17 February 2012

something fragile within me broke





(Jostain syystä tämä tuli nyt englanniksi, anteeksi, tällä kertaa näin. Lukekaa silti, jos jaksatte.)

***

Last year, around this time, no, maybe a month later, everything started to happen. It had been an economically challenging winter for us, with us both being students and having no extra income, but oh, we didn't mind that mostly, we were happy and grateful for what we had; the love, the warmth, being together, that was what kept us alive, kept us going.

Then one morning she -- our little girl, our loved one, less than two years old at the time -- had difficulty getting out of bed. A couple of mornings later she refused to walk at all. A few weeks afterwards it took her three hours in the morning to get going; three soppy, tearful hours of us wondering what was wrong and her being unable to explain her pain. Discovering she had juvenile arthritis was a shock. It was unbelievable that she, a girl who had started to walk as a ten-month-old, who had always been so lively, so full of motion, was ill with a disease you don't really associate with childhood at all. I couldn't believe it, I wouldn't accept it.

A little later, it was May I believe, we were already past the stage of shock and anger, were able to accept what was happening. I remember her first day of treatments in the hospital so clearly, him taking a day off from work, where he had only just started, us borrowing our neighbor's car to get to the hospital, spending the little money we had on hospital parking fees. Us waiting for her to wake up, sharing an orange for lunch because it really had been the only thing in our fridge you could easily grab and put in your handbag for later, and me eating the remaining bits of my daughter's lunch when the nurse wasn't looking, oh, I was so hungry. Right around that time we also discovered some water damage in our apartment, it was quickly fixed, so quickly in fact I didn't believe they got to the bottom of the problem, and so began our search for another place to live in.

I remember it all so clearly, I can still remember how I felt when all this started to unfold, but today, as I looked at some photos (these, and these, and these, especially) back from the time when everything was still alright, I couldn't help it, tears came running from my eyes. It seems silly, really, because everything is so good now, so much better than on that beautiful May day which we spent at the hospital, hungry with no money, sad because we didn't really know what to expect. Silly, because everything turned out okay: I've graduated, he's got his work now, we have a wonderful apartment, much better in fact than the one we had before, and most importantly, our daughter is doing so well, having had no infected joints after August (coincidentally, that's when we moved out of our old apartment, I can't help wondering if there's a connection there, although, clearly, the meds must help too).

So why the tears? Why the hurt inside? I feel, I truly feel, that around that time something fragile, something soft and lovely, within me broke. What happened has made me more cynical, and harder, and I find it difficult to connect to that soft spot anymore, to enjoy life as it is. Oh, I wish to, I wish to find that little spot within me that I believe is the source of goodness, of happiness, but it's so damn difficult. The joy isn't there anymore, the joy that makes life the most wonderful adventure, because something blocks it, prevents it from coming out.

I go about our daily life, doing much the same things that we have done before, that I've always done with my little, precious family, but mostly I feel nothing. No, that's not true. I do feel, but not as strongly as before, I don't dare, I'm scared of the next uneasy phase that may be about to hit us, because with life, you never know. It makes me cry, thinking about this, and I can't remember if I've really cried since last spring, I don't think I have, I haven't had the time to give into the tears (of hurt, of tiredness, of the loss of innocence) waiting somewhere behind my eyes to pour out, because I've had to cope, I've had to keep everything running.

These are good tears, I think.
They're the tears of remembering,
the tears of feeling, feeling that love break through so strongly,
tears of letting it break through. Happiness.

Hope you have a wonderful weekend full of revelations, beautiful and good.

***

PS. It's Den Making Week (see Bristol Parenting Cafe & Emma Bradshaw for more). So here's the den what we built, using only materials we had readily available at home. I took an old idea a bit further here, and this one's a keeper.



28 comments:

pikkujutut said...

Minä toivon sydämestäni, että löydät taas ilon, sen mikä pulpuaa sieltä syvältä, itsestään.Ja löydät sinä, uskon sen.
Kyynisyydelle, vihalle ja katkeruudelle pitää antaa hetkensä mutta niitä ei pidä päästää asumaan sisälle.Siitä ei ole kuin haittaa itselle..ja läheisille :). Anna kyynelten valua ja sitten huomaat että nekin vähenevät ja onkin vain niitä ilon ja onnen kyyneleitä.

Tulevaisuutta ei kannata pelätä. Se mitä on tullakseen tulee, ja sitten kun tulee, sitten toimitaan sen mukaan.

Yhtälailla kun tässä nyt vakuuttelen näitä sinulle, vakuuttelen samaa itselleni :).

Ja pieni ammattiminäni kysyy onko teille kerottu sopeutumisvalmennuskursseista?

Ilona said...

Voi, tahdon majan myös. Ehkä rakennan.

Tekstisi liippaa (olotilana) kovin läheltä, joten rohkenen kirjoittaa tähän vähän omaa näkökulmaani (joka on hyvin samoilla linjoilla sinun näkökulmasi kanssa).

Uskon sinun olevan oikeilla jäljillä siinä, että tunnottomuus tai tunteettomuus on ollut selviytymiskeinosi, psyykellesi välttämätöntä. Selviytymiskeinojen kanssa hankalinta lienee se, että ne jäävät helposti päälle, vaikka olosuhteet muuttuvat, ja silloin ne voivat muuttua vahingollisiksi.

Itse työstän tällä hetkellä juuri tätä kohtaa, että mitkä tunnelukoistani ovat päälle jääneitä selviytymiskeinoja, joista nykyisessä elämäntilanteessani voin luopua (ja miten luopumisen voi tehdä).

Olet oikeassa, itku on varmasti hyvä merkki. Minä ainakin tulkitsen itkun merkiksi siitä, että kyllä siellä tunnetasolla vielä jotakin liikkuu ja haluaa ilmoille. Itke, itke, jos itkettää. Itku on myös huikea osoitus rohkeudesta, minä ihailen itkijöitä. He uskaltavat tunnustaa tunteensa itselleen ja muille. (Minä uskallan aniharvoin.)

frost said...

Uskon, että se, että kaipaat niitä kosketusta siihen pehmeään puoleen, on jo osoitus siitä, että olet matkalla siihen suuntaan. Voimia ja kärsivällisyyttä matkalle iloa ja valoa kohti!

Ihana maja! Näyttää niin kutsuvalta, että haluaisin rakentaa itsellenikin majan.. Lapsena tein majan aina olohuoneen pyöreän ruokapöydän alle. Siellä oli mukava olla, hämyisessä tunnelmassa.

Merruli said...

Ehkä vasta nyt riittävän moni asia on oikein päin, ehkä vasta nyt kyynelten on turvallista tulla. Viattomuus ei palaa, ilo toivottavasti pienin askelin, jonakin päivänä jopa harpaten.
Luottamus siihen, että huomenna voi olla asiat myös hyvin on ainakin minulle niitä vaikeimpia läksyjä oppia. Sitä joudun ja haluan opetella lasteni takia, jotta en varastaisi heiltä elämän iloa ja rohkeutta.

Katja said...

En sano, että tiedän miltä sinusta tuntuu, koska en todella voi tietää, mutta haluan kuitenkin sanoa, että olen itsekin kulkenut nuo syvät vedet ja rämpinyt ylös. Aikaa ja työtä se on vaatinut, olenko enää entiseni, ehkä en. Mutta tässä ollaan, elossa ja hengissä. Kun luottamus asioiden hyvyyteen on viety, ei se enää palaa takaisin samanlaisena kuin se joskus on ollut. Jokin pelko on jäänyt kytemään sisimpään siitä, että milloin kaikki ympärillä romahtaa, vaikka mitään syytä ei varsinaisesti olekaan...

Olet mielessäni!

Mirva said...

Kyllä minäkin uskon, että ilo vielä löytyy, tuolta jostain itseni kovettaman alta. Katkera en oikeastaan ole ajatellut olevani, päin vastoin, olen ajatellut jotenkin niin tämän sairastamisen, että tällaista ei anneta sellaisille, jotka eivät sen kanssa pystyisi elämään, eivät jaksaisi. Että tavallaan on hyvä, että juuri meidän lapsemme sairastui, koska meillä on muuten asiat hyvin, me osaamme ja pystymme hoitamaan häntä -- siis parempi että meidän kuin jonkun sellaisen, joka ei siihen henkisesti tai fyysisesti kykenisi paneutumaan. Sopeutumisvalmennusta on kyllä tarjottu, mutta en ole kokenut meidän ainakaan vielä tarvitsevan sitä, sairauteen sopeutuminen sinänsä ei ole meille ollut mitenkään vaikeaa ja lapsen vointi on ollut nyt hyvä. Ehkä sitten, jos sairauden tilanne vielä pahenee. Mutta tuota kovenemista sisällä on vaikea selittää, se ei oikeastaan liity niinkään tuohon sairastamiseen vaan ehkä siihen, että viime keväänä tuli niin paljon yhtä aikaa semmoista, mistä oli vaan selvittävä, ja silloin tuntui, ettei se ollut mitenkään reilua, mutta niille tunteille ei halunnut eikä edes ehtinyt antaa sijaa.

Mirva said...

Ilona, rakenna ihmeessä, se oli niin kivaa! Minä mietin tuohon meidän majaan koristeita, että saisin vielä jatkaa rakentelua!

Juuri noin minäkin luulen, että sellainen itsensä kauemmas vetäminen ja tunnottomuus on ollut keino selviytyä ja jaksaa, mutta että ne ovat jotenkin jääneet päälle. Ymmärrän siis oikein hyvin, mistä puhut, ja toivon että lukkojen availu onnistuu niin sinulla kuin minullakin. Itse koin tuon hillittömän itkukohtaukseni puhdistavana, sellaisena että annoin ikään kuin itselleni luvan tuntea ihan mitä vaan.

Mirva said...

Niin minäkin uskon. Että oli hyvä palata ajassa taaksepäin, tajuta mitä on "menettänyt", tai ehkä paremminkin unohtanut. Aloin hirveästi miettiä sitä, miten tuo meidän tyttömme on vieläkin se ihan sama pieni tyttö, vaikka häneltä (ja meiltäkin) vaaditaan nyt niin paljon. Että minun pitäisi muistaa täällä kotona antaa hänen olla se pikkutyttö, joka hän ei aina saa muuten olla.

Jokaisella pienellä ja isolla tytöllä pitäisi olla maja! Rakenna ihmeessä omasi!

Mirva said...

Voi miten hyvin sanot tuosta luottamuksen opettelusta, sen vaikutuksesta lapsiin. Saisinko tehdä siitä huoneentaulun itselleni, luulen että tarvitsisin sitä muistutusta?

Ja luulen myös, että olet oikeassa tuon suhteen, mitä alussa sanot. Asiat ovat nyt hyvin, että uskallan katsoa taaksepäin ja miettiä tapahtuneita asioita, myöntää että vieläkin kirpaisee. Ja oikeastaanhan tuo koko viime kevät sen jälkeisine aikoineen on nimenomaan osoitus siitä, että elämä kantaa, että kaikesta selviää ja kaikki selviää aina, jollakin tapaa.

Mirva said...

Tämä on hirveän hyvin sanottu: "Kun luottamus asioiden hyvyyteen on viety, ei se enää palaa takaisin samanlaisena kuin se joskus on ollut." Juuri tuota minäkin ajattelin. Ehkä kyse on juurikin siitä, että jollain tavalla uskaltaa päästää siitä pelosta irti, oppii uudestaan ajattelemaan, että elämä kantaa. Kiitos Katja tästä kommentista, oli ihanaa kuulla, etten ole näiden alitajuisten pelkojeni kanssa yksin.

unisukka said...

Mulla ei nyt juuri ole voimia pohtia kovin viisaita tai syvällisiä, mutta halusin tulla kertomaan, että luin ja kosketuin. Kuulostaa hyvältä, että olet taas löytämässä tunteitasi. Toivon, että jaksat ottaa ne kaikkinensa nyt vastaan, niin ne asettuvat paikoilleen. Halaukset teille! PS. ihana maja!

milla said...

Kerron nyt vain, että luin jokaisen sanan ja tahdon lähettää halauksen.

Katja said...

Tuttuja tunteita, Mirva. En muista, kerroinko aiemmassa blogissani tai olenko muualla kertonut, että meillä esikoisella oli vaikeat ruoka-aineallergiat pitkälle kouluikään. Eivät kuulosta vaarallisilta, mutta meillä oli se tilanne, että mikään ei vain sopinut. Eivät maidot, eivät kotimaiset eivätkä ulkomaiset viljat, eivät juurekset, hedelmät, vihannekset, lihat. Lapsi kieltäytyi lopulta edes kokeilemasta mitään, kun kaikista tuli niin kamalia oireita. Paino laski ja kasvu pysähtyi. Silti oli pakko kokeilla ja etsiä sopivia ruoka-aineita. Välillä meni viikkoja kun toivuttiin kehon sekottaneista epäonnisista kokeiluista. Tällaista oli koko taapero- ja leikki-ikä. Jäivät suurimmaksi osaksi väliin kerhot, kahvilat ja muut julkiset paikat, kun ei jaksanut selitellä, miksi annoimme lapselle vettä ja perunalastuja enkä ns. terveellistä välipalaa (joka meidän tapauksessa olisi aiheuttanut oireita). Jäivät aika lailla myös kyläilyt ja muu sosiaalinen elämä, kun erikoisruokavalio oli helpompaa kotona eikä voinut olettaa, että lapselle olisi tehty jotakin ikiomaa, joskus - vaikka miten yritti olla positiivinen - myös sääli sitä lastaan, jolla oli aina lautasella banaaninpala, vadelmaa tai perunaa, kun muut söivät keksejä, kakkuja, jäätelöitä, samaa ruokaa kuin muu perhe. Tai väsyi ihmisten ihmettelemisiin ("Ei kukaan voi olla kurkulle/vesimelonille/X:lle allerginen.") tai muuhun ymmärtämättömyyteen (kuten esim. että maitoallegia olisi sama kuin laktoosi-intoleranssi tai että kaikille maitoallergikoille voi antaa soija- tai kauramaitoa). Niin, ja perheen muutkin lapset saivat tämän saman riesakseen. Aika ajoin oli hyvin vaikea muistaa, että lapset olivat muutakin kuin mega-allergikkoja, ihania omia persooniaan, jotka kaikesta huolimatta elivät lapsen elämää omalla tavallaan, kasvoivat ja kehittyivät.

Meillä alkoi elämä helpottaa, ihan kuten teilläkin, kun muutimme pois edellisestä kodista. Esikoisen täyttäessä yhdekän saimme yhtäkkiä purettua tiukat dieetit kaikilta lapsilta, mikä tuntui aivan käsittämättömältä. Samaan aikaan minulta loppuivat edellisessä kodissa alkaneet min. 2 x vuodessa podetut sitkeät poskiontelotulehdukset. Mietityttää. Nyt elämme ihan normaalia elämää.

Mutta sanon, että hyvä, että kirjoitat näistä ja tunnet, itku puhdistaa ja helpottaa. Hyvä, että itku tulee. Minä leikin urheaa, kun tukiverkoston puutteessa oli pakko, kävin pitkillä metsäretkillä ja hain voimaa allergisten lasten perheille tarkoitetulta spostilistalta, silti kovin yksin oli. Miehen kanssa onneksi hitsauduimme entistä tiiviimmin taistelupariksi, ei ollut muita kehen turvata. Välillä tuntui kuin olisimme olleet ihan irrallinen saareke maailmassa. Mietin, miten voi olla, että elämme tällaisessa superhyvinvointiyhteiskunnassa, jossa kauppojen hyllyt notkuvat vaikka mitä ruokaa ja meidän lapselle (lapsille) ei sovi kuin kolme, neljä ruoka-ainetta. Silti huomaan, että vasta nyt olen alkanut käsitellä näitä, tajuta miten rankkaa silloin oli. Tulee jälkikäteisiä alakuloja, katkeruuksiakin ja pelkojakin. Silti mietin, että nuo allergiat olivat yksi suurin syy siihen, että en palannut työelämään vaan päätin (päätimme) alkaa elää hiukan toisin. En ole katunut valintaani. Ja voi, miten meillä nautitaan ruoasta nykyään. Eli vaikeasta voi seurata käsittämätöntä hyvää, sellaista minkä ymmärtää vasta jälkeenpäin.

Ja anteeksi, kun aloin näin laveasti kertoa omaa stooriamme. Parilla sanalla piti! Halaus sinne!

Mirva said...

Löysin kaimani blogiin. Ihania majailuja teillä:)

Anna said...

Nice corner!
Have a lovely weekend!

Mirva said...

Kiitos sanoistasi! Olo on jotenkin ollut erilainen eilisen (ja tänään jatkuneen) pohdiskelun seurauksena, vaikka pidempiaikaisia seurauksia on vaikea vielä arvioida. Joka tapauksessa oli varmaan hyvä saada tämä ulos itsestä nyt, eikä jättää sitä sisälle. Uskon, juuri niin kuin sanot, että kun antaa tunteiden tulla, ne asettuvat uomiinsa itsekseen, pikku hiljaa.

Mirva said...

Kiitos milla, halaus vastaanotettu, tuli lämmin olo.

Mirva said...

Muistan kyllä, Katja, että olet joskus maininnut lyhyelti allergioista varmaan täälläkin, kommenteissa, mutta oli mukava kuulla enemmän siitä tilanteesta, josta olet puhunut. Semminkin, kun tunnistin paljon tunteita ja ajatuksia, joita itselläni on. Tuo on niin hullua, allergioiden ja muiden vastaavien kanssa, että vanhempia tunnutaan pitävän jotenkin ylisuojelevina ja vähän höpsöinä kun väittävät lastensa olevan allergisia kuka millekin. Ja tiedätkö, sitä tulee vastaan vielä aikuisenakin, mieheni (keliaakikko ja laktoosi-intolerantikko) saa usein kuulla, että "ei kai se nyt haittaa jos vähän..." Ihmisten on jotenkin hurjan vaikea ottaa allergioita tosissaan, niitä pidetään ikään kuin luulosairauksina! Tuota asumisolojen merkitystä olen minäkin miettinyt näiden allergioiden ja vatsavaivojen yhteydessä, omat mahakipuni myös loppuivat muuton jälkeen ja olen voinut käyttää pienehköjä määriä tavallisia maitotuotteita ilman tuntuvia seurauksia...

Meillä oikeastaan tuo lapsen reuma ei sinällään vaadi (tällä hetkellä, mutta tautihan on luonteeltaan aaltoileva) hirveitä henkisiä tai fyysisiä ponnistuksia, ja olemme mielestäni sopeutuneet siihen paljon paremmin kuin moni keskustelupalstojen äiti tai isä, joiden lapset ovat sairastaneet pidempään. Emme kuvittele, että voisi olla vielä elämää ilman tätä sairautta, mutta emme myöskään anna sen hallita elämää tai määrätä sen suuntaa. Mutta ehkä juuri tuo reuman aaltoilevuus, se ettei tiedä millainen huominen sen osalta on, on aiheuttanut sen, ettei oikein uskalla enää "luottaa huomiseen", siihen että maailma on huomennakin hyvä. Juuri sen takia myöskin toivoisin, että pystyisin tekemään työn suhteen saman ratkaisun kuin sinä olet tehnyt, enkä ainakaan toistaiseksi ole erityisemmin koko työelämää miettinyt -- sitä tosin kylläkin, että tyttärelle tekisi hyvää olla vähän mukana jossain ohjatussa toiminnassa, päiväkodissa, kerhossa tai muussa. Ehkä pitää pohtia vielä vaikka jatko-opintoja, että saa jäädä kotiin! :D

Kiitos kun kerroit teidän tilanteesta, pitkä tuli tästä vastauksestakin. Oli ihanaa kuulla, miten samankaltaisia tuntemuksia sinulla on ollut, miten on muitakin ihmisiä, jotka ovat olleet samanlaisessa tilanteessa. (Katselin kaupassa Kaksplussaa ja meinasin ostaa sen, kunnes bongasin yhden kanteen nostetun otsikon, se meni jotenkin että ovatko tukiverkkonne kunnossa. Jätin lehden ostamatta, en halua neuvoja tukiverkoista ja avunpyytämisestä, kun meidän on viiden tunnin ajomatkan päässä.)

Mirva said...

Hei kaima! Kiva kun löysit tänne! Maja tuunattiin tänään uusiksi, siitä varmaan jotain sitten huomenna :)

Mirva said...

Thank you Anna! Hope you're having a great weekend!

KERRY said...

Oh xxx
This brought tears to my eyes. But how wonderful your precious little girl recovered. I totally understand (well I guess not totally, but as much as I can, having not experienced such trauma), but I can understand how you would feel cynical and put a up a barrier for fear of the unknown. Sending my good thoughts and love from London :) Have a lovely weekend with your sweet family.

Bristol Parenting Cafe said...

This is a beautifully written post. I hope that things turn a corner for you and how pleased I was to read that your daughter is much better. I'm sure that in time you will rediscover what you think you have lost. Life has its bumps and perhaps this is yours at the moment. I'm sure you will rediscover your previous self. x

Sirpa said...

Kiitos kirjoituksestasi. Sain omat kyyneleeni virtaamaan... kauhea vuosi takana itsellänikin, kovin samoissa ajatuksissa ja tunteissa tai tunteettomuuksissa nyt. Voimia sinulle. Voimia meille. On se siellä jossain sisällä, pakko uskoa niin.

Riikka said...

Kirjoitat tässä hienosti asioita joita en itse osaisi ilmaista yhtä hyvin ja vaikka en ole kokenut samaa kuin sinä ymmärrän mitä pohjimmiltasi tarkoitat. Että vaikka asiat ovat nyt hyvin, entistä aikaa ja entistä sinua ei saa takaisin tapahtuneen vuoksi. Tarkoitatkohan myös vähän sitä että lapsessasikin mahdollisesti on jotain herkkää rikkoutunut? Itse murehdin hyvin usein niinkin absurdeja asioita kuin että mitä jos lapselleni tapahtuisi jotakin pahaa, joku satuttaisi häntä tms ja ahdistuksen tunne tällaisista ajatuksista on niin valtaisa ettei niitä ajatuksia uskalla ajatella loppuun saakka.

Kuten sanottu, en osaa selittää mitä nyt haluan sanoa, mutta ymmärrän.

PS huomasin juuri tuolla alhaalla nuo "Delicious, if I may say so" ja "Even more delicious":D Hauskasti otsikoitu.

PPS Teidän maja on tosi hieno.

Mirva said...

Kerry, thank you for your words, thoughts, and love! :) I guess the fear of the future, of what's to come, is connected to her illness, too. Children's arthritis is the kind of illness that can come and go, so I don't dare to expect this was it, I'm constantly looking for new symptoms now that her medication has been cut back a bit -- in fact, it's pretty much up to the parents and the people close to the child to detect any early symptoms of new infections. But I just realized over the weekend that I'll just have to start living in the 'now' rather than thinking of what's to come, and that is what I've been having trouble with all along, since last spring... Hope you had a lovely weekend, too!

Mirva said...

Thank you for your kind words! Writing this post was really a kind of a breakthrough for me, because it got me thinking about my attitude towards life and the future, so I'm feeling much more 'me' right now!

Mirva said...

Sirpa, toivottavasti kirjoituksestani oli myös iloa, semmoista ymmärrystä, ettet ole tämmöisten ajatusten kanssa yksin, että meitä on muitakin. Toivon sinulle voimia, voimia ottaa vastaan elämä ja myös tuntea iloa, rauhaa sisäläl. Kyllä sitä siellä on, aivan varmasti!

Mirva said...

Riikka, ihan totta, varmasti yksi asioista joka taustalla mietityttää on tuo lapsen ymmärrys ja kanta asiasta. Tekee pahaa ajatella, mitä kaikkea tämä häneltä vaatii, miten reipas ja rohkea hänen on oltava, verrattuna "tavallisiin" lapsiin. Mutta oikeastihan on turha verrata, jokainen lapsi on erilainen, jokaisella on omat ilonsa ja omat vaikeutensa...

Mulla on ollut pitkään mielessä, että pitäisi päivittää nuo delicious-osiot ja siirtää ne sivupalkkiin, että muistaisi niiden olemassaolon itsekin!