14 July 2011

summerhill




Tunnen erään äidin, joka silloin tällöin, epätoivon hetkinä kenties, antaa alle kaksivuotiaalle tyttärelleen satikutia. Siis muutamia läimäyksiä avokämmenellä pyllylle, jos lapsi on ollut (kuten äitinsä mukaan usein on) aivan kuriton. Vaikkapa leikannut saksilla äitiä käteen, tai kaatanut toistuvasti vettä lattialle. Kyseinen nuori äiti kertoi tämän minulle vähän nolona, luottamuksellisesti, ikään kuin tukea hakien. Voitte kuvitella keskustelun: Tänään meidän tyttö teki niin ja niin... Eikä! Meidän tekee ihan samaa, ja silloin minä joskus... Olin niin häkeltynyt, etten osannut sanoa mitään kuin sen, mitä tiesin äidin toivovan mielessään minun sanovan. Sanoin, että ymmärrän kyllä.

Ja tavallaan ymmärränkin, kenelläpä tempperamenttisella ihmisellä ei toisinaan, kun kaikki tuntuu menevän pieleen, tekisi mieli joskus tempaista oikein kunnolla jotakin tai jotakuta, mutta tietysti on eri asia ajatella niin ja tehdä niin. En kuitenkaan alkanut moralisoida, sanoin vain ymmärtäväni, ja jätin asian siihen. Uskon kyllä, että tytär saattaa tuntua äidistä kurittomalta, olen kyllä nähnyt kyseisen tyttären itkupotkuraivareita kun hän ei saa tahtoaan läpi, olen nähnyt hänen käyttäytyvän aggressiivisesti toisia lapsia kohtaan, olen nähnyt hänen olevan tottelematon; se, oikeuttaako tämä lyömään, ja saavutetaanko lyömisellä mitään, onkin sitten toinen asia.

Tämän vuoksi en voi sanoa, että vapaan kasvatuksen pioneerin, A.S. Neillin vuonna 1960 julkaistu teos Summerhill olisi jo aikansa elänyt ja 2000-luvulla tarpeeton, vaikka muistankin muutamia kertoja niin ajatelleeni kirjaa lukiessani. Sillä jos Neill jotakin vastustaa sydämensä pohjasta -- siis tiukan ja moralistisen uskonnollisen kasvatuksen ja masturboinnin kieltämisen lisäksi --, se on lasten ruumiillinen kurittaminen. Siinä missä uskonto ja liian siveellinen kasvatus poikivat Neillin mielestä ylikorostunutta synnintuntoa ja pelkoa, ajatusta siitä että 'minä' tai oma ruumis on lähtökohtaisesti paha, väkivalta synnyttää Neillin mielestä väkivaltaa, eikä minkään näistä lopputulemana ole onnellinen ihminen.
Miten luodaan onnellisuutta? Minun vastaukseni on: Poistakaa auktoriteetit. Antakaa lapsen olla oma itsensä. Alkää hätistelkö häntä. Älkää opettako häntä. Älkää saarnatko hänelle. Älkää yrittäkö "ylentää" hänen mieltään. Älkää pakottako häntä mihinkään. -- A.S. Neill: Summerhill (suom. Markku Lahtela 1968)
Olen taipuvainen olemaan hänen kanssaan jokseenkin samaa mieltä. Mutta täytyy myöntää että kun kuulen termin "vapaa kasvatus", niskakarvat nousevat vähän pystyyn. Olen nähnyt työssäni niitä ns. vapaan kasvatuksen helmiä, jotka eivät kunnioita mitään auktoriteetteja, eivät usko mitään mitä heille sanoo, ja ottanut vastaan näiden helmien vanhempien valituspuheluita siitä, kun heidän kullannuppujaan on puhuteltu tai rangaistu heidän rikottuaan sääntöjä. Jokainen lienee kuullut seuraavan vapaasta kasvatuksesta kertovan urbaanilegendan, jonka eräs tutun tuttu sattui todistamaan:
Poika tökkii kauppajonossa edellä olevaa mummoa ostoskärryllä selkään ja jalkoihin. Takana oleva mies puuttuu asiaan, kyselee äidiltä, hienon näköiseltä rouvalta, eikö tämä näe mitä hänen poikansa tekee. Äiti vastaa, että heillä on kuule vapaa kasvatus. Mies hermostuu, ottaa ostoskärrystään maitopurkin, avaa sen, kaataa maidot äidin päähän ja sanoo: Meilläkin oli vapaa kasvatus.
Hahaa, vapaa kasvatus, siitäs sait! Mutta jos ylläkuvatun kaltainen käytös yhdistettäisiin Neillin kasvatusfilosofiaan ja hänen perustamansa Summerhillin sisäoppilaitoksen oppilaisiin, ukko kääntyisi varmaan haudastaan, ellei jopa nousisi sieltä puolustamaan näkemystään.

Neillin vapaa kasvatus ei nimittäin tarkoita sitä, mitä yleensä kuvitellaan; että anything goes. Päin vastoin, Neillin koulussa lapset saavat tehdä mitä huvittaa, jopa jättää käymättä oppitunneilla, niin kauan kuin siitä ei ole vahinkoa kenellekään toiselle. Neillin kasvatusfilosofian ydin on siis vapaus tehdä itselleen ja omalla ajallaan mitä tahtoo, kunhan ottaa oman yhteisönsä muut jäsenet huomioon:
Ei sellaista olekaan kuin ehdoton vapaus. Jokainen joka sallii lapsen aina ja kaikessa saada tahtonsa perille on lähtenyt vaaralliselle tielle. Kenelläkään ei voi olla sosiaalista vapautta sillä toisten oikeuksia on pidettävä arvossa. Mutta jokaisella pitäisi olla yksilön vapaus.

Eli konkreettisesti sanottuna: Kenelläkään ei ole oikeutta pakottaa poikaa oppimaan latinaa koska oppiminen on yksilön oman valinnan asia; mutta jos joku oppilaista vain koko ajan kujeilee latinantunnilla niin luokan pitäisi heittää hänet ulos koska hän häiritsee muiden vapautta.
Summerhillissä lapset ja nuoret saavat siis jäädä pois oppitunneiltaan ja sen sijaan vaikkapa kiroilla, masturboida tai ottaa nurmikolla nakuna aurinkoa, jos siltä tuntuu. Useimmat kylläkin tekevät oppitunneilta poissa ollessaan ihan hyödyllisiä juttuja: käsitöitä, musisointia, urheilua, joihin kaikkiin koulussa kannustetaan sillä Neillin mielestä "laiskuutta ei ole olemassa. Laiska poika on joko fyysisesti sairas tai sitten hän ei ole kiinnostunut niistä asioista joita hänen aikuisten mielestä olisi tehtävä." Näin ollen kaikki summerhilliläiset ovat käyneet kouluaan omien kykyjensä, valintojensa ja mielenkiintojensa mukaan, ei siksi että heidät on pakotettu siihen. Kyllä elämäniloinen ja onnellinen kadunlakaisija aina yhden kyrsiintyneen ja elämäänsä kyllästyneen ydinfyysikon voittaa -- ja koulusta lienee valmistunut onnellisia ihmisiä noihin molempiin ammatteihin.

Mutta entä se ajatus, että Neillin teos olisi jotenkin "vanhentunut" tai tarpeeton, joka minulla heräsi useita kertoja kirjaa lukiessani? Freudini, sekä Freudin kritiikkini, lukeneena tunsin myös noloutta, en edes voi sanoa että lievää sellaista, siitä miten sukupuolivietti ja freudilaisuus Neillin teoksessa korostuivat. Sen sijaan ajankohtaista on edelleen se sanoma, että mikäli lapsessa on vanhempiensa jokin "vika", että lapsi on ns. ongelmalapsi, syy siihen löytyy todennäköisesti peiliin katsomalla:
Kun katsomme pientä lasta tiedämme ettei hänessä ole pahuutta -- ei yhtään sen enempää kuin punajuuressa tai nuoressa tiikerissä. Lapsen mukana syntyy hänen elinvoimansa; hänen tahtonsa, hänen alitajuinen, vaistomainen halunsa elää. Hänen elinvoimansa kannustaa häntä syömään, tutkimaan ruumistaan, tyydyttämään toiveensa. Hän toimii niin kuin luonto on tarkoittanut hänet toimimaan, niin kuin hänen on tehty toimimaan. ...

Käytännöllisesti katsoen jokainen aikuinen uskoo että lapsen luontoa on parannettava. Tämän vuoksi käykin niin että kaikki vanhemmat alkavat opettaa nuorelle lapselle miten pitää elää. Lapsi joutuu pian vastakkain kokonaisen kieltojen järjestelmän kanssa. Tuo on ilkeää ja tuo on likaista ja sellainen on itsekästä. Alkuperäinen lapsen luontaisen elinvoiman ääni kohtaa opetuksen äänen.
Tästä olen Neillin kanssa melkolailla tismalleen samaa mieltä. Vaikka on totta, että äitinä en juuri saanut teoksesta itselleni mitään, se ei tarkoita, etteikö joku muu äiti voisi saada, sellainenkin, joka jo valmiiksi vastustaa ruumiillista kuritusta. Opettajana sen sijaan koin Summerhillin tunteita ja ajatuksia herätteleväksi, uusia polkuja avaavaksi teokseksi.

Minulle sen mielenkiintoisinta antia oli ehdottomasti ensimmäinen osa, jossa Neill kertoo koulunsa toiminnasta ja toiminnan tuloksista sen alkuajoilta 1920-luvulta aina kirjan julkaisupäiviin saakka. Erittäin kiinnostavaa oli myös lukea "Hänen Majesteettinsa tarkastajien selonteko", jossa opetusministeriön tarkastajat kertovat koulusta paitsi kriittisesti, myös oikein innostuneen kuuloisesti. Esimerkiksi ajatus, että Summerhillin lapset kävisivät kenties enemmänkin oppitunneilla mikäli ne eivät noudattelisi tavanomaisen koulumaista kaavaa vaan olisivat jotenkin "summerhilliläisempiä" antoi kyllä pohdittavaa omankin työn kannalta.

Kovin selkeää kuvaa siitä, millaisia ovat Neillin kasvatuskokeilun tulokset, kirja ei anna. Kuten Neill itsekin toteaa, hänen kouluaan on käynyt vasta muutama sukupolvi kirjan ilmestyessä, ja heidänkin kodeistaan saama malli on usein aivan päinvastainen koulun mallin kanssa. Joitakin kertoja Neill käyttää esimerkkinä omaa tytärtään, joka ilmeisesti kirjan ilmestymisenkin aikaan on vielä melko nuori -- kirjoittaja itsekin toteaa, että voihan käydä niinkin että hänen tyttärensä alkaa kapinoimaan isäänsä vastaan, vastustamaan vapaata kasvatusta ja sitä että häntä on käytetty isän teoksissa häpeilemättä esimerkkinä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä Zoë Neill Readhead johtaa tällä hetkellä isänsä perustamaa Summerhilliä, joka siis edelleenkin on toiminnassa.

Vähän ennustajan vikaa Neillissä kuitenkin on. Eräässä tiukan moralistista uskonnollista kasvatusta kritisoivassa luvussaan hän kirjoittaa näin:
Kun uusi uskonto tulee, se todistaa vääräksi käsityksen että ihminen on synnistä siinnyt. Uusi uskonto ylistää jumalaa tekemällä ihmisistä onnellisia. ...

Uusi uskonto perustuu tietoon omasta minästä ja oman itsensä hyväksymiseen. Itsensä todellinen rakastaminen on välttämätön edellytys jos haluaa rakastaa muita. ... Uudessa uskonnossa ihminen rukoilee parhaiten kun hän rakastaa kaikkea, niin suuria kuin pieniäkin asioita -- omassa itsessään!
Niinpä niin, Neill. Tervetuloa 2000-luvun onnellisuuspsykologian maailmaan. Ole hyvä ja istu tuoliin, tehdäänpäs nyt sinun maailmastasi vähän parempi paikka. Hengitä syvään, hengitä, toista perässäni: Minä olen kaunis. Minä olen hyvä. Minä olen riittävä. Minä olen onnellinen. Minä olen... Hetkinen. Olisikohan Neillin kirjalle nykypäivänäkin ehkä enemmän tilausta, kuin ensivilkaisulla tuntuu?

8 comments:

Anna said...

Arvelin jotenkin, että tämä olisi kirja, jota olit lukemassa. Siksikin niin kiinnostuin. Itse luin kirjan useita vuosia sitten, kun podin kriisiä siitä, että onko minusta opettajaksi. No ei minusta sitten tullutkaan yläkoulun opettajaa, vaan lastentarhan opettaja. Vaikuttiko kirja siihen, sitä on vaikea sanoa.
Mutta siihen se ainakin on vaikuttanut, millainen lastentarhanopetteja olen.
Tämä oli kiinnostavaa luettavaa, palautti mieleen kirjan sanomaa ja ajatuksia.
Ehkäpä muistan jotain siitä äitinäkin taistellessa.

Ilona said...

Minua on lyöty lapsena. Tai kuritettu ja rangaistu, kuten vanhempani asian käsittivät. Minä käsitin, että minua lyötiin. Mutta nyt vasta aikuisena olen käsittänyt, miten mitättömistä asioista nahkavyö läjähti takamukselle. Siinä on sulateltavaa.

Toivon, että kukaan ei enää 2010-luvulla löisi lastaan ikinä, missään tilanteessa. Väkivalta synnyttää väkivaltaa myös ei niin perinteisesti ymmärretyssä merkityksessä: minä olen vuosien ajan satuttanut itseäni, koska lapsena opin mm. sen, että fyysinen rangaistus vapauttaa syyllisyydestä. (Ja masennuksesta kärsivillähän syyllisyydentunteet ovat usein tunteista voimakkaimpia tai peräti ainoita tunteita.)

Minä myös ymmärrän tätä äitiä, josta kirjoitit – jollain tasolla ymmärrän jopa vanhempiani, vaikken olekaan yhtään samaa mieltä heidän metodiensa tarpeellisuudesta juuri niissä tilanteissa, joissa he niitä minuun käyttivät.

Ymmärrys ei onneksi aina tarkoita hyväksyntää.

Itse en pysty käsittämään sitä ristiriitaa, että vanhemmat menettämällä itsehillintänsä ja itsensä hallinnan (lyömällä) opettavat lapsilleen itsehillinnän ja itsensä hallinnan tärkeyttä. En käsittänyt sitä lapsena, en käsitä sitä edelleenkään.

Hyvä kirjoitus. Kiitos, Mirva.

Anna said...

Piti tulla vielä sanomaan tuosta äidistä ja agressiivisesti käyttäytyvästä lapsesta. Uskon, että agressiivisuus on osittain opittu käyttäytymismalli. Tietysti voi olla jotain sairautta tms., joka saa lapsen käyttäytymään agressiivisesti. Tietysti temperamenteissakin on eroja. Usein agressivinen käyttäytyminen voi olla myös oirehdintaa.
Ymmärrän, että vanhemman voi tehdä mieli lyödä, mutta se, että lyö oikeasti, on toinen asia.
Lapselle tulee asettaa rajoja ja sen voi joskus tehdä fyysisesti (esim. jäähypenkki), mutta lyömällä lapsi tuskin oppii paremmaksi ihmiseksi.

Mirva said...

Nopeasti kommentoin, että olen tuosta lyömisestä samaa mieltä kanssanne, tismalleen. Se, mihin Annan varmaan viittaatkin tuolla että aggressiivisuus on opittu malli, pitää minun mielestäni tuon esimerkkipikkutyttöni kohdalla tismalleen paikkansa. En esimerkiksi ole koskaan nähnyt oman samanikäiseni lyövän tai tönivän toisia lapsia kiilto silmissään, mutta tämän toisen olen, useita kertoja. Niin ikään olen nähnyt hänen potkivan ja lyövän vanhempiaan, kuullut myös että hän puree heitä. En voi olla ajattelematta, että hänen ruumiillinen kurittamisensa ei missään tapauksessa tule koskaan auttamaan tähän asiaan -- päin vastoin, se luultavasti on (osa)syy, miksi lapsi käyttäytyy näin.

Kiitos kommenteistanne! Palaan niihin tarkemmin vielä ajan kanssa!

Riikka said...

Ajattelin olla kommentoimatta, mutta en malta kun nyt luin kommenttinne. Olen Mirva samaa mieltä näistä asioista kanssasi, olisin varmaan itsekin aika järkyttynyt jos joku ystäväni kertoisi lyövän lastaan. Vaikka ei siitä niin kauan ole kun lapsen fyysinen kuritus oli yleisesti hyväksyttyä. Olen minäkin saanut luunappeja (en sen pahempaa) muutaman harvan kerran kun oikeasti (tarkoituksella) olin tehnyt jotain väärää. Luunapit kirpaisivat ohimolla pitkään mutta suurempaa traumaa en ole niistä saanut.

Silti en kykenisi omalle lapselle mitään vastaavaa tekemään. Kuten Annakin totesi, ymmärrän tilanteen jossa tekisi mieli huitaista, päivittäin joudun tempperamenttisen kuopuksen kanssa mieltä kuohuttaviin yhteenottoihin, mutta tosiaan on eri asia toteuttaa se. Korotan ääntäni menettäessäni malttini ja huomaan jo siitäkin ettei auta yhtään. Onpa järkeä huutaa: "lopeta huutaminen". Sama pätee tietysti fyysiseen kurittamiseen. Kumpikohan onkaan muuten pahempaa väkivaltaa, kiukuspäissään hetkellisesti hutmaistu lyöminen vai oikein harkittu lyöminen rangaistusmielessä? No ei sen väliä, yhtä suurta vääryyttä molemmat, kunhan itsekseni pohdin.

Kuitenkin vielä sellainen näkökulma tuohon lapsen aggresiivisuuteen ja mallioppimiseen, että kaikki aggressiivisesti käyttäytyvät lapset eivät välttämättä ole saaneet väkivaltaisuuden mallia kotoa, saati ole merkki luonnehäiriöstä. Tietyssä iässä aggressivisuus kuuluu normaaliin kehitykseen. On jossain määrin jopa toivottavaa. Näin ainakin mulle on eräs alan asiantuntija vannonut. Itse olen asian kanssa itsekseni paininut koska nuorimmaiseni on kohta 2-vuotias ja tällä hetkellä erittäin herkkä lyömään/huitomaan/tönimään/potkimaan/puremaan(!) muita lapsia. Puistoissa esimerkiksi olen vähän varuillani kokoajan jotta taapero ei satuttaisi muita joutuessaan "anna mulle toi lapio" -tilanteisiin. Asia on vaikea itselleni koska olen aiemmin aina vähän katsonut kieroon lapsia jotka tällaista tekevät. Nyt vasta ymmärrän. Oletan että kyse ei ole jostain jota me vanhemmat olemme tehneet väärin, kyse on vain tempperamentista ja (toivottavasti) ohimenevästä vaiheesta. Minunkaan esikoiseni ei ole IKINÄ satuttanut toista lasta tarkoituksella, ei edes puolustukseksi. Nyt tosin "rajun" pikkuveljen myötä on vähän oppinut antamaan takaisinkin. Tänään juuri vertasin veljeksiä ilveksiin. Raapivat, repivät ja painivat kuin mitkäkin pennut;)

Kiitos ja anteeksi paasaus.

Anna said...

Pakko vielä kommentoida :) Riikka yritin tuolla viittauksella erilaisiin temperamentteihin viitata juuri tuohon. Kaikki agressiivinen käytös ei ole opittua. Mutta jos lasta kohtaan käyttäydytään agressiivisesti on todennäköisempää, että hänkin käyttäytyy niin.

Kehitysvaiheeseen kuuluva agressiivisuus häviää lapsen itsesäätelymekanismien kehittyessä. Silloin myös agressiivisen käytöksen, joka kohdistuu fyysisesti toisiin ihmisiin, pitäisi hävitä, jos se ei ole opittua. Joskus on toki tilanteita, joissa lapsen itsesäätelymekanismit eivät ole kehittyneet samaan tahtiin muiden kanssa. Silloin lapsi tarvitsee erityisen paljon tukea aikuisilta.

Ja aina lyöminen yms. ei ole opittua siitä, että vanhemmat lyövät vaan sen voi oppia myös televisiosta tai tietokoneelta. (Silloin vanhemmat ovat kyllä laiminlyöneet velvollisuuttaan vahti alapsen katsomia ohjelmia/pelejä)Mutta siloinkin mielestäni se on oire lapsen pahasta olosta, jota täytyy purkaa jollain tavalla. Ja nyt tarkoitan vähän isompia lapsia, joiden pitäisi jo pystyä säätelemään agressiotaan jossain määrin.

Mirva said...

Riikka, Anna tuossa jo kirjoittikin sen mitä aioin sanoa. Eli en missään tapauksessa tarkoittanut sanoa, että aggressiivisuus olisi aina opittua, ja ettei tempperamenttieroja lasten välillä olisi; tarkoitin sitä, että vanhempien väkivaltainen käytös suurella todennäköisyydellä johtaa väkivaltaiseen lapseen. Ymmärrän, että painit tilanteen kanssa, jota sinun varmasti on itsekin vaikea käsittää, ja tässä yhteydessä olisikin ehkä syytä huomauttaa, että Neill käsittelee tietysti kirjassaan lähinnä kouluikäisiä (Englannissa 5 vuodesta eteenpäin) lapsia sekä aivan pieniä vauvoja.

Tämä ei tietenkään tarkoita etteivätkö hänen neuvonsa olisi käyttökelpoisia taaperoikäistenkin kanssa, mutta jotenkin vain kehitysvaiheet ensimmäisestä ikävuodesta tuohon mainittuun kouluikään -- eli aika, jolloin lapsella ei varmasti ole vielä esimerkiksi kehittynyt juuri minkäänlaista sosiaalista omatuntoa -- jäävät kirjassa aika vähälle huomiolle.

Riikka said...

Ymmärsin kyllä että ette halunneet yleistää, luin kommenttinne tarkasti:) Halusin vain tuoda vielä tämän tempperamenttiasian esille (varsinaisen bloggausaiheesi sivusta Mirva), itsekin kun vasta opettelen ymmärtämään tempperamentiltaan äkkipikaista lastani. Ja samalla yritän olla aina vaan kärsivällisempi ja pitkäpinnaisempi ja kirkumishuutoa sietävämpi. Kiitos vielä kommenteistanne:)