Tänään kuultua:

Minä löysin suloisen kiven. Isi rakastaa sitä!

Minä olen lentävä ilmapallo, wiiiiii!

Minä HALUAN parran.

Tule pikku lintu, ei tarvitse pelätä, minä olen kiltti.

tuuli puhaltaa minut läpi, kuultavaksi

olen unissani herättänyt unohdettuja kieliä

nyt myrsky pyyhkii minunkin muistini pois

katukivetykseltä jolla olemme istuneet

                                  ammoisista ajoista

seisonut ikkunassa, hämmästellyt

miten puut ovat vahvempia kuin ihmiset

heiluessaan tuulessa

ne säilyttävät puun muodon

Toisinaan kaipaan pientä hengähdystaukoa.

irti

Luen Tom Hodgkinsonia, Vapauden ylistys (How to Be Free). Lainehtii ajatuksia, joita en viikko sitten ymmärtänyt olevan olemassakaan; suunnitelmia, joita en ajatellut lainkaan mahdollisena.

Tämä on hyvä päivä rakentaa järjestelmänsä uudestaan.

sunnuntai

happy weekend!

Karamellikahvi, Aamulehti, auringonnousu; hyvä aloitus viikonlopulle. Tänään lempeän proosallisia, mukavan arkisia asioita: kauppareissu, pyykkiä, siivousta, ruoanlaittoa, ehkä käynti kirjastossa. Saunailta siskon kanssa, muutama erä Cluedoa, jotain hyvää syötävää. Haaveilen ehtiväni viikonlopun aikana myös vaihtotorille, olisi vietäväksi ainakin kumpparit, kirjoja ja vaatetta. Menkää tekin!

Leppoisaa viikonloppua kaikille!

omakuva opintojen päättyessä

Tummat silmänaluset. Huomasitteko ne? Nukun huonosti. Jotenkin mieli ei ymmärrä, näin monen vuoden jälkeen, että sillä on oikeus täysivaltaiseen lepoon. Ettei ole enää yhtä tiettyä työtä tehtävänä, sitä, jonka parissa mieli askarteli muutaman vuoden ajan niin ettei sitä itse enää edes oikeastaan huomannut. Mieli ei ole vielä sisäistänyt, että se saa nyt keskittyä täysin kukkien keräämiseen, tuulessa leijailevien lehtien katselemiseen, arjen kauneuteen. Että gradu on nyt arvosteltu, että opinnot ovat nyt ohi.

Havahdun aamuisin ennen muita, niin kuin olen tehnyt jo pitkään. Miksi? Ei ole mitään stressattavaa, ei niin suurta että se valvottaisi. Istun keskeneräisen kodin sohvalle kuppi kahvia kädessäni, ja katselen tulipunaisia, kirkkaankeltaisia vaahteran latvoja. Mikä onni saada asua vaahteroiden keskellä! Ne ovat aina olleet lempipuitani, en tiedä miksi, jokin hämärä muistikuva palaa Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä -kirjaan, voisiko se olla sieltä, voi miten pidin historiallisista kirjoista jo pienenä lapsena. Niin, vaahterat, vaahterasiirappi, Kanada, unelmieni matkakohde.

Tiedän Kanadasta paljon enemmän kuin on tarpeen, mutta mitä minä oikeastaan teen tällä kaikella tiedollani? Olo opintojen päättyessä on haikea, tuntuu omituiselta että olen imenyt itseeni tuntikaupalla, päiväkaupalla, vuosikaupalla tietoa, joka nyt yhtäkkiä käy täysin tarpeettomaksi. Kun viime lauantaina istuin tenttisalissa, en voinut olla ajattelematta sitä, että tämä on viimeinen kerta, etten enää koskaan kuule tentin alkamista odottavan salin kohinaa, kirjoita tenttipapereihin konseptikaupalla sekavaa tieteellistä proosaa, että tämä on viimeinen konsepti johon tämän ikuisiksi ajoiksi mieleen kirjoitetun opiskelijanumeroni raapustan.

Kävellessäni kypsyyskokeen jälkeen kampusalueen läpi tunsin energian virtaavan, sen saman opiskelija-elämänvoiman, en tiedä mikä yliopistokampuksissa oikein on, jotenkin tunnen olevani enemmän elossa niillä kuin missään muualla, tunnen olevani energisempi, ehkä kampusalueisiin sisältyy jokin lupaus, lupaus mielenkiintoisesta nykyhetkestä ja loistavasta tulevaisuudesta, niillä kävellessään tuntee melkein olevansa todellisuuden sijaan elokuvassa.

Piipahdin kirjastossa, palautin viimeisen kirjani, kuljeskelin hetken sen käytävillä. Voi miten minä rakastan tiedekirjastoja, sitä tietomäärää mikä niissä on, kaiken sen tiedon mahdollisuutta. Rakastan sosiologian hyllyjä, kirjallisuustieteen hyllyjä, filosofian hyllyjä, historian hyllyjä, mutta metsästän klassikoita mielelläni mistä vain. Rakastan sitä, miten eri teorioihin perehdyttyään voi rakentaa mielessään omansa, jonka varaan maailmoitaan rakentaa. Sitä, että aina voi löytää uutta tietoa, uuden teorian, antaa niiden väitellä päässään.

Näitä ajattelin aikaisin tänä aamuna katsellessani syksyä, vaahteroita, auringonpilkahduksia, sadepisaroita, tuulta, tuulessa lentävää lehteä. Olin ajatellut, että kun gradu on valmis, tämä aamuöisin heräily loppu, että pidän lomaa, en ajattele mitään mikä ei liity kotiarkeen. Että kun arvosana tulee, se on sitten siinä.

Arvosana tuli alkuviikosta. Eximia, ihan hyvä. Ohjaaja kysyi, huvittaisiko jatkaa.

etsimisen ja löytämisen ilo

red

Kaipailin jonkin aikaa sitten punajuuriohjeita, ja ihana Anna lähetti minulle postissa mahtavia reseptejä. Aamulla, herättyäni ensin vahingossa ja sitten vapaaehtoisesti ennen muita, innostuin tekemään oman versioni punajuurikiusauksesta.

Laitettiin kiusaus uuniin aamukävelyn ajaksi. Ehdittiin ennen sateita, oli tuulista ja vähän aurinkoista ja syksyisen kirpeää, oli helppo hengittää, satoi keltaisia ja punaisia vaahteranlehtiä, omenat kopisivat löytämässämme tarhassa puista maahan kopkopkop, syötiin yhdet. Ja kotona odotti valmis kiusaus, se oli hurjan hyvää ja sopivaa ruokaa syksyn ensimmäiseen kirpakkaan päivään. Kiitos Anna!

Punajuurikiusaus*

8 keskikokoista perunaa

4 punajuurta

1 sipuli

1 omena

suolaa, pippuria, timjamia, öljyä

3 dl maitoa

n. 100g sulatejuustoa

2 dl tummaa soijarouhetta

3 rkl margariinia

Kuori ja raasta perunat sekä punajuuret. Pilko sipuli ja omena, ja kuullota niitä öljyssä paistinpannulla kunnes sipulit ovat pehmenneet. Lisää raastetut perunat ja punajuuret sekä mausteet. Paista hetki. Tee juustokastike: kiehauta maito, ja lisää sitten sulatejuusto nokareina, anna porista niin kauan että juusto on sulannut. Ripauta joukkoon suolaa. Kaada kasvispaistos ja juustokastike uunivuokaan. Sekoita mukaan soijarouhe raakana. Laita margariinia nokareina päälle, ja paista sitten 175 asteessa noin tunti.

* Alkuperäinen ohje on Yhteishyvästä. Omia lisäyksiään siihen on tehnyt ensin Anna ja sitten minä.

sunnuntai

säteitä

Tultiin kotiin mukana kassillinen uusia vaatteita. Kirppislöytöjä, alelöytöjä, löytöjä äidin kaapeista. Lapselle sadepuku, siskon vanha neuletakki ja talveksi toppahaalari, minulle syystakki, äidin tädin kutoma kauluri, mummon kutomat lapaset ja oma vanha piponi.

Kotimatkan varrella olisi junan ikkunassa ollut monta syyskuvan paikkaa, mutta lapsi nukkui käsivarsillani ja keskityin silittämään pehmeitä poskia ja hentoisia hiuksia. Ajattelemaan ajatuksen voimaa, sitä että onnea on naurava pieni tytär. Että kaiken läpi voi päästä elämänilolla.

Kotiin oli tullut mukavaa postia, niistä sitten myöhemmin. Hyvää yötä!

mummola

Lapsi syö marjat suoraan pensaista ja kantaa kukkia ovista ja ikkunoista. Konttaa Elefanttimarssia, eteenpäin, mars!, huutelee perään kaikkia isoja elefantteja, minua, mummoa, pappaa. Kirjoitan listan asioista, joista tulen hyvälle mielelle, ja yksi niistä on kukkia poimiva lapsi.

Kenkiä ei ole listalla, mutta sellaisistakin olen tullut hyvälle mielelle. Löysin valkoiset, pehmeävuorelliset kumpparit ja kamelinväriset miestenkengät alelaarista, yhteensä 20 euroa. Syksyn tarpeet on siis täytetty, talveksi haluaisin huopikkaat tai lapikkaat, en vain tiedä kummat, kummastakaan ei ole kokemusta. Onko teillä?

Päivä alkoi iloisena odotuksena, mutta jatkui pettymyksen itkuna erään ystävyyden vuoksi. Jotenkin vain tuntuu, että kaikki nyt lipuu ohi enkä saa oikein otetta mistään, en löydä aikaa niin paljon kuin sitä pitäisi olla. (Kenen mielestä? Voisiko olla niin, että aika on erilaista, että toisille sitä on annettu enemmän kuin toisille?)

Mutta onneksi sitten tuli hyviä.
Mies vei leffadivariin kasan ja tuli takaisin Gilmoren tyttöjen neljännen tuotantokauden kanssa, eikä siitä voi mitenkään olla tulematta hyvälle tuulelle.
Lääkärissä oli reipas lapsi, eikä mitään vikaa, kotiin tullessa mukana tarroissa robotteja ja veneilevä koira.
Asunto tuntuu asettuvan uomiinsa pikku hiljaa, pidän siitä, asunnosta ja pikkuhiljasta, tänään näyttää jo jotenkin kodilta vaikkei ole vielä sänkyä tai kirjahyllyä tai paljon muutakaan. Verhot on sentään, eilen ripustetut, ja se odotettu sohva, viimeinkin.
Sain pestyä myyntiin menevät vaipat, ovat odottaneet monta viikkoa, tuli semmoinen tunne että nyt on muutto lopulta ohi. On hyvä lähteä täältä huomenna vähän lomalle.

Mutta lempeyttä minä kaipaisin lisää tähän maailmaan, sen ihmisiin, sellaista ymmärtävää valoa. Että joskus voi olla aikoja, jolloin kaikkien kivien pyörittäminen ei vain onnistu, vaikka haluaisikin.

(Tai ehkä minun pitää opetella ymmärtämään, että joskus on vain parempi antaa asioiden olla?)