8 September 2011



Päivä alkoi iloisena odotuksena, mutta jatkui pettymyksen itkuna erään ystävyyden vuoksi. Jotenkin vain tuntuu, että kaikki nyt lipuu ohi enkä saa oikein otetta mistään, en löydä aikaa niin paljon kuin sitä pitäisi olla. (Kenen mielestä? Voisiko olla niin, että aika on erilaista, että toisille sitä on annettu enemmän kuin toisille?)

Mutta onneksi sitten tuli hyviä.
Mies vei leffadivariin kasan ja tuli takaisin Gilmoren tyttöjen neljännen tuotantokauden kanssa, eikä siitä voi mitenkään olla tulematta hyvälle tuulelle.
Lääkärissä oli reipas lapsi, eikä mitään vikaa, kotiin tullessa mukana tarroissa robotteja ja veneilevä koira.
Asunto tuntuu asettuvan uomiinsa pikku hiljaa, pidän siitä, asunnosta ja pikkuhiljasta, tänään näyttää jo jotenkin kodilta vaikkei ole vielä sänkyä tai kirjahyllyä tai paljon muutakaan. Verhot on sentään, eilen ripustetut, ja se odotettu sohva, viimeinkin.
Sain pestyä myyntiin menevät vaipat, ovat odottaneet monta viikkoa, tuli semmoinen tunne että nyt on muutto lopulta ohi. On hyvä lähteä täältä huomenna vähän lomalle.

Mutta lempeyttä minä kaipaisin lisää tähän maailmaan, sen ihmisiin, sellaista ymmärtävää valoa. Että joskus voi olla aikoja, jolloin kaikkien kivien pyörittäminen ei vain onnistu, vaikka haluaisikin.

(Tai ehkä minun pitää opetella ymmärtämään, että joskus on vain parempi antaa asioiden olla?)

8 comments:

Anna said...

Kauniilta ja valoisalta teidän uusi kotinne näyttää.

En tiedä luinko oikein, mutta minustakin ystävyys tuntuu välillä niin vaikealta. Odotuksia puolin ja toisin, mutta kohtaamattomia. Petytään ja jätetään selvittämättä, rämmitään vain eteenpäin. Ehkä joskus myöhemmin kohdataan paremmalla ajalla.

Kirjoitin sinulle pari punajuuriresptiä paperille ja ajattelin postittaa, mutta sitten tajusin, että olette muuttaneet! Laitatko osoitteesi minulle sähköpostilla, niin pistän ne postiin?

Merruli said...

Hyvä kuulla, että lääkärikäynnin anti oli positiivista, minä kun kuvan perusteella jo harmittelin,että vieläkö olette kipeinä.

Mirva said...

Anna, juuri samoja asioita ystävyydestä, siitä miten odotukset ja ymmärrys eivät aina kohtaa. Laitan mailia tämän päivän aikana!

Merruli, kyllä lapsi edelleen nuhainen on, mutta mitään isompaa vikaa ei löytynyt. Eiköhän se mene ohi, ajan kanssa...

Anjuska said...

Tiedän tuon tunteen. Usein siihen lisää vielä oma syyllisyys ajan riittämättömyydestä, vaikka kukaan ei olisi mitään odottanutkaan. Tuntuu, että ihania ihmisiä on vuosien myötä vain jäänyt matkan varrelle. Tiedän, että varmaan siellä ne vieläkin odottavat, kun vain menisi ja palaisi niin tarina jatkuisi siitä, mihin se jäi.

Pikkuhilja on hyvä olotila, siitä kannattaa nauttia.

Ilona said...

Lapsella on uusi sänky, näen. Hieno.

(Ihan tyhjänpäiväinen kommentti, mutta menköön.)

Mirva said...

Anjuska, tunnistan tuon syyllisyyden. Samoin minulla on jäänyt ihmisiä taakse, en ole kovin hyvä pitämään yhteyttä nykyisiinkään. En osaa harmitella taaksejääneitä, jotenkin ajattelen että niitä ei sitten ollut tarkoitettu minun ihmisiksini.

Ilona, hauskaa että huomasit, minustakin se on hieno!

annika. said...

Ihanan valoisaa! Meillä on kovin pimeä tämä ullakkokotimme.

Mirva said...

annika, meillä on onneksi ainakin vielä melko valoisaa, sitä rakastan. Toivottavasti teillekin löytyy valonlähteitä.