia, yritän ehdottaa ulkoilua, mutta ei. Teini katsoo elokuvia joka päivä sen ajan kuin pikkutyttöni nukkuu, pari tuntia päivässä, eikä edes laadukkaita. Jos olisi oma, niin pistäisin kyllä kuriin. (Helpommin sanottu kuin tehty, osa minusta hymähtää.)

Onnistuin jotenkin sekaantumaan talon asukasyhdistyksen toimintaan, kerran oli juhlissa vanha grammari, se oli se hyvä puoli. Se tuntui hyvältä ajatukselta silloin, jollakin tapaa, mutta nyt oikeastaan odotan sitä että muutamme pois enkä enää ole leiskuvien ja jyrähtelevien pikkusieluisten ihmisten välissä, niin kuin minulla on tapana ollut, on ollut tapana olla niin niin kauan kuin jaksan muistan, olen semmoinen väli-ihminen, toisten välissä, itse välitilassa, helposti välistä jätettävä.

Nyt minulla on ovet auki syksyyn, katselin eilen kaukaa tulevaa kotiamme, ajattelin sitä miten katselen syksyllä joka päivä järveä, että voimme pitää oven auki ja istua lapsen kanssa laiskanlinnassa parvekkeella ja katsoa sitä. Ajattelin, että parvekkeella voisi olla kukkia ja yrttejä, en tiedä syksystä ja talvesta mutta keväästä kyllä. Ajattelin että siellä me sitten ollaan, pesässä, ihan omassa rauhassa. Ei varmaan edes nyökätä naapureille, eikä ikinä osteta varapatjoja.

24 July 2011

the cathedral








Vanhoissa, suurissa kirkoissa on jotain hengen salpaavaa. Niiden hiljaisuudessa, arvokkuudessa, historiassa. Mitä kaikkea ne ovat nähneet, minkä kaiken läpi eläneet. Kyllä. Rakennuksilla on ehdottomasti oma elämänsä, oma muistinsa.

Vaikuttavin kirkkokokemukseni oli eräs vanha katedraali Oxfordissa vuosia sitten. Pysähdyin katselmaan sen ikkunamaalauksia, lukemaan niiden tarinoista, nauttimaan historiallisesta ilmapiiristä. Turussa asuessani kävin tuomiokirkossa melkein aina kun kuljin siitä ohi, hiljentymässä, kuuntelemassa kirkon huminaa, sytyttämässä kynttilän. Jostakin syystä en pidä suomenkielen tuomiokirkko-sanasta, se jotenkin korostaa luterilaista syntien tuomitsemista, mutta rakastan sanan katedraali jylhyyttä.

Tampereen katedraali mykisti sisään astuessa. Olisin halunnut istua alas, vetää esiin luonnoslehtiön ja kaivaa repun pohjalta lyijykynän, alkaa piirtää sitä muistiin kuin ne penkeillä tunnelmoineet arkkitehti- tai taideopiskelijat jotka sattuivat olemaan siellä riipustelemassa samaan aikaan kun me kuljeskelimme kirkon käytävillä. Jotenkin lapsikin (melkein) ymmärsi, että tämä on paikka jossa ollaan hiljaa, jota ihaillaan koko sydämellä. Minä näin siellä mielessäni hautajaiset, mies puolestaan häät. Molemmat oltaisiin haluttu jäädä sinne vaan, lepäämään, olemaan rauhassa.

(Wikipediassa tiedetään kertoa tuomiokirkko-sanan etymologiasta seuraavaa:
Tuomiokirkko-sanan alkuosa ei viittaa oikeudelliseen tai uskonnolliseen tuomitsemiseen, vaan on eräänlainen vanha käännösvirhe: ruotsin, saksan ynnä muiden kielien dom-tyyppiset alut tulevat latinan sanasta domus (suom. talo, koti), ja tuomiokirkko tarkoittaa siis piispan ”kotikirkkoa”.
Käännösvirhettä selventänee, että ranskalaiset vastaavat tunnetaan nimellä dôme ja ruotsalaiset puolestaan domkyrka. Tuomitsevalta se minusta silti kuulostaa, oli kysymyksessä virhe eli ei. Katedraali-sanaa käytetään siis englannissa, ja käytettiin Suomessakin aluksi Turun tuomiokirkosta. Tuomiokirkko-sana ilmaantui suomeen ilmeisesti luterilaisuuden myötä.)

23 July 2011

not hippy enough








Kierrelty pitkin kaupunkia, viihdytetty kesävieraita. Toppuuteltu lasta Tammelan torilla, ei kaikkia autoja voi saada, lähdetty Tallipihan lastenkirppikseltä huudon kanssa samasta syystä, se oli toinen kerta tällä viikolla kun pikkueläimistä itkettiin. Lapsi sai valita itselleen uuden paidan, siinä on bambi, ei sentään se Disney TM, vaan vähän sen näköinen. Yllätin itseni sovituskopista puolittain pukeutuneena Calvin Kleiniin, riisuin, ei mustaa mekkoa voi laittaa lapsuudenystävän häihin vaikka lapussa CK lukisikin.

Poden ekohippikriisiä. Tuntuu että emme tee tarpeeksi. Tuntuu että kulutamme liikaa. Että aina voisi tehdä lisää ja ostaa vähemmän. Huono omatunto kolkuttelee kun ajattelen että hankkiutuisimme eroon viime muuton aikaan lainatusta sohvasta, ostaisimme ikioman, ihan upouuden. Se kolkuttelee kun katselen lapselle vaatteita joissa ei ole luomupuuvillamerkintää, tai kun ostan itselleni yhdeltä kirppiskierrokselta yhteensä neljä paitaa. Lapsi osaa jo kaupassa pyytää, olemme antaneet toisinaan periksi, eikä ruokaostoksillakaan kassiin aina päädy luomua. Asunto saa voimansa tuulesta, mutta sitäkin käytämme kyllä välillä yli tarpeiden, lamppuja unohtuu päälle, tietokoneet päällä aamusta iltaan. Hyi meitä.

Tätä taustaa vasten tuntui omituiselta, kun toimittajaystäväni kertoi ehdottaneensa meitä haastateltaviksi johonkin juttuun, johon tarvittiin mukaan kulutuskriittistä perhettä. Olin heti ihan, että ei me nyt kyllä erityisen kulutuskriittisiä olla. Toimittaja oli eri mieltä, mutta onneksi haastateltavia oli löytynyt muitakin, jotenkin olisi tullut tekopyhä olo sellaiseen juttuun naamansa laittamisesta. En osaa sanoa miksi. Ehkä me ei vaan näytetä tarpeeksi hipeiltä?

On siinä muutakin. Muutama viikko takaperin tajusin, että olin melkein hairahtanut mukaan leikkipuistobrändäyksen maailmaan: olin jo ehtinyt jonkin aikaa olla melko vakuuttunut siitä, että kevättalvella lapselle kirppikseltä ostetut noname-talvivaatteet eivät oikein olisi kunnollisia, ja että pitäisi oikeastaan ostaa tarjouksesta cupcaket tai ticketit. Huomasin, että olin lasta uloslähtiessä pukiessani unohtanut viime aikoina ajatella sitä, ovatko vaatteet mukavat päällä, ja että katselin kirppiksillä itselleni leikkipuistovaatteita. Mies puolestaan sijoitti hetkessä uuteen (ilmaiseksi saatuun) polkupyöräänsä sekä sopiviin pyöräilyvarusteisiin niin paljon rahaa, että tuhahdin kun hän haikaili pyöräilylasien perään.

On totta että oikeastaan, noita kuvitellun tarpeellisia ja alennushinnoista huolimatta ostamatta jääneitä tickettejä ja cupcakeja lukuunottamatta, nuo kaikki "turhuudet" olivat jollain tavalla ympäristötietoisia tekoja. Käytetty pyörä, jonka mies kunnosti pyöräilläkseen töihin, osti kypäränkin käytettynä. Vaatteet meillä ostetaan yleensä kirppikseltä tai tutuilta käytettyinä. Mutta selvisimme talven niin pienellä kuluttamisella -- koska oli pakko, opiskelijaperheen budjetilla -- että poden nyt huonoa omaatuntoa näistä pienistäkin, ekohippikriisiä siitä että ostamme välillä jotain, muutakin kuin ruokaa.

On päiviä joina ajattelen, että tässä maassa ei voi olla ihmisiä jotka kuluttavat enemmän kuin me, laittavat rahaa satunnaisiin pieniin tarpeettomuuksiin puolihuolimattomasti silloin kun siltä tuntuu. Onneksi ja valitettavasti tajuan kyllä aina noin ajatellessani, että se ei voi mitenkään olla totta. Omatuntoni heltyy kun muistan ne tämänkin kesän kyläpaikat, joissa ei kierrätetä mitään.

Ja sitten se taas nostaa päätään, kriisi; meidän pitäisi varmaan tehdä jotain niiden toistenkin edestä.

21 July 2011

lääkäri, leipuri, arkkitehti, enkeli




Hän on niin monia. Reipas, innostuva, omatoiminen, touhukas, herkkä, huomaavainen, hellä. Hän rakastaa legoja, palapelejä ja pikkueläimiä, ja tervehtii uutta neuvolantätiä, jo kolmatta kuukauden sisällä, iloisesti: Leikkimään minun kanssa! On helpompi jaksaa, kun hänkin jaksaa, jaksaa kaiken sen ikävänkin mitä elämä on eteen heittänyt, hymyhuulin, valoisin mielin.

En osaa kuvailla kiitollisuuttani hänestä, omasta Risto Reippaastani, jonka nimi vaihdetaan Riston nimen tilalle kun luetaan Milnen Nalle Puhia. En usko että voin olla tarpeeksi kiitollinen hänestä, mutta tarpeeksi rakastava voin, voin yrittää olla.

19 July 2011

world of words


Se, mitä Ilse hiljan kirjoitti ystävistä, parhaista ystävistä, sen voisi yhtä hyvin sanoa myös parhaista kirjoista. Että "aina tapaamisen jälkeen ajattelee jotain uutta. On saanut ehkä laajempia näkökulmia omiin juttuihinsa, tullut hyvällä tavalla kyseenalaistetuksi, saanut kurkistaa sellaiseen, jota ei tiennyt olevan", sillä minulle kirjojen maailma on maailma, jossa voi matkustaa toisenlaisiin todellisuuksiin, ehkä nähdä oman ulottuvuutensa uutena, tulla herätetyksi huomaamaan asioita joita ei ole halunnut huomata, tulla opetetuksi, opastetuksi, rohkaistuksi, ravistelluksi. Parhaat kirjat ovat sellaisia, jotka tulevat lähelle, tulevat omiksi, juuri siksi että ne antavat laajempia näkökulmia omiin ajatuksiin, omaan maailmaan.

Ajattelin että luen Katja Kaukosen Odelman, oikeastaan paloin halusta tehdä niin, ajattelin että luen sen analyyttisesti ja löydän hienoja allegorioita, kirjoitan tulkintani ylös, arvioin jotenkin objektiivisen oloisesti huolimatta siitä, että olen lukenut Katjan blogia monta vuotta. Tavallaan en ehkä ollut väärässä. Mutta kävikin niin, että Odelma oli lukenut minut, jotenkin tiennyt miten sanojen täytyy olla, miten ajatukset tulevat lähelle, miten herätellä sanojen taju minussa. Kävikin niin, että Odelma tuli niin lähelle, niin hyväksi ystäväksi, ettei sitä voi arvioida, että minä en voi arvioida sitä.

Voin kertoa teille: Odelma auttoi minua löytämään kadoksissa olleet sanani. Että jouduin välillä, kesken lukemisen, keskeyttämään, laittamaan kirjan hetkeksi alas paikantaakseni omiani, että oikeastaan löysin sanani Odelmasta, ja nyt olen jäänyt kiinni niiden maailmaan, ne eivät päästä minua otteestaan, ne liikkuvat päässäni ja muotoutuvat silloinkin kun en voi kosketella niitä käsin. Se on jännittävä tunne, sellainen että sitä ajattelee että nyt tämä on kerta kaikkiaan tehtävä, on tehtävä siksikin, ettei ajatukseni kiteytyisi Odelman viimeiseen lauseeseen.

Niin että nyt, hetken, olen täällä, mutta en ole. Kiitos Katja, kiitos Odelma.

14 July 2011

summerhill




Tunnen erään äidin, joka silloin tällöin, epätoivon hetkinä kenties, antaa alle kaksivuotiaalle tyttärelleen satikutia. Siis muutamia läimäyksiä avokämmenellä pyllylle, jos lapsi on ollut (kuten äitinsä mukaan usein on) aivan kuriton. Vaikkapa leikannut saksilla äitiä käteen, tai kaatanut toistuvasti vettä lattialle. Kyseinen nuori äiti kertoi tämän minulle vähän nolona, luottamuksellisesti, ikään kuin tukea hakien. Voitte kuvitella keskustelun: Tänään meidän tyttö teki niin ja niin... Eikä! Meidän tekee ihan samaa, ja silloin minä joskus... Olin niin häkeltynyt, etten osannut sanoa mitään kuin sen, mitä tiesin äidin toivovan mielessään minun sanovan. Sanoin, että ymmärrän kyllä.

Ja tavallaan ymmärränkin, kenelläpä tempperamenttisella ihmisellä ei toisinaan, kun kaikki tuntuu menevän pieleen, tekisi mieli joskus tempaista oikein kunnolla jotakin tai jotakuta, mutta tietysti on eri asia ajatella niin ja tehdä niin. En kuitenkaan alkanut moralisoida, sanoin vain ymmärtäväni, ja jätin asian siihen. Uskon kyllä, että tytär saattaa tuntua äidistä kurittomalta, olen kyllä nähnyt kyseisen tyttären itkupotkuraivareita kun hän ei saa tahtoaan läpi, olen nähnyt hänen käyttäytyvän aggressiivisesti toisia lapsia kohtaan, olen nähnyt hänen olevan tottelematon; se, oikeuttaako tämä lyömään, ja saavutetaanko lyömisellä mitään, onkin sitten toinen asia.

Tämän vuoksi en voi sanoa, että vapaan kasvatuksen pioneerin, A.S. Neillin vuonna 1960 julkaistu teos Summerhill olisi jo aikansa elänyt ja 2000-luvulla tarpeeton, vaikka muistankin muutamia kertoja niin ajatelleeni kirjaa lukiessani. Sillä jos Neill jotakin vastustaa sydämensä pohjasta -- siis tiukan ja moralistisen uskonnollisen kasvatuksen ja masturboinnin kieltämisen lisäksi --, se on lasten ruumiillinen kurittaminen. Siinä missä uskonto ja liian siveellinen kasvatus poikivat Neillin mielestä ylikorostunutta synnintuntoa ja pelkoa, ajatusta siitä että 'minä' tai oma ruumis on lähtökohtaisesti paha, väkivalta synnyttää Neillin mielestä väkivaltaa, eikä minkään näistä lopputulemana ole onnellinen ihminen.
Miten luodaan onnellisuutta? Minun vastaukseni on: Poistakaa auktoriteetit. Antakaa lapsen olla oma itsensä. Alkää hätistelkö häntä. Älkää opettako häntä. Älkää saarnatko hänelle. Älkää yrittäkö "ylentää" hänen mieltään. Älkää pakottako häntä mihinkään. -- A.S. Neill: Summerhill (suom. Markku Lahtela 1968)
Olen taipuvainen olemaan hänen kanssaan jokseenkin samaa mieltä. Mutta täytyy myöntää että kun kuulen termin "vapaa kasvatus", niskakarvat nousevat vähän pystyyn. Olen nähnyt työssäni niitä ns. vapaan kasvatuksen helmiä, jotka eivät kunnioita mitään auktoriteetteja, eivät usko mitään mitä heille sanoo, ja ottanut vastaan näiden helmien vanhempien valituspuheluita siitä, kun heidän kullannuppujaan on puhuteltu tai rangaistu heidän rikottuaan sääntöjä. Jokainen lienee kuullut seuraavan vapaasta kasvatuksesta kertovan urbaanilegendan, jonka eräs tutun tuttu sattui todistamaan:
Poika tökkii kauppajonossa edellä olevaa mummoa ostoskärryllä selkään ja jalkoihin. Takana oleva mies puuttuu asiaan, kyselee äidiltä, hienon näköiseltä rouvalta, eikö tämä näe mitä hänen poikansa tekee. Äiti vastaa, että heillä on kuule vapaa kasvatus. Mies hermostuu, ottaa ostoskärrystään maitopurkin, avaa sen, kaataa maidot äidin päähän ja sanoo: Meilläkin oli vapaa kasvatus.
Hahaa, vapaa kasvatus, siitäs sait! Mutta jos ylläkuvatun kaltainen käytös yhdistettäisiin Neillin kasvatusfilosofiaan ja hänen perustamansa Summerhillin sisäoppilaitoksen oppilaisiin, ukko kääntyisi varmaan haudastaan, ellei jopa nousisi sieltä puolustamaan näkemystään.

Neillin vapaa kasvatus ei nimittäin tarkoita sitä, mitä yleensä kuvitellaan; että anything goes. Päin vastoin, Neillin koulussa lapset saavat tehdä mitä huvittaa, jopa jättää käymättä oppitunneilla, niin kauan kuin siitä ei ole vahinkoa kenellekään toiselle. Neillin kasvatusfilosofian ydin on siis vapaus tehdä itselleen ja omalla ajallaan mitä tahtoo, kunhan ottaa oman yhteisönsä muut jäsenet huomioon:
Ei sellaista olekaan kuin ehdoton vapaus. Jokainen joka sallii lapsen aina ja kaikessa saada tahtonsa perille on lähtenyt vaaralliselle tielle. Kenelläkään ei voi olla sosiaalista vapautta sillä toisten oikeuksia on pidettävä arvossa. Mutta jokaisella pitäisi olla yksilön vapaus.

Eli konkreettisesti sanottuna: Kenelläkään ei ole oikeutta pakottaa poikaa oppimaan latinaa koska oppiminen on yksilön oman valinnan asia; mutta jos joku oppilaista vain koko ajan kujeilee latinantunnilla niin luokan pitäisi heittää hänet ulos koska hän häiritsee muiden vapautta.
Summerhillissä lapset ja nuoret saavat siis jäädä pois oppitunneiltaan ja sen sijaan vaikkapa kiroilla, masturboida tai ottaa nurmikolla nakuna aurinkoa, jos siltä tuntuu. Useimmat kylläkin tekevät oppitunneilta poissa ollessaan ihan hyödyllisiä juttuja: käsitöitä, musisointia, urheilua, joihin kaikkiin koulussa kannustetaan sillä Neillin mielestä "laiskuutta ei ole olemassa. Laiska poika on joko fyysisesti sairas tai sitten hän ei ole kiinnostunut niistä asioista joita hänen aikuisten mielestä olisi tehtävä." Näin ollen kaikki summerhilliläiset ovat käyneet kouluaan omien kykyjensä, valintojensa ja mielenkiintojensa mukaan, ei siksi että heidät on pakotettu siihen. Kyllä elämäniloinen ja onnellinen kadunlakaisija aina yhden kyrsiintyneen ja elämäänsä kyllästyneen ydinfyysikon voittaa -- ja koulusta lienee valmistunut onnellisia ihmisiä noihin molempiin ammatteihin.

Mutta entä se ajatus, että Neillin teos olisi jotenkin "vanhentunut" tai tarpeeton, joka minulla heräsi useita kertoja kirjaa lukiessani? Freudini, sekä Freudin kritiikkini, lukeneena tunsin myös noloutta, en edes voi sanoa että lievää sellaista, siitä miten sukupuolivietti ja freudilaisuus Neillin teoksessa korostuivat. Sen sijaan ajankohtaista on edelleen se sanoma, että mikäli lapsessa on vanhempiensa jokin "vika", että lapsi on ns. ongelmalapsi, syy siihen löytyy todennäköisesti peiliin katsomalla:
Kun katsomme pientä lasta tiedämme ettei hänessä ole pahuutta -- ei yhtään sen enempää kuin punajuuressa tai nuoressa tiikerissä. Lapsen mukana syntyy hänen elinvoimansa; hänen tahtonsa, hänen alitajuinen, vaistomainen halunsa elää. Hänen elinvoimansa kannustaa häntä syömään, tutkimaan ruumistaan, tyydyttämään toiveensa. Hän toimii niin kuin luonto on tarkoittanut hänet toimimaan, niin kuin hänen on tehty toimimaan. ...

Käytännöllisesti katsoen jokainen aikuinen uskoo että lapsen luontoa on parannettava. Tämän vuoksi käykin niin että kaikki vanhemmat alkavat opettaa nuorelle lapselle miten pitää elää. Lapsi joutuu pian vastakkain kokonaisen kieltojen järjestelmän kanssa. Tuo on ilkeää ja tuo on likaista ja sellainen on itsekästä. Alkuperäinen lapsen luontaisen elinvoiman ääni kohtaa opetuksen äänen.
Tästä olen Neillin kanssa melkolailla tismalleen samaa mieltä. Vaikka on totta, että äitinä en juuri saanut teoksesta itselleni mitään, se ei tarkoita, etteikö joku muu äiti voisi saada, sellainenkin, joka jo valmiiksi vastustaa ruumiillista kuritusta. Opettajana sen sijaan koin Summerhillin tunteita ja ajatuksia herätteleväksi, uusia polkuja avaavaksi teokseksi.

Minulle sen mielenkiintoisinta antia oli ehdottomasti ensimmäinen osa, jossa Neill kertoo koulunsa toiminnasta ja toiminnan tuloksista sen alkuajoilta 1920-luvulta aina kirjan julkaisupäiviin saakka. Erittäin kiinnostavaa oli myös lukea "Hänen Majesteettinsa tarkastajien selonteko", jossa opetusministeriön tarkastajat kertovat koulusta paitsi kriittisesti, myös oikein innostuneen kuuloisesti. Esimerkiksi ajatus, että Summerhillin lapset kävisivät kenties enemmänkin oppitunneilla mikäli ne eivät noudattelisi tavanomaisen koulumaista kaavaa vaan olisivat jotenkin "summerhilliläisempiä" antoi kyllä pohdittavaa omankin työn kannalta.

Kovin selkeää kuvaa siitä, millaisia ovat Neillin kasvatuskokeilun tulokset, kirja ei anna. Kuten Neill itsekin toteaa, hänen kouluaan on käynyt vasta muutama sukupolvi kirjan ilmestyessä, ja heidänkin kodeistaan saama malli on usein aivan päinvastainen koulun mallin kanssa. Joitakin kertoja Neill käyttää esimerkkinä omaa tytärtään, joka ilmeisesti kirjan ilmestymisenkin aikaan on vielä melko nuori -- kirjoittaja itsekin toteaa, että voihan käydä niinkin että hänen tyttärensä alkaa kapinoimaan isäänsä vastaan, vastustamaan vapaata kasvatusta ja sitä että häntä on käytetty isän teoksissa häpeilemättä esimerkkinä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä Zoë Neill Readhead johtaa tällä hetkellä isänsä perustamaa Summerhilliä, joka siis edelleenkin on toiminnassa.

Vähän ennustajan vikaa Neillissä kuitenkin on. Eräässä tiukan moralistista uskonnollista kasvatusta kritisoivassa luvussaan hän kirjoittaa näin:
Kun uusi uskonto tulee, se todistaa vääräksi käsityksen että ihminen on synnistä siinnyt. Uusi uskonto ylistää jumalaa tekemällä ihmisistä onnellisia. ...

Uusi uskonto perustuu tietoon omasta minästä ja oman itsensä hyväksymiseen. Itsensä todellinen rakastaminen on välttämätön edellytys jos haluaa rakastaa muita. ... Uudessa uskonnossa ihminen rukoilee parhaiten kun hän rakastaa kaikkea, niin suuria kuin pieniäkin asioita -- omassa itsessään!
Niinpä niin, Neill. Tervetuloa 2000-luvun onnellisuuspsykologian maailmaan. Ole hyvä ja istu tuoliin, tehdäänpäs nyt sinun maailmastasi vähän parempi paikka. Hengitä syvään, hengitä, toista perässäni: Minä olen kaunis. Minä olen hyvä. Minä olen riittävä. Minä olen onnellinen. Minä olen... Hetkinen. Olisikohan Neillin kirjalle nykypäivänäkin ehkä enemmän tilausta, kuin ensivilkaisulla tuntuu?

13 July 2011

olen rakastunut








uuteen mortteliini! En ymmärrä miten olen voinut elää ilman sitä. Eihän se entiselle, miehen papan puusta veistämälle, vedä vertojaan esteettisyydessä, mutta voi miten mukavaa on, kun kivisestä morttelista ei tule jauhettujen mausteiden tai siementen mukana tikkuja ruokaan. Päivän pestona valkosipuliton: ruukku basilikaa, persiljan jämät, parmesaania, pinjansiemeniä, vähän (liikaa) suolaa, tilkka oliiviöljyä. Miehen mielestä pesto maistui ensimmäistä kertaa joltakin, joten pestoa ilmeisesti kaivataan hövelisti suolattuna jatkossakin.

***

Meillä on kaksi kesään liittyvää p:llä alkavaa ongelmaa: pyykit ja päiväunet. Odotan jo vähän syksyä, kun asumme asunnossa jossa pyykit kuivuvat lattialämmityksen sekä kuivaushuoneen ansiosta. Täällä nimittäin eivät kesällä kuivu, kun patterit eivät ole päällä (ja tietysti hyvä niin), ja pyykkiä on kesällä paljon, on kestovaipat ja hiekkalaatikkovaatteet ja iltaisin niin nihkeä olo että sitä vain haluaa laittaa kaiken päältään pyykkiin. Pesisin sitä ihan mielelläni, mutta pilvinen taivas.

Eräs sen sijaan ei kovin mielellään menisi päiväunille, mikäli vain ne voisi välttää tekemällä jotakin vähän mielekkäämpää, ja sitä paitsi on kesä. Päiväuniaikaan tulee aina ilmoittaa että on kesä ja että ulkona paistaa aurinko vaikkei paistaisikaan. Mutta mikäli päiväunet jäävät välistä, tämä eräs nukahtaa iltaisin hyvin hyvin aikaisin, ja herää aamuyöllä joko siksi, että vaipassa tulvii tai siksi, että on nälkä -- viime yönä oli havaittavissa molempia. Jos eräs pakotetaan päiväunille -- kuten tänään -- riskinä on, että niistä tulee tuntikausien mittaiset, jolloin uni ei tule illalla silmään millään. Jälkimmäinen on tietysti täysin erään äiti-ihmisen mukavuudenhalusta johtuvaa, on niin ihanaa kun saa keskellä päivää tehdä vähän omia juttuja.

***

Omia juttuja: lukeminen. Ehdottomasti tämän kesän juttu. Näköjään löydän aina lukemisen ilon kesäisin, viime viikolla postiluukusta kolahti nimi- ja omistuskirjoituksin varustettu upea Odelma, jonka lumoavaan maailmaan olen uppoutunut täysin rinnoin, kiitos Katja! Kirjoitan siitä varmasti vielä lisää, mutta olisi kirjoitettava muustakin, siitä yhdestä jonka jo mainitsin viime viikolla, makustelen sitä vielä vähän, ja olisi mainittava myös uudelleen herännyt rakkauteni Afrikkaan, kiitos siitä kuuluu Alexander McCall Smithin hurmaavalle Mma Ramotswelle jota olen aivan turhaan tähän saakka epäillyt vähän sellaiseksi hömppätädiksi, mutta eihän Naisten etsivätoimisto No 1:n perustaja ja pääetsivä suinkaan voi aivan hölmö olla! Seuraavalle kirjastokäynnille raapustan itselleni lapulle myös muistutuksen matkareitistä Nigeriaan, siitä kiitos kuuluu vinkkinsä jakaneelle Liivialle.

***

Yhtäkkiä loppukesä tuntuu täyttyvän ohjelmasta niin, etten tiedä missä välissä esim. muutetaan. Koetan olla ajattelematta nyt lomamatkoja, polttareita, lapsuuden ystävän häitä, kummityttöjen vierailuja, Särkänniemeä ja kaikkea muuta, jota tämän kesän aikana vielä pitäisi suorittaa. Sen sijaan: Iloitsen Odelmasta. Keitän kupin kahvia.

Lukeminen on minulle ehdottomasti -- taas, nykyään -- pakoa suorittamisesta. Tässä vielä lopuksi lista kirjahyllyni helmistä, joita en tänäkään kesänä ole lukenut, enkä aio: Ilias, Odysseia, Sota ja Rauha, Sadan vuoden yksinäisyys, Tuntematon sotilas, Rikos ja rangaistus, Pentti Saarikosken kaksiosainen elämänkerta, Sinuhe Egyptiläisen toinen osa, Joycen Ulysses, Putkinotko, Raamattu. Aamen.

12 July 2011

the soundtrack of my life


Tänä aamuna lueskelin lopputyötäni, tein viimeisiä pilkunviilauksia, olin syvällä ajatuksissani kun se alkoi: päivittäinen piikkaus. Naapuriasuntoa ja kahta sen yläpuolella remontoidaan, koska joku (idiootti) nukahti (uskokaa tai älkää) suihkuun eräänä alkukesän lempeän lämpöisenä yönä, ja päivittäistä piikkausta jatkuu tunnin kerrallaan. Ääni tunkeutuu suoraan aivoihin eikä siltä pääse karkuun, ei edes kuulokkeet korvillaan, mutta kyllä ne vähän voivat auttaa. Kaivoin esille mp3-soittimeni ja laitoin sinne ladatut elämäni biisit soimaan, annoin ajatusten liikkua jossakin lopputyön ja elämän välimaastossa.

Ajattelin sitä, miten paljon musiikki merkitsee, minulle se on elämä, siihen on taltioitu minun elämäni, noihin tärkeimpiin kappaleisiin joista koostuu elämäni soundtrack. Ajattelin, pystyisinkö listaamaan kymmenen tärkeintä, koska kirjoja en oikein pysty vaikka olen kyllä yrittänyt, ja kirjoittelin lopputyömuistilapulleni kymmenen kappaletta sitä mukaa kun ne tulivat mieleen, sitä mukaa kun niiden mukana tulvi mieleen menneisyys ja nykyisyys yhtenä jatkumona ja silti niin toisistaan kaukana olevina määreinä, vangittuna näihin lauluihin kaikki elämäni hetket, vaiko niihin ylös kirjoitettuna. Ajattelin, että blogimaailmaa kiertäneen kirjahaasteen jälkeen olisi mielenkiintoista kuulla ihmisten tärkeät laulut, ajattelin että voisin aloittaa, ajattelin että ehkä jopa voisin uskaltautua haastamaan joitakin ihmisiä mukaan. Siispä, jokseenkin kronologisessa järjestyksessä:

1. Magdalena. Lapsuuteni lempibiisi joka jotenkin tiivistää sen ajan hengen. Kuunnellessa päässäni vilistävät kuvanauhana otokset lapsuuden kesistä lomineen mummolassa, ihan kuin oikeasti vielä muistaisin ne asiat, voisiko lapsuuden soundtrackin kuunteleminen todella palauttaa mieleen muistikuvia ajoista joita oli oikeastaan liian pieni muistamaan, en tiedä. Nykyään yksi lapseni lempikappaleista, lauloin tätä hänelle viime kesänä niin paljon, ja tuota PMMP:n versiotakin kuunneltiin, tanssittiin huumaavan kuumassa keittiössä ympäriympäri, oltiin perhoset korvalehdellä.

2. Guns 'n' Roses: Civil War (ja tähän tuskin tarvitsee linkata...) Nuoruuteni (muutamaa poikabändihairahdusta ja Abbaa lukuunottamatta) oli metallin ja grungen sävyttämää, tässä olisi melkein voinut mainita vaikka Metallican Unforgivenin tai Nirvanan Come as You Aren tai jonkun Red Hot Chili Peppersin biisin, mutta voi, Civil War. Ehkä ensimmäinen biisi, jonka poliittisuuden tietoisesti tiedostin, ja pidin siitä nimenomaan sen vuoksi. Osaan sanat ulkoa vieläkin.

3. Lasse Mårtenson: Myrskyluodon Maija. Muistan vielä sen yön, kello oli ehkä jo neljä, talo oli siivottu kotibileiden jäljiltä, makasin lukioaikaisen parhaan ystäväni kanssa kotini pimeän olohuoneen lattialla, kuuntelimme repeatillä Myrskyluodon Maijaa äitini lp-levyltä, kaikki kapina karisi päältä, valvoimme aamuun, puhuimme asioista joista emme koskaan olisi muulloin puhuneet, nykyään biisi ottaa sisäänsä kokonaisvaltaisesti, siirryn aivan kuin toiseen tilaan, olo tuntuu kevyeltä, niin kuin kaikki elämän paino olisi laskettu päältä pois.

4. Incubus: The Warmth. Ajalta jolloin bändin videoissa ei vielä ollut delfiinejä, biisi toi tärkeää lohtua ja antoi keinon purkaa angsteja nuorelle aikuiselle, jonka mielestä maailma oli paha, paha, paha. (Kertosäe: So don't let the world bring you down / Not everyone here is that fucked up and cold /Remember why you came and while you're alive / experience the warmth before you grow old.) Sittemmin olen ajatellut että sanoma on enemmänkin se oman valon löytämisen tärkeys, se että löytää lämmön itsestään, levittää sitä ympärilleen niin kuin parhaiten kykenee, elää siinä ja uskoo, että on toisiakin jotka tekevät niin.

5. ja 6. Voisin kirjoittaa tähän että kaikki Toolin biisit, se on kaikkien aikojen lempibändini, mutten ehkä nyt tee niin, nostan esille kaksi. Ensin rakastuin Toolin levyyn Lateralus, sittemmin löysin sitä edeltäneen Aeniman ja sen jälkeen tulleen 10,000 Daysin, niistä on tullut tärkeämpiä, jotenkin ne herättävät tunteita, ovat paikoin selkeästi enemmän poliittisia, ja sellaiset biisit niistä esille nostaisinkin, omat suosikkini, Aenema ja The Pot.

7. Coheed & Cambria: Welcome Home. Eräänä syksyisenä iltapäivänä, sen jälkeen kun oli muuttanut takaisin kotikaupunkiini, kävelin kuulokkeet korvillani ja äitini aikoinaan neuloma aivan liian suuri neulepaita päälläni kotiin päin täysin tietämättömänä siitä, että eräs tietty nuorimies, josta kovasti silloin pidin, käveli perässäni ja yritti äänellään saada minut pysähtymään. Lopulta tunsin koputuksen olkapäälläni ja kävelymatka kului väitellessä siitä, voiko Coheed & Cambriaa edes kutsua hyvällä omallatunnolla musiikiksi, minun mielestäni kyllä, enkä sen jälkeen enää ollut varma, olimmeko sittenkään niin sielultamme yksituumaisia kuin olin siihen asti luullut. Kävi ilmi, ettemme olleet, mutta sittemmin bändistä ja tästä nimenomaisesta biisistä tuli ensimmäinen musiikkikappale, josta olemme mieheni kanssa tismalleen samaa mieltä: loistavaa.

8. Tämä kuuluu kaikkien kuumien kesäpäivien siestoihin: The Mars Voltan L'Via l'Viaquez. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä biisissä sanotaan tai mitä sillä halutaan sanoa, eikä minua se tippaakaan edes kiinnosta. Nuo letkeät rytmit! Nuo käsinkosketeltavat tunnelmat, joihin biisi vie! Tuo taito, joka kuuluu, muttei brassaile! Aamen.

9. Porcupine Tree: Arriving Somewhere But Not Here. Tämä liittyy jotenkin työvuosiini, niihin viimeisiin aikana e.v. (ennen vekaraa), jolloin kävin ylikierroksilla ja rauhoituin (välillä töissäkin) kuuntelemalla tätä. Hypnoottinen, rauhallinen, sisäänsäsulkeva, turvallinen, ikuisesti minun.

10. Riutta: Suontee. Koska täytyyhän listalla jotain kotimaistakin olla, mutta ei tämä ole tässä vain siksi. Veljeni bändin biisi on jotenkin minun turvapaikkani, minun voimavarani, hetkinä jolloin tarvitsen ylimääräistä tukea ajatusteni sulattelemiseksi, ja myöskin ensimmäinen biisi, jonka laitan soimaan kun alan kuunnella tietokoneelleni taltioitua musiikkia. (Tämän lisäksi ainoa suomalainen, joka kävi mielessä, olisi ehkä ollut Von Hertzen Brothersin Freedom Fighter, mutta siihen ei ole jotenkin muodostunut sellaista tunnesidettä kuin tähän tai muihin listan biiseihin.)

Se tuli helpommin kuin uskoin -- uskotko sinä, että voisit tehdä samanlaisen? Erityisesti (kirjoitan kainosti) minua kiinnostaisi kuulla Ilonan, Violetin, Solenin ja Maijjan elämän tärkeimmistä, olisin iloinen jos lähtisitte mukaan!

PS. Kuva ajalta e.v., olen siinä matkalla Ruisrockiin etupäässä Toolin vuoksi, luonnollisesti tuo on ainoa kuva, jossa olen minä, eikä Toolin keikalta tietenkään ole räpsäyksen räpsäystäkään.

10 July 2011

minä haluan


Minä haluan pikkuvelin. Mistä niitä saa? Minä en tiiä.
Minä voin hoitaa pikkuveliä. Minä voin antaa pikkuveljelle minun titin. Minä voin mennä potalle. Minä voin leikkiä pikkuvelin kanssa pikkueläimillä. Koirilla.
Minä tiiän mitä vauvat tekkee: pöppöttää ja nukkuu.

9 July 2011

finally the heat turned into thunder


Helteen sumentamia, hitaita hyviä päiviä. Eilen, tänään, huomenna.
Mitä sinä odotat?

***

Sanat, missä ne ovat? En löydä niitä, ne kätkeytyvät asioiden taakse.
Ajattelen, että kerron. Kerron, että ajattelen.
On hyvin, vaikeaa. Sekä että.

7 July 2011

veden äärelle



Sisustan mielessäni valoisaa kotia veden äärelle, hailakkaa sinistä, pehmeää punaista, veden vihreää. Nyt kun on kuuma ja ikkunasta näkyy vielä betonia vedämme verhot kiinni ja etsiydymme varjoihin, olemme kukin rauhassa tavallamme. Ajattelen italialaista ruokaa mutten jaksa kokata, ajattelen että jos olisi ryytimaa, sellainen josta saisi tomaatteja ja persikoita. Naapurin täti kaivaa kellarista lastensa vanhan uima-altaan että pihapiirin lapset saavat kylpeä, vesi on tänään järvellä turkoosia, kaunista, vaarallista.

Meillä on aika hyvin nyt, koetan muistaa olla siitä iloinen.

***

Myöhemmin kerron vielä lisää, annan sanojen valua tähän sivulle, toivon että joku lukee ne, saa jakaa tämän asian jossakin tuolla ilmassa, että joku ymmärtää tai ilahtuu tai ajattelee jotakin:

Olin jotenkin niin hirveän väsynyt. Syksyllä, syystalvella, sydäntalvella, kevättalvella, keväällä jona iski vielä sydämelle lapsen sairastuminenkin. Analysoin sitä jatkuvasti, väsymystä, aiheutin varmaan itselleni jotakin psykosomaattisia oireita analyyttisyydelläni, analysoin ja mietin oliko se sellaista kuin vähän yli vuosi sitten, että tarvitsisinko siihen apua vai onko tämä vain nyt minulla tämmöistä, niin kuin kaikilla on mutta jotenkin niin paljon voimakkaampina tunteina kuin koskaan ennen, että yhtenä päivänä on hirveän hyvä ja yhtenä hirveän huono, eikä oikein ole mitään siltä väliltä paitsi puuduttava väsymys joka lyyhistää, niin ettei jaksa tehdä mitään, ei mitään pitkäjänteistä, hyppelehtii vain paikasta toiseen, asiasta toiseen, ei oikein saa asioista kiinni. Ihmettelin mistä se tuli, ajattelin että ehkä kaikesta tästä betonista, kaikesta mitä tämä kaikki betoni sisällään pitää, että en vain jotenkin voi sulattaa tätä kaikkea, haluan rauhaan, mutta täällä meidän nyt vain oltava, vielä jonkin aikaa.

Mutta sitten tällä viikolla kävi ilmi, ettei olekaan. Näkymä on joidenkin viikkojen päästä meidän, ei ikioma mutta siihen me saamme tulevina vuosina antaa itsemme sulautua, siihen me saamme herätä, sen tuoksussa me saamme elää, kunnes meistä itsestämme joskus alkaa tuntua, että on lähdettävä. Jotenkin tämä väsymys vierähti päältä pois, aivan hetkessä, tarkalleen ottaen keskiviikkona kello kuusitoista, ja tuli niin onnellinen olo.

5 July 2011

kälätys



Se alkaa heti aamusta, eikä siihen (onneksi) enää aina tarvita äitiä.
Leikki! Taukoamattomasta iloisesta kälätyksestä voi päätellä, missä päin kotia mielikuvitus kulloinkin lentää.
Ja sitä on kuulkaas ihana kuunnella!

4 July 2011

tämä kaupunki ei anna minun kastua





Kaupunki ei sada ylleni vaikka kaipaan kastua, kaikkialla muualla sataa mutta se kiertää meidät, kenties kaipaan sitä liian kiihkeästi, vettä, missä olomuodossa tahansa. Veden äärelle, veden alle, veden syliin.

Mietin mitä teen kaikelle tälle tavaralle, mistä sitä tulee, miten sitä taas on niin paljon vaikka vuosi sitten karsittiin, miten tavarasta pääsee eroon, mitä jaksan asialle tehdä. Haluan vähemmän, haluan pienempää, mutten halua antaa ilman edestä pois sellaista, mistä itse voisin vielä maksaa.