viikonloppukarkit

Mulle Olivia, Alice ja kotitekoisia myslejä, lapselle autokirjoja kirjastosta ja niin iso tikkari ettei sitä jaksa kerralla syödä. Meille kaikille kukkia, kun ollaan oltu niin ihanina, ja Singerikin luvassa anopilta. Voiko paremmin enää viikonloppu alkaa?

Valoa viikonloppuunne!

Arjen pientä luksusta ja iloasioita:

Virkeä olo valosta ja yhdentoista tunnin yöunista rakkaiden vieressä.

Puhtaat lakanat sängyssä, ikkunassa puhtaat keväänvihreät verhot ja pakkasta vain 12.

Jääliukumäen laskeminen puistossa jota ympäröivät kauniit vanhat rakennukset.

Kiireetön ulkoilu lapsen kanssa, vaikka kaikki muut ympärillä tuntuvat juoksevan jonnekin.

Vuosikaudet kestänyt lempipaita, johon ilmestyneen reiän voi paikata mummon rintakorulla.

Lapsi joka menee piiloon tyynyn alle ja laskee, yksi kakki kommi nejjä viisi kuusi seippämä.

Väsyneen touhuajan päiväunet ja se odotettu pieni oma hetki: kiinnostava kirja, kupillinen lempiteetä ja ehkä vähän tummaa suklaata.

Mistä sinä olet tänään kiitollinen?

ihanien asioiden päivä

Pöydällä uusi liina, postissa uusi Toast ja upea paketti Niinalta, kädessä uudet lämmittimet, olohuoneessa koko lattian täyttävä maja ja siellä nallejen teekutsut päiväunille kiltisti menneen lapsen kanssa (kiitos Niina, suklaa auttoi näköjään siihenkin), illaksi suunnitteilla kiireetön seikkailuretki kirjastoon. Mukavaa päivää teille!

Täydellisen laiska lauantai.

En halua tänään mitään, koska minulla on jo kaikki.

 Sininen on vasta puolessa välissä, mutta haluaisin neuloa lapselle kevääksi myös jotain punaista -- en vain keksi mitä. Keksitkö sinä?

the easy freezy days of winter

Keitettiin eilen iso kattilallinen lapsen lempparia, makkarasoppaa, että saadaan keskittyä seuraavat päivät siihen oleelliseen: olemiseen.

Minä nukun yöni pitkästä aikaa hyvin Matthieu Ricardin ansiosta. Luen kirjaa eteenpäin pikkuhiljaa, teen yhden tai kaksi meditaatioharjoitusta sängyssä maaten. Ohi ovat illat, jolloin pyörin pimeässä tuskastuneena, unta odottaen ja toisten uniääniä kuunnellen.

Miten sinä olet, miten nukahdat?

oh, the tulips!

Eilen rakkaat leipoivat kakun, minä ostin tulppaanit. Täyttäisin niillä nyt koko talon, toisin kevään niiden vienolla tuoksulla. Mietin miksi näitä varten pitäisi olla erityisiä päiviä, eikö jokaisena päivänä voisi olla ystävyyden ja tulppaanien juhla.

Tänään eräs sai elämänsä tähän asti suurimman uhmakohtauksen kun ei saanut itse terottaa puukyniä. Ollaan piirretty ja maalattu marjoja, hedelmiä, vihanneksia ja juureksia, liimataan ne sitten pahville ja päällystetään, tehdään omat leikkiruoat.

Tiistai-iltaisin on naistensauna, tykkään siitä niin, istua ylälauteilla suuressa hämärässä saunassa, leppeässä löylyssä, kuunnella tämän talon eläkeläisrouvien tarinoita. Se että niin voi tehdä on minusta rikkautta.

Mitä sinun tiistaihisi kuuluu?

Aamukahvissa ripaus ranskalaista vaniljaa, leivällä eilen tehtyä lemon curdia.

Puikoilla keväisiä neuleita, ulkona pakkasta 24 astetta.

Hyvää ystävänpäivää!

Nämäkin minä halusin teille kertoa.

Eilen huomasin että joulukranssi roikkuu vieläkin keittiössä. Jouluverhot on myös, kun ovat minusta niin kauniit että olisi sääli taas laittaa vuodeksi pakettiin ja ottaa esille muutamaksi viikoksi vuodesta. Olohuoneessa meillä on iso rumanvihreä matkalaukku joka pitäisi viedä siskolle, on se pitänyt viedä, ihan oikeasti, sunnuntainakin lähdettiin viemään, perillä vasta huomattiin että laukku jäi kotiin. Ei sillä kiire ole, siitä on tullut osa meidän sisustusta, ei siskokaan sitä eilen edes huomannut kun kävi.

Joskus meilläkin syödään saarioisten äitien ruokaa, vaikka jos ollaan menty muskariin torstaiaamuna ja muskarin jälkeen lapsi tahtookin jäädä myös kerhoon leikkimään autoilla eikä yhtään askartelemaan vaikka äidistä se olisi mukavaa, kerhossa on niin paljon autoja että voi ihme! Silloin pitää kotimatkalla joskus käydä hakemassa kylmähyllystä laatikkoa, ahmia se lounaaksi ja yrittää olla ajattelematta mitä siinä on.

 

Ja kyllä meilläkin joskus tiputaan tuolilta kun yritetään kiivetä pöydälle taikasauvomaan ystävänpäivätaikasauvalla joka on tehty kerhon ja saarioistenäitilounaan jälkeen kotona, tiputaan ja sitten itketään ja halitellaan ja pusutellaan pipi pois, kun ei kukaan äiti voi vahtia joka sekunti sitä mitä toinen tekee, eikä kukaan lapsi heti opi ymmärtämään miksi pöydälle ei oikein kannattaisi kiivetä.

Ja jos ei ole pipiä, niin meillä saa vaikka laittaa levittää kaikki tyynyt lattialle jos ei ole vieraita, ja vetää perässä koiraa, sanoa sille että "tule nyt, koira, mennään!" ja vetää sitä perässä niin ettei jalat pysy alla, niin että äiti voi sitten juoda kahvia vieressä ja katsella ja miettiä, että mistäköhän tuokin on opittu, tulenytmennään-kiskominen.

Sitä minä vaan, että tärkein asia mitä äitiys on minulle opettanut. Tai vaikka kaksi.

Että ei pidä olla ehdoton, on niin paljon tilanteita, niiden mukana on hyvä opetella elämään.

Eikä pidä kuvitella että jossakin maailmassa olisi olemassa joku täydellinen äiti jollainen minunkin pitäisi olla.

Tai vaikka kolmaskin. Että kun osaisi olla vaan, olla semmoinen kun on, ja unohtaa menneet yhtä nopeasti kuin lapsi, ja suunnata kaiken tarmonsa seuraavaan. Näitä minä vain ajattelin, ja halusin teillekin kertoa.

Aamuisin pieni saa katsoa tunnin lastenohjelmia. Ne on maagisia hetkiä, kun muulloin ei saa, lapsi istuu ja katsoo kaikki suosikit, mussuttaa samalla aamupalaansa, enkä ole millään uskoa että hän keskittyy johonkin niin ahneesti, että hän on paikoillaan, melkein paikoillaan, niin pitkään. On ne tärkeitä minuutteja minullekin, olen maailman epäaamuisin ihminen, siksi ohjelmien katseluaika on päätetty aamuun. Minä saan juoda kaksi isoa kuppia kahvia, kutoa, lukea, mitä haluan. Sitten olen herännyt, olen valmis kaikkeen, nykyään usein jo ennen kuin tunti päättyy, voiko olla että äidin oma aika käy pitkäksi.

Mutta on niitä paljon muitakin, niitä tärkeitä, ja enemmän vain koko ajan kun sekä lapsen että vanhempien tietokoneaika on tietoisesti rajattu pieneen. Lapsen maailmassa on niin paljon maagisia hetkiä, on hyvä kun niille on aikaa, että ne ehtii kokea. Sen että saa itse kävellä kauppaan, ei ole mihinkään kiire, saa pysähtyä tutkimaan kaikkea mielenkiintoista matkalla, katselemaan autoja, ihmisiä. Sen että onnistuu itse kipuamaan kotiportaat ylös vaikka mukana on maasta poimittu pieni lumiukko (jääkimpale) jota täytyy kantaa kaksin käsin. Sen että saa valmistautua vastaanottamaan odotettuja vieraita yhdessä äidin kanssa, pestä itse sitruunan, ottaa kaapista munan ja kaataa kulhoon sokeria.

Sen minä haluaisin opettaa, että kun mennään kylään, pitää viedä pieniä tuliaisia. Luin sen jostain, en muista mistä, ehkä jostakin blogista tai lehdestä, että juhliin tai yökylään mennessä viedään aina ystävän äidillekin joku pieni lahja, se oli minusta niin kaunis ajatus, sen minäkin haluaisin opettaa. Ja sen että lähetetään kiitoskortteja, omani kyllä laahaavat välillä puoli vuottakin jäljessä mutta kyllä minä ne aina lähetän. Eikä aina tarvitse edes olla mitään erityistä syytä kiitollisuuteen. Ja sen, että jos tulee odotettuja vieraita, pitää olla jotakin tarjottavaa, ei sen välttämättä tarvitse itsetehtyä olla jos ei ole ehtinyt tai jaksanut, vaikka leipominen aina mukavaa onkin.

Ja ne on myös tärkeitä hetkiä, leipomisessa, niitä tärkeimpiä, kun saa maistaa kaikkea. Minun äitini kaapii aina taikinakulhon niin puhtaaksi kuin saa, niin kuin se kakku nyt siitä menisi pilalle jos kulhon pohjalle unohtuu vähän jotain. Meillä ei unohdu, meistä on mukava jättää sinne vähän maistiaisia leipurille ja apulaiselle ihan tarkoituksella, vaikka se tarkoittaisikin että yksi muffinsinkolo vuoassa jää tyhjäksi.

lääkärin määräyksestä ja omasta

 

Rokotettiin nallet ja nuket. Hoidettiin, parannettiin pipit Myy-laastareilla, ne loppui kesken. Lääkärin "määräyksestä" lapsi sai joululahjaksi oman lääkärilaukkunsa (kirpparilta, 2e), ja voi että se on mieluinen. Sydän sanoo pumpumpum, keuhkot hiihii. Erilailla kuin minun vanhassa Teemu-kirjassa, siitä otettiin mallia että miten. Vielä on pari kuukautta aikaa harjoitella ennen kaksivuotisneuvolaa.

Leivottiin kaksi päivää leipää. Porkkanaleipää, sämpylöitä, skonsseja. Leipää koko viikoksi, pakastinlokero täyteen. Kun kaupasta ostettu paketti loppui, loppui vatsakivutkin.

Itsetehty on parasta.

Löydän sen pikkuhiljaa, äitiyden. Kurkotan sitä kohti, opin. Leivomme lapsen kanssa yhdessä, hän on ikionnellinen, saa kaataa jauhoja kulhoon, katsella kuinka kone pyörittää taikinaa, lisätä sokeria, maistaa taikinaa lusikan päästä, kokeilla miltä se tuntuu kädellä. Hän saa osallistua ja tehdä itse, se on tärkeintä.

Muisti hiipii, vihjailee. Olen tehnyt jotain samanlaista aiemminkin. Olen leiponut lasten kanssa, ystävän lasten, olin lapsenvahtina, oli ensimmäinen kerta kun lapsetkin saivat leipoa. Se oli syntymäpäivä kakku, ennakkokakku, siihen oli kysytty lupa äidiltä. Minua ei pyydetty lapsenvahdiksi uudestaan, vaikka sillä tuskin on mitään tekemistä kakun kanssa. Sitä vain jotenkin unohtaa pyytää.

Mutta milloin kadotin sen, ja miten? Kyvyn suhtautua lapsiin lapsina, sotkuun sittenjoskus siivottavana, lapsille tärkeisiin aikuisille tärkeinä, lasten onneen aikuisten onnenlähteenä? Kun tein töitä? (On helppoa sanoa, että töiden vika. En tarkoita niin. Tarkoitan, että minustakin tuli kiireinen. Tulin semmoiseksi kuin aikuisten kuuluu olla.)

Tarvitsin jotain avaavaa.

Tarvitsen joka päivä pieniä muistutuksia:

Aikaa on. Sotkut voi siivota. Kadota itsesi ja naura.

Ruoan jälkeen meillä syödään jälkiruoaksi mustikkamuffineita.

Lapsi sulkee silmänsä, mussuttaa, maiskuttaa.

Sanoo painokkaasti: Voi että. Itsetehty on parasta.